Manzos meditoi: Musiikkipoimintoja I

Ilman musiikkia elämä olisi virhe, virkkoi Friedrich Nietzsche. Ilman musiikkia pelit olisivat virhe, mukailen minä.

Miten jokin voi olla niin epämääräistä ja samalla taianomaista kuin musiikki? Jo parin nuotin melodia voi vangita huomion, vetää tunteet äärilaitaan, tuntua siltä kuin siinä olisi kaikki. Musiikki toimii kuin tauti: se saastuttaa olemuksellaan kaiken siihen liittyvän. Kun tietyn musiikin on kerran yhdistänyt tiettyyn kokemukseen, sitä sidettä ei hevin rikki saa. Se sama parin nuotin melodia voi palauttaa vaikka vuosikymmenten päähän, ja taas samat tunteet puskevat pintaan. Ilmiö ulottuu luonnollisesti myös peleihin.

Minulla on tapana kiinnittää huomiota pelien musiikkeihin ja kuunnella suosikkejani myös pelaamisen jälkeen. Arvostelua kirjoittaessa soitan usein taustalla kohdepelin soundtrackia. Harva asia auttaa niin vaivattomasti palaamaan pelin fiilikseen ja sen huippuhetkiin.

Elinikäisenä peliharrastajana minulle pelimusiikki on yhtä arvokasta kuin mikä tahansa muu mökä – olettaen tietysti, että se on hyvin tehty. Ja moni, moni, moni pelisävellys on! Siksi ajattelin nostaa esille muutaman biisun, josta nautin kovasti.

Huom! Tämä ei ole mikään Official Best Manzos Tracks Eveeerrrrrrrr. Tämä on vain joukko kappaleita, joita olen sattunut viime aikoina luukuttamaan, plus ajatuksia niiden ympäriltä. Viisi biisiä. Nothing more, nothing less.

Doom II: Hell on Earth - Shawn's Got the Shotgun
Bobby Prince

Doom, mitä siitä voi enää sanoa? No ei tietenkään enää mitään sen jälkeen, kun kirjoitin Pelit-lehden kesänumeroon (6-7/2016) oman katsaukseni tähän kuolemattomaan pelisarjaan. Artikkelia varten tuli pelattua Doom-peli jos toinenkin (tietämättäni otin varaslähdön alkuvuodesta Doom LP-videoillani). Näihin lukeutui tietenkin Doom II: Hell on Earth.

Kakkos-Doomin erikoispiirteisiin lukeutuu mutkikas kenttäsuunnittelu, jonka moninaiset ansat, sokkelot ja avainjahdit ovat saaneet yhden jos toisenkin duumailijan kiroamaan. Ja niin kirosin minäkin. Ehkä siksi yksi pelin mieleenjäävimpiä karttoja oli M07: Dead Simple.

Dead Simple on nimensä mukainen. Pienellä, avoimella alueella taistellaan ensin neljä Mancubusta vastaan, sitten seinät laskeutuvat ja tilan täyttää lauma Arachnotroneja. Kentässä ei ole muuta tavoitetta kuin selvitä hengissä suljetussa tilassa. Vänkyroiden labyrinttien seassa Dead Simple on tuulahdus raikasta ilmaa, Doomgun tilaisuus unohtaa kaikki muut skillzit paitsi väistelyn ja tulituksen.

Kenttää säestävä Shawn's Got the Shotgun -musiikkinumero on kuolettavan yksinkertainen sekin, ja juuri siksi niin toimiva. Joskus ei tarvita muuta kuin häijy, matalalta menevä heviriffi, oli ysärin piereskelevistä midisoittimista mitä mieltä tahansa. Alun rumputykitys on nostettu niin häpeilemättömästi Slayerin South of Heavenista, että varkautta täytyy jo kunnioittaa. Dead Simple + Shawn's Got the Shotgun = kyllä, kiitos!

Dark Souls II - Majula
Motoi Sakuraba

Pääosan peliajastani viime päivinä on vienyt Dark Souls II: Scholar of the First Sin. Tähän asti peli on ollut... (*kiihtyvä virvelifilli*) lievä pettymys! Osa Souls-taiasta on tallessa, mutta mestarillisen ykkösen rinnalla kakkonen tuntuu monella tavalla askeleelta taaksepäin.

Eräs ärsyttävä pikkumuutos on se, että tasonnousu ei onnistu enää millä tahansa nuotiolla, vaan vain turvapaikka Majulassa. Tämä ei sinänsä ole ongelma, koska notskien välillä voi warppailla vapaasti. Latausruudut tekevät kuitenkin hallaa immersiolle. "Paskaa tunnelman tappamista", mutisen kärttyisellä pappaäänellä joka kerta, kun joudun teleporttaamaan takaisin yhtä tasonnousua varten. Sitten tämä alkaa soida.

Dark Souls II on peli, joka on suunniteltu tappamaan pelaajansa yhä uudelleen ja uudelleen. Sellaisissa peleissä pienet suvannot voivat olla melkein yhtä tärkeitä kuin eeppiset pomomatsit. Kuka voisi unohtaa ensimmäisen kohtaamisen Solairen kanssa DS1:ssä? Vaikka nuotiohyppely on mielestäni typerä ratkaisu, Majulan teemamusiikki on saanut nauttimaan toistuvista visiiteistä alueelle.

Pomohuoneiden ulkopuolella peli on pitkälti hiljainen, joten pelkkä musiikin läsnäolo saa Majulan tuntumaan erikoiselta. Kappaleen suruisa tyyneys keventää mieltä juuri sopivasti ennen kuin on taas aika lähteä kuolemaan, kuolemaan, kuolemaan. Ja kuten Doom-kipaleessa yllä, avainsana on yksinkertaisuus. Majulan teema jättää tilaa pelaajan omille fiiliksille, mikä sointuu mainiosti yhteen turvapaikan idean kanssa.

Love - Kid
James Bennett

Otetaan väliin jotain kevyttä.

Love on pieni peli, josta pidän isosti, enkä ole edes täysin varma miksi. Love on ääriminimalistinen tasohyppely, jonka pelaa läpi vartissa ja joka ei erityisemmin yritä koukuttaa pelaajaansa. Voiko olla, että juuri tämä tungettelemattomuus tekee siitä niin hyväntuulisen kokemuksen? Oli miten oli, olen pomppinut Loven läpi toistakymmentä kertaa ja avannut siitä liki kaikki saavutuksetkin. Jokin tässä iskee minulla samaan mielihyväkeskukseen, joka saa silloin tällöin palaamaan puhkikaluttuihin kasibittiloikintoihin. Konstailematonta pelaamisen iloa!

Vanhan maailman henkeä pelissä on sekin, että siinä on törkeän hyvä musaraita, joka tekee puolet pelikokemuksesta. Yksi Loven keskeisiä heikkouksia on itse asiassa se, että kentät ovat niin lyhyitä, että niiden aikana harvoin ehtii kuulla kipaleita kokonaisuudessaan! Tämän kohtalon kokee myös koko soundtrackin helmi Kid, joten ei muuta kuin kuunteluun pelin ulkopuolella.

Jos joku tämän hetken isoista räppinimistä ottaisi Kidin biittipohjaksi, musanörteiltä valuisi kuola. Tätä ritisevien rumpujen, hempeän synan ja wah-kitaran yhteisliittoa on mahdotonta kuunnella leijumatta onnelliseen transsiin. Kid on silkkaa Rakkautta.

Enemy Zero - Confusion
Michael Nyman

Minua kyllästyttää välillä, kun pelit alleviivaavat jännittäviä kohtauksia ylivedetyn paisuttelevalla musiikilla. Pahimpia ovat erilliset taistelumusat, joihin on sekoitettu kaikki mahdolliset orkesterisoittimet, uhkaavat perkussiot, ehkä jopa tujaus hevikitaraa tai laukkaavaa elektrohumppaa. Lopputulos on tårta på tårta: peli nakkaa lisää jännitystä jo valmiiksi jännittävän tilanteen päälle. Toki näin luodaan SUURIA TUNTEITA, mutta toisinaan SUURIEN TUNTEIDEN alleviivaus turruttaa kuin caps lockin liikakäyttö. Antakaa minulle jotain erilaista! (Vaikka sitten hiljaisuutta à la Souls.)

Enemy Zeron musiikki todella on jotain erilaista. E0 on Sega Saturnille 90-luvun loppupuolella julkaistu kauhupeli, jonka resepti on suoraan Alienista: naisselviytyjä, ahdas avaruusalus ja ylivoimainen muukalaisolio. Kuumottavaa kamaa siis, niin toimintakohtauksissa kuin niiden ulkopuolella. Pelin musiikki totta kai peilaa tätä ahdistavaa tilannetta, mutta tekee sen tavalla, joka kunnioittaa pelaajan älyä.

Koko soundtrack on loistava, mutta paketin kenties kirkkain kruunu on Confusion. Tasaisesti ylös ja alas puksuttavat puhaltimet ja viiltävät jouset luovat poljennon, jonka kaltaista en muista missään muussa pelissä kuulleeni. Ja mikä makeinta, se luo jännitystä aivan eri tavalla kuin geneerisen eeppiset orkestroinnit. Confusion vie epätoivon rajoille turvautumatta kuluneeseen temppupussiin.

Musiikin taidokkuus ei ole mikään mysteeri. Enemy Zeron säveltäjänä toimi nimittäin Michael Nyman, maineikas nykysäveltäjä, joka kynäili myös The Piano -elokuvan (moneen kertaan palkitun) soundtrackin. E0 jäi Nymanin ainoaksi kontribuutioksi pelimusiikin saralla. Sitä suuremmalla syyllä tutustumista ei kannata jättää Confusioniin, vaan ahmia pelin upea musiikkiraita kokonaisuudessaan.

Frozen Synapse - Menu
Paul Taylor

En ole erityisen perso strategiapeleille. Genrestä uppoaa lähinnä rauhallinen rakentelu tai kevyet toimintavariantit. Siispä en ole koskaan pelannut Frozen Synapsea, enkä osaa kertoa siitä kuin tämän: pelin tunnari on pieni ambient-maalailun helmi.

Ambient on kummallinen musiikkilaji, joka kuulostaa ulkopuolisen korviin helposti… noh, eipä juuri miltään! Hyvää ambientia on kuitenkin vaikea löytää. Miten tehdä kappale, jossa on tarpeeksi, mutta ei liikaa? Valita äänet, jotka kiinnittävät huomion, mutta eivät väkisin? Varioida perusteemaa, mutta pitäytyä dramaattisista vaihdoksista? En tiedä, mutta onneksi Paul Taylor tiesi tämän kipaleen tehdessään. Jos jätän Menun (miksi tällä ei ole kunnon nimeä??) soimaan toistolle, se unohtuu helposti pitkäksi aikaa päälle.

Koska Frozen Synapse ei ole perusideaa pidemmälle mitenkään tuttu, kappaleeseen ei minulle liity mitään tiettyä muistijälkeä. Se on kohdallani "vain" meditatiivinen äänimatto, jonka soidessa tuntuu jotenkin helpommalta kirjoittaa (tätäkin lausetta), rentoutua, vajota mietteisiin, olla. Se on täydellistä taustamusiikkia, enkä muuta hyvältä ambientilta toivokaan.