Muukalaislegioona
H. R. Gigerin luoma tappajameloni on tuttu näky bittiviihteessä, mutta bändihommat ovat vetäneet soolouraa paremmin.
Ihmisiä hautomoinaan käyttävät ksenomorfit päätyivät ensimmäisen kerran bittimuotoon jo vuonna 1982. Atari 2600:lle julkaistu
Alien
ei tosin ole mikään pelitaiteen virstanpylväs, sillä pelin kehittänyt 20th Century Fox meni sieltä, missä aita on matalin ja apinoi pelikonseptin selkäpiitä riipivän avaruustrillerin sijaan pillerimaata. Ellen Ripley’ä etäisesti muistuttava, neljän pikselin pikku-ukko seikkailee pitkin Pac-Man-labyrinttiä avaruusmörrejä pakoillen. Sokkelossa keräillään kahdeksansien matkustajien munimaa jälkikasvua ja pakoillaan täysikasvuisia saalistajia.
Amsoftin Amstradille ja Commodore 64:lle työstämä Alien (1985) oli jo ihan eri eläin, sillä Pac-Man-kloonin sijaan pelaajille tarjoiltiin lintuperspektiivistä kuvattu toimintaseikkailu.
Vieraan saattoi päästellä päiviltä pitkin kaivosalus Nostromoa kylvetyillä aseilla tai sitten ksenomorfin pystyi houkuttelemaan ilmalukkoon ja postittamaan tyhjiöön. Nostromon voi myös räjäyttää kappaleiksi. Kaiken lisäksi homma pitää saada pakettiin, ennen kuin aluksessa happi loppuu tai koko miehistö heittää veivinsä.
Graafista ilotulitusta ei tosin kannata odottaa, sillä graafinen kauhu pitää muodostaa mielikuvitusprosessorin voimin. Tikku-ukkojen ja ankeiden naamankuvien lisäksi ainoa graafinen elementti on kyykyssä istuva Alien, joka ilmestyy ruutuun hyökätessään.
Game on, man, game on!
Omissa kirjoissani Alien-saagan paras elokuva on Aliens: Paluu, joka suorastaan huutaa modernia räiskintäpeliä ympärilleen. Se sai kaksi. Brittiläinen Electric Dreamsin Aliens – The Computer Game (1986) oli jopa 3D-räiskintä, joskin tekniikka on vielä kovin alkeellista ja pelaaminen kömpelöä. Pelistä on tehty freewareversio LV-426 (www.freewebs.com/derbian/lv-426/)
Activision myös pamautti kuuslankulle ja muille aikakauden kotimikroille pelin Aliens – The U.S. Version. Pelin välinäytökset olivat komeaa katsottavaa ja seikkailu noudatteli varsin tarkkaan elokuvan tarinaa. Koska kivikautiset numeronmurskaimet eivät liikkuvaa kuvaa jaksaneet pyörittää, suurin osa välivideoista oli litteroitu tekstiksi ruudulle, joten jälleen aivot joutuivat tilkitsemään tekniikan jättämiä rakosia.
Avaruusmariinit seikkailevat pienessä toimintaruudussa ja ruudun oikeassa reunassa on liiketunnistin, joka ilmoittaa kutsumattomista vieraista. Alapuolella näkyy muiden tiimiläisten mieskunto. Sokkeloisella avaruusasemalla mörrit tunkevat niskaan joka rööristä ja pelkän räiskyttelyn lisäksi pelaajan vastuulle sälytetään myös pelastushommat, kun asemalla eksynyt pikkutyttö Newt pitää pelastaa muukalaisten kynsistä. Peli huipentuu taisteluun kuningatarta vastaan. Aivan kuin elokuvassa, hirviö teilataan ilmalukkoon käyttämällä lastaushaarniskaa.
Kahdeksanbittiset matkustajat ovat kärsineet melkoisesti ajan rattaiden ristipaineessa, eikä näitä tuotoksia voi suositella kuin uteliaille.
Start running... again
Kun kolmas Alien-raina jysähti elokuvateattereihin, 16-bittinen rauta vasta raivasi tietään olohuoneisiin. Ripleyn kolmas muukalaiskomennus Alien3 oli aikakaudelle tyypillinen, sivusta kuvattu toimintaloikka.
Proben työstämä tummasävyinen hyppely muistutti paikoin Metroidia, kiitos puoliksi avoimen kenttärakenteen. Klaustrofobinen tunnelma viimeisteltiin ahdistavalla ääniraidalla ja brutaalilla toiminnalla. Vuotta myöhemmin Virgin porttasi pelin vauhdikkaasti Mega Drivelta Amigalle. Käännöksessä graafinen loisto ja ohjattavuus unohtuivat Segan konsolille.
Vuonna 1996 koko leffatrilogia rysäytettiin Playstation-pakettiin Alien Trilogy. Asialla oli Alien 3 -lisenssillä kunnostautunut Probe, eikä lopputulos ollut lainkaan hassumpi. Kuvakulma väännettiin Ripleyn silmiin ja vastarinta tarjoiltiin doomattuna. Erittäin tummanpuhuva grafiikka istui elokuvien maailmaan hienosti. Sekava kenttädesign pani tosin helposti pasmat sekaisin ja naamalle hönkivät tekstuurimörrit paljastavat ysärijuuret. Alien Trilogy ei mullistanut maailmaa, mutta tarjosi Doomia imitoivaa perusräiskettä sopivan aivottomassa paketissa.
Toinen ykkös-plegelle ilmestynyt Alien-rymistely perustui puolestaan sysihuonoon neljänteen Alien-elokuvaan. Tunnelma oli Alien Resurrectionissa (Pelit 1/2001, 69 pistettä) kunnossa, mutta tunnoton ohjaus koitui pelin kohtaloksi.
Kolmen kimppa
Ksenomorfit eivät yksinään onnistuneet jäämään pelihistoriaan, mutta naapuribändin rastatukka antoi vetoapua lopulliseen läpimurtoon. Sarjakuvasta alkanut sekametelisoppa on laajentunut pelien lisäksi myös elokuvateattereihin. Laittomat maahanmuuttajat ja seksuaalirikolliset pääsivät ottamaan ensimmäistä kertaa tuntumaa toisiinsa jo vuonna 1993, kun Activision julkaisi SNES:lle Alien vs Predatorin.
Ensimmäisestä pelisarjan julkaisusta tosin puuttuu se tärkein osuus pyhästä kolmiyhteydestä, sillä sivulta kuvatussa mätössä keskityttiin vain jahtaamaan avaruuskikkeleitä tieteisvarusteisiin ahdetulla Bob Marleylla.
Monet sekoittavat SNES-version samana vuonna ilmestyneeseen kolikkopeliin, mutta Capcomin tuottamassa arcademätössä predatorit panivat yhdessä mariinien muukalaisia turpaan. Capcomin AvP:stä piti tulla konsolikäännös Segan 32X:lle, mutta vehjes ehti kuolla ennen kuin peli saatiin valmiiksi.
Surullisenkuuluisalle Atari Jaguarille vuonna 1994 julkaistu Alien vs. Predator oli lähtölaukaus Rebellionin tuotoksille. Kuvakulma siirtyi ensimmäiseen persoonaan ja räiskintä marinoitiin mariineilla. Jokainen osapuoli erosi toisistaan. Vikkelät ksenomorfit luottivat nopeuteen, Predator saalisti leluillaan ja ihmiset panivat vastarinnan nippuun nikkelin avulla. Vaikka kissapeto tarjosi aikoinaan suorastaan ylivertaista suorituskykyä verrattuna 16-bittisiin konsoleihin, peli itsessään ei ole kestänyt kovin hyvin aikaa. Matalan resoluution pahvihahmot ovat vain pieni kosmeettinen paha, mutta tunnoton ohjaus tekee selvää tästä tuotoksesta.
Toisella yrityksellään Rebellion räjäytti pankin, sillä toistaiseksi paras Pelien on Rebellionin työstämä ensimmäinen Alien vs. Predator (Pelit 4/1999, 88 pistettä). Äärimmäisen vauhdikas räiskintä on kulttimaineensa ansainnut, sillä yksikään peli ei ole vanginnut leffojen ahdistavaa tunnelmaa yhtä hienosti kuin alkuperäinen AvP.
Kun ihmiset, alienit ja predatorit heitetään samaan leikkipuistoon, lopputuloksena on joko pahoinvointia aiheuttavaa muukalaisjumppaa, Unreal-henkistä teknoryskettä tai selviytymistä, jonka tunnelmaa voi leikata veitsellä. Mariinien epätoivoinen taistelu kahden osapuolen leikkauspisteessä on heittämällä pelin parasta viihdettä.
AvP:n suurin oivallus oli tapahtumien arvaamattomuus. Alienia tunki pulssikiväärin eteen odottamattomista paikoista ja pirun ketterät happosuonet panivat oikeasti adrenaliinin virtaamaan. Peli olisi kelvannut suoraan myös molempien elokuvasovitusten aihioksi, mutta jostain syystä alienin ja predatorin maaottelut on onnistuttu kädettämään valkokankaalla kerrassaan totaalisesti.
Verkossa pyöri vielä muutama vuosi sitten video, jossa Jonne pelaa kuulokkeet päässä (luultavasti) AvP:tä ja kaverit heittävät kissan niskaan. Falsettiin kivunneessa kirkaisussa on juuri sopivassa suhteessa kauhua, kuolemanpelkoa ja paniikkia, aivan kuten itse pelissäkin.
Kolme vuotta myöhemmin tuttu kolmikko palasi, mutta nyt Rebellionin sijaan ruorissa hääri Monolith. Grafiikka kaunistui, mutta jatko-osassa pakokauhua lähentelevä tunnelma koki kolauksen ja tarina nostettiin entistä isompaan rooliin. Alien vs Predator 2 (Pelit 12/2001, 92 pistettä) jää väistämättä legendaarisen edeltäjänsä jalkoihin. Mutta mikä tahansa peli jäisi, niin kovan kulttimaineen ensimmäinen AvP on kerännyt.
Muukalaisvihaa
Alien on ratsastanut koko uuden vuosituhannen predatorin kanssa. Kahden oikean AvP:n lisäksi konsolimiehetkin ovat saaneet osansa, mutta alkuperästä muistuttaa vain nimi.
AvPelleilyistä ensimmäinen julkaistiin vuonna 2003 PS2:lle ja Xboxille. Räiskyttelyn sijaan kolmintaisteluun lähdettiin naksuttelemalla. Konsoleilla genressä ei ole hirveästi kilpailua, mutta myös mallikelpoista konsolistrategiaa saa etsiä ruumiskoirien avulla. Zonon työstämä Aliens vs Predator: Extinction oli ruma, yksinkertainen ja epäpelattava.
Samanlaista paskaa tarjosi itse Rebellion, tällä kertaa toimintaseikkailukuoressa PSP:lle. Vuonna 2007 julkaistu Aliens vs Predator: Requiem perustui samannimiseen leffaoksennukseen, joten lähtökohdatkaan eivät olleet kaksiset. Täysin kädetetty tekoäly teki pelaamisesta yksinkertaisen läpijuoksun ja pelaamaan pääsi vain predatorilla.
Rebellion yritti vielä toistamiseen onneaan AvP:n parissa. Vuonna 2010 isoille konsoleille ja pc:lle julkaistu Aliens vs Predator (Xbox 360: Pelit 3/2010, 65 pistettä, pc: Pelit 4/2010, 80 pistettä) jakoi mielipiteitä. Itse pidän peliä Monolith-tason tuotoksena, mutta kantaisästään se jäi kauas. Kekkulointi alienina oli pelin parasta antia, mariinitouhut generoituvat nopeasti tusinaräiskinnäksi hernepyssyillä.
Mutta tällä pilvellä on hopeareunus. Uuus-AvP:n kunniaksi Se Oikea Alien vs Predator ilmestyi Steamiin nykykoneilla toimivana versiona, kahdeksan pelaajan moninpelillä terästettynä. Vaikka grafiikka ei enää hurmaakaan, tunnelma on yhä tallella. Etenkin laneilla AvP on edelleen kuumaa kamaa.
Alienmunat löytyivät myös taskuja kaivelemalla. Samana vuonna DS:lle tupsahti Alien: Infestation (Pelit 12/2011, 70 pistettä). Yksi ulottuvuus tippui pois ja muukalaisviha tarjoiltiin metroidvaniana. Contra-taustalla siunattu Wayforward teki alieneista munattomia vihollisia, joista ei ollut muutaman asepäivityksen jälkeen mitään vastusta.
Ksenomorfien perintö lepää nyt Colonial Marinesin harteilla, mutta murska-arvosteluja kerännyt peli ei lupaa hyvää lisenssin tulevaisuudelle. Maailmassa olisi edelleen tilaa tappajameloneille, eikä tähän tarvittaisi kuin uusi versio Rebellionin ensimmäisestä pc-AvP:stä.
Onneksi modaajat ovat hereillä vaikka tekijät nukkuvat. Crysis 2:lle talkootyönä työstetty Aliens vs Marines näyttää nykyaikaistetulta versiolta ensimmäisestä AvP:stä ahtaine käytävineen ja pimeine sokkeloineen. Julkaisupäivästä ei ole vielä tietoa, mutta toivottavasti fanit pystyvät tekemään sen, missä pelinkehittäjät epäonnistuivat.
Juho Kuorikoski
KUVATEKSTIT:
Alien2: Ensimmäinen Alien-peli ei tavoittanut elokuvan ahdistavaa tunnelmaa. Atari 2600:lle julkaistu peli oli suora kopio Pac-Manista
Alien3 & Alien4: Vuonna 1985 Amstradille ja Commodore 64:lle julkaistu Alien oli lintuperspektiivistä kuvattu toimintaseikkailu, jonka pystyi läpäisemään monella eri tavalla.
Alien5 & Alien6: Aliens – The Computer Gamessa komennettiin kokonaista mariinijoukkuetta. Välinäytökset olivat myös varsin komeita.
Alien7: Proben luotsaama Alien 3 oli sivultakuvattu toimintaloikka.
Alien8: Alienit ja predatorit ottivat toisistaan mittaa ensimmäisen kerran SNES:llä vuonna 1993.
Alien9: Jaguarin Alien vs Predatorissa räimittiin vastarinta nippuun ensimmäisestä persoonasta ja pelaamaan pääsi mariinina, alienina ja predatorina.
Alien10: Pleikkarin Alien Trilogy niputti kolme Alien-leffaa samaan pakettiin.
Alien11: Rebellionin työstämä, vuonna 1999 julkaistu Alien vs Predator on tunnelmaltaan edelleen omaa luokkaansa. Ahdistavan painostava mariinikampanja on pelin parasta antia.
Alien12: Alien vs Predator 2 tarjosi parempaa grafiikkaa, mutta tunnelmassa se jäi edeltäjänsä jalkoihin.
Alien13: Vuoden 2010 Aliens vs Predatorin parasta tarjontaa oli melonipään oma kampanja.
Alien14: Alien vs Predator: Extinction oli räiskinnän sijaan puolivillainen reaaliaikanaksuttelu.
Alien15: PSP:lle vuonna 2007 julkaistussa Alien vs Predator: Requiemissa toimintaseikkailtiin avaruuden rastapäänä samanninimisen leffahirvityksen hengessä.
Alien16: Aliens vs Marinesista lupaillaan Rebellionin ensimmäisen Alien vs Predatorin henkistä perillistä. Crysis 2:n modina julkaistava peli ilmestyy hamassa tulevaisuudessa.
