Joskus kuolleiden pitäisi antaa levätä.
”Alone in the Dark on henkinen jatko-osa kauhupelien kantaisälle, muttei suora jatko-osa”, kirjelmöi Ubisoft. Jälkiviisaasti: hautaa ollaan ryöstämässä.
Tuttu nimi on pelille pelkkää plussaa. Menestyspelejä on rajoitettu määrä, joten joskus joudutaan kaivamaan syvemmältä julkaisijan nimikkoarkusta. Nyt kierrätysvuorossa on kauhupelien arkkivaari Alone in the Dark, jonka henkiinherätysloitsuun kuuluu uusi tekijätiimi ilman yhteyttä sarjan aiempiin osiin.
Alone in the Darkin zombiversiota on tehty pitkään ja rahoituskin oli kunnossa, sen näkee heti. Massiivisia tapahtumia on kuin katastrofielokuvassa ja kerronnan rytmitys, kamerakulmat ja juoni ovat puhdasta Hollywood-spektaakkelia. Taustalla pauhaa pateettinen kauhumusiikki. Eikä liikkeellä olla pelkällä ulkokuorella, vaan mukana on fysiikkaleikittelyä ja nokkelaa ongelmanratkaisua.
Mönkään kuitenkin meni. Yhtä kunnianhimoista epäonnistumista ei ole hetkeen nähty.
Amerikkalainen yö
Pitkästä unesta New Yorkin pilvenpiirtäjässä heräävä Edward Carnby ei tunnista kasvojaan eikä muista nimeään (löytyy pelin takakannesta!). Näkökin tekee tepposia. Silmien räpäyttäminen tatin painalluksella selkeyttää näön toviksi, mikä on mainio hetken tehokeino.
Alussa ei ole aikaa jäädä selvittämään, mitä on tapahtunut, sillä Pimeys on valloillaan pilvenpiirtäjässä. Railot seinissä syövät ihmisiä ja sylkevät ulos zombeja. Koko New York repeää kappaleiksi, kun Pimeyden valtakunta nousee Central Parkissa.
Ja sitten se alkaa.
Fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck, fuck.
Alone in the Darkissa kiroillaan itsetarkoituksellisesti ja urakalla. Hengenvaarassa aggressiivi on toki herkässä, mutta kirosanojen voima on uskomaton. Sankarin haistatellessa kaikelle näkemälleen myös kauhusta lähtee teho.
Matkalla pimeyden ytimeen on vähemmän taisteluja kuin kauhupeleissä yleensä. Tärkeämpää on ongelmanratkaisu ja elokuvamaiset tiukat tilanteet. Omaperäistä seikkailussa on esineiden käyttö. Maasta nostettua tuolia, harjaa tai vaikka putkea heilutellaan tarkasti oikealla tatilla. Airolla voi esimerkiksi onkia katkenneen sähköjohdon pois vedestä ja nopealla huitaisulla mela käy aseesta. Voimapolitiikka toimii vihollisten lisäksi joihinkin oviin ja muuhun ympäristöön.
Zombit eivät tule helvetin tulesta, sillä ne roihahtavat herkästi ilmiliekkiin. Tuli tarjoillaan esimerkiksi palavana ponnekaasuna, liekehtivinä luoteina tai räjähteinä. Yleensä zombi loimutetaan luomuna eli tuikataan puuesine läheiseen nuotioon ja toikkaroidaan keppi ojossa vihollista päin. Se on juuri niin jännittävää kuin miltä kuulostaa. Vähemmän palavan kepin kanssa käveleminen silti ärsyttää kuin kättä pidemmällä huitominen, sillä kankea taisteluohjaus on kauhuista suurimpia.
Perinteisiä ratkaisuja kavahdetaan muutenkin. Varusteet kuikuillaan suoraan takin taskuista. Hauska idea, mutta toteutus on hidas ja epätarkka. Varsinkin, kun esineitä yhdistellään. Samaan näpertelykategoriaan menee haavojen paikkaaminen. Avohaavat hoidetaan suihkuttamalla itse ensiapusuihketta. Hauska idea paperilla, mutta antaako aikaa vievä näpertely pelille mitään? No ei.
Kankea äkkikuolema
Kuvakulma vaihtelee elokuvasommittelun, seläntauskameran ja omien silmien välillä. Kuvakulmaa voi vaihtaa itse, mutta monessa puuhastelussa vinkkeli on vakio. Käytännössä jatkuvat näkökulmavaihdot vieraannuttavat maailmasta, vaikka silmien eteen tuodun näpertelyn tavoite on päinvastainen.
Elokuvamaisen vauhdin ja vaarallisten tilanteiden hinta on, että äkkikuolemat ovat yleisiä ja yllättäviä. Hommasta henkii, että on tehty elokuvamainen käsikirjoitus ja pakotettu peli sen ikeeseen. On siis menty perse edellä puuhun.
Alun hurja autopako on käsittämätön, mutta kuvaava. Kaupunki ja tiet repeilevät ympärillä todella upeasti eikä kovassa menossa edes auton onneton ohjaus haittaa. Ilkeä vaikeustaso yhdistettynä lähtöruutuun palauttaviin äkkikuolemiin on suunnittelumoka, jota kelpaisi esitellä alan koulutusohjelmassa.
Ongelmanratkaisussa on ongelmia. Välillä ratkaisu paljastetaan heti, välillä annetaan vääriä signaaleja. Räjäytettävän oven eteen tuskin kannattaa laittaa kaltevaa lattiaa, jos kitka on niin pieni, että kaasupullo ei pysy siinä pystyssä. Pintapuolisesti ympäristö on rakennettu huolella, mutta vuorovaikutus on rajoittunutta, kun ottaa huomioon kuinka hyvät työkalut sen manipulointiin on kehitetty. Joka tapauksessa aivopähkinät ja puuhastelu ovat paketin parasta antia.
Tapahtui viime jaksossa
Alone in the Dark on jaoteltu kuin televisiosarja. Jakson ja pelikerran alussa kerrataan tapahtumat. Jaksosta toiseen voi vapaasti hyppiä, samoin siirtyä lyhyemmästä kohtauksesta toiseen. Idea on mielenkiintoinen, sillä hyvätkin pelit jäävät monella kesken. On silti ironista, että hyöty on käytössä sitä suurempi, mitä huonompi peli on kyseessä. Alone in the Darkissa pikakelaukselle riittää käyttöä.
Kaikkine kamaluuksineen Alone in the Dark on kankeuden ja epäreiluuden osalta sentään uskollinen vanhalle sarjalle. Vaikka kiroilu tympii, Edward on persoonaton mies eikä dialogikaan vakuuta, on tunnelma ihan hyvä ja tarinakin siedettävä. Mutta kun itse pelissä asiat tehdään vaikeimman kautta, kömpelösti ja suorastaan väärin, ei kokonaisuus kuin ärsytä.
Mutta ei niin surkeaa ettei jotain hauskaakin. Zombivihollisten nimet ovat humanz, batz, ratz ja vampz! Naurua läpi kyynelten.
64
