Jos Rambo ja Commando pantaisiin pussauskoppiin, lopputuloksena olisi uusin Army of Two.
Huhut kasarin kuolemasta ovat suuresti liioiteltuja.
Pohdiskelin Gears of War 3 -arvostelussani (Pelit 10/2011), että toimintapelit ovat nykyajan vastine elokuvan esihistorian historiallisille spektaakkeleille. Veikkaukseni oli väärässä vain muutamia kymmeniä vuosia. Uusin kaksoisarmeija todistaa, että Kleopatran ja Ben-Hurin sijaan malli haetaan jenkkisiilien ja sifonkihuivien vuosikymmeneltä.
1980-luku on kiistatta toimintaviihteen kultainen vuosikymmen. Tappamista ei otettu liian vakavasti ja valkokankaalla käytettiin luovuutta. Tuliaseiden lisäksi mikä tahansa tarvekalu kelpasi tappamiseen. Kun Arska lävisti loppuvihollisensa putkella ja sanoi arnoldiksi perään ”Let off some steam, Bennett”, me kaikki nauroimme, koska paha oli saanut palkkansa.
Sitten tuli ysäri ja toimintaelokuvat kuolivat. Nykyään genre lepää tietokoneella tuotetun mukaväkivallan varassa, poislukien muutamat irtoroiskaisut kasarin suuntaan. On jotenkin ironista, että valkokankaalta toiminnan kuohinut tietokonetekniikka on luonut toimintaleffat uudelleen. Vain alusta on vaihtunut.
80-luvun toimintaryskeen mantteli lepää isolla budjetilla työstettyjen räiskintäpelien harteilla. Eikä perijätär ole lainkaan paskemmassa kuosissa, kunhan rymistyksiltä ei odota tajunnan räjäyttäviä kulttuurimatkoja ja on valmis katsomaan kuluneita konventioita sormiensa läpi.
Rankka keikka
Tähän kasaritoiminnan uuteen määritelmään Army of Two istuu jokseenkin täydellisesti. Taisteluparin ympärillä pyörivä tiimitoiminta on tarina ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta. Homman nimi on Koop ja eetterissä raikaa Arposen biisi nimeltä You’re the Reason.
Raavaat miehet syöksyvät sotaan huumeita vastaan, vallan kabinettien sijaan taistelu viedään suoraan kaduille. Tarinan perimmäinen tarkoitus on antaa tekosyy tappamiselle, eikä testosteroninkatkuisen toimintajunan pysäkeillä pysähdytä hempeilemään.
Pelin naishahmot voi laskea yhden käden sormilla ja hameväkeä näkee vain uhrien rooleissa. Vaikutelma 80-luvun ryskeestä viimeistellään lakonisilla one-linereilla, joita lauotaan jokaisessa mahdollisessa käänteessä.
Pelin sisältämä vähäinen yhteiskuntakritiikki naamioidaan tribaalitatuoinneilla, auringossa kiiltelevillä lihaksilla ja hassuilla lätkämaalivahdin maskeilla. Taisteluiden väliajoilla pääsee pyssykauppaan, josta voi hankkia itselleen uusia torrakoita tai tuunata vanhoja. Jos Army of Two olisi paikkakunta, se olisi Lahti.
Boyz II Men
Alkuperäiset jermut Rios ja Salem pelataan pois päärooleista, kun heidän paikkansa perii geneerisesti nimetyt Alpha ja Bravo. Kaksikko nakitetaan suojelemaan huumeita vastaan taistelevaa presidenttiä, mutta homma menee vihtoriksi heti kättelyssä. Sitten kaksikko taistelee läpi slummien noin seitsemän tunnin mittaisessa kampanjassa.
Ensimmäisessä Army of Twossa yhteistyö nostettiin koko pelin keskiöön. Kakkonen lisäsi mukaan keskinäisen kilpailun, josta kukaan ei pitänyt, joten kolmonen korjaa edeltäjänsä virheitä. Päälleliimattua yhteistoimintaa ei ole käytännössä lainkaan, joten taistelutantereella pärjää sooloilemallakin.
Toisinaan peli heittää naaman eteen valintoja, jolloin taistelutovereiden tiet erkanevat hetkeksi. Kun kaveri hoitelee tarkka-ampujan päiviltä, taisteluparin tehtäväksi jää pitää selusta puhtaana konekiväärillä. Kamu voi myös imeä tulta puoleensa, jolloin vihulaisen selustaan iskeminen helpottuu.
Toisinaan apukamua tarvitaan korkeiden esteiden ylittämiseen tai raskaiden ovien aukaisuun, mutta muuten huumeiden vastaisessa sodassa pärjää omaa napaansa tuijottamalla. Peli on parhaimmillaan kaverin kanssa, mutta toinen ihmispelaaja ei ole mikään välttämättömyys.
Tietokone hoitaa leiviskänsä kohtuullisen hyvin, joskin muutamassa kohdassa tekoälyn aivoituksille ei voi kuin huokailla. Bittiaivo panee hyvänä päivänä nippuun puolet kartellista ilman ongelmia, kun taas toisinaan yksinäinen haulikkomieskin tuottaa ongelmia. Onneksi kenttään tippuneen aisaparin saa takaisin taistelukuntoon nappia painamalla.
Kun vihollisen veri on pumpannut Overkill-mittarin täyteen, nappia painamalla bittiarskat muuttuvat supermiehiksi, joiden edessä lihan lisäksi antautuu myös ympäristö.
Gears of Two
Pelillisesti uusin Army of Two on uusimman Gears of Warin hiilikopio. Aivan kuin aikaisemmat osat olivat aiempien Gearsien. Judgementin tapaan myös paholaiskartellin toiminta on pätkitty lyhyiksi segmenteiksi, jotka pisteytetään erikseen. Kentän käsite hämärtyy, kun jokainen taistelu on oma pieni kokonaisuutensa. Minua ratkaisu häiritsee, sillä peli muistuttaa jatkuvasti olemassaolollaan ja katkoo ikävästi toimintaa.
Pisteytys perustuu taistelukentältä kerättyyn pätäkkään ja suoritusten nopeuteen. Ne ynnätään yhteen ja sen jälkeen omaa sijoitusta pääsee ihmettelemään koko maailman tilastossa. Kertyneillä kokemuspisteillä puolestaan avataan uusia pyssyjä.
Systeemin olemassaololle ei ole juuri perusteita. En jaksa uskoa, että ketään kiinnostaa satsata omaan suoritukseen, jos ainoa täky on petrata sijoituksiaan muiden sotureiden joukossa. Koska co-op on ainoa moninpelimuoto, kasvaneet statsit eivät auta edes verkkoareenoilla.
Minulle riittäisi, jos saisin tilastotietoa jokaisen tehtävän väliajoilla, sillä maasto on väärällään erilaisia tussareita jokaisen tulitaistelun päätteeksi. Nyt toimintaa katkovat listatiedot ovat kuin mainoskatkoja.
Muista suojaus!
Gearsista muistuttaa myös yleinen kenttädesign, sillä tiukkaa toimintaputkea katkotaan hieman leveämmillä taisteluareenoilla, joissa vihulaiset röpötellään hengiltä suojan takana kykkien. Ja juuri piilohipassa EA:n Gears tiputtaa saippuan.
Epic Games on vuosien saatossa hionut Gears of Warin pelimekaniikan huippuunsa. Suojasta suojaan liikkumista ei tarvitse miettiä, sillä Marcus tai Damon tekevät sen mitä käsketään. Mutta Alpha ja Beta ovat jättäneet sotakoirakoulun kesken.
Suojapaikat näkyvät kymmenien metrien päähän ja sopivaan piiloon voi juosta halutessaan vaikka taistelukentän toiselta puolelta nappia painamalla. Kun suoja on valittu, sen taakse juostaan, vaikka mikä olisi. Avomaastossa eteneminen on hankalaa, kun äijät eivät osaa kierähtää tulen alta pois.
Gearsinsa pelanneelle tämä aiheuttaa nopeasti ongelmia, sillä varsinaisia väistöliikkeitä ei ole lainkaan. Hahmo ei kierähdä napista tulen alta pois, vaan juoksee sen suojan taakse, joka on näkökentässä sopivassa kohdassa.
Jos katse on kohdistettu väärään paikkaan, vieressä möllöttävän betoniporsaan sijaan sankari juoksee iloisena suoraan vihollisten ristituleen. Kun tähän yhdistetään hahmojen taipumus jäädä jumiin tuliasemiinsa, ärräpäitä lentää isonkin kioskin tarpeisiin.
Surkeasti toimivan suojautumisen vastapainoksi automaattitähtäys etsii aivottomat viholliset jyvälle käytännössä automaattisesti. Kun mukana ronttaa laakista tappavaa kiikarikivääriä, riittää, kun vetää rautatähtäimen esiin suurin piirtein vihollisen suunnassa ja kiskaisee liipaisimesta. Se on pupu ja paukku, kuten metsästäjät tapaavat sanoa.
Kolikon kääntöpuoli
Osa pelinkehittäjistä keksii pyörää uudelleen, kun taas geneerinen toimintaräime uskoo pärjäävänsä pelkästään uudella pinnoitteella. Paholaiskartelli on malliesimerkki digitaalisten pelien kahtia jakautuvasta kentästä. Ison budjetin toimintarymistelyt asemoivat itsensä entistä tiiviimmin popcorn-linjalle, jossa sisältö tarjotaan valmiiksi pureskeltuna ja näyttävä toiminta ajaa kaiken muun edelle. Vaikka tällaisilla tuotoksilla pelit eivät nosta itseään osaksi korkeakulttuuria, aivottomalle ryskeelle on paikkansa. Tämä on juuri sitä, millä aivot on hyvä toisinaan resetoida.
Elokuvan sijaan valmiiksi annosteltu väkivalta nautitaan pelimuodossa. Tekniikka tukee vaikutelmaa bensaräjähdysten kultaisen vuosikymmenen paluusta. Toisen sukupolven Frostbite-moottori loihtii ruudulle sellaista tuhon oopperaa, että Verhoevenin, Kassarin ja kumppaneiden kelpaa olla ylpeitä perillisistään.
Väkivaltaviihteen kestosuosiota on yritetty analysoida monin tavoin, mutta eräs toimivimmista teorioista on syntynyt jo antiikin Kreikassa. Aikansa viihdetuotteita tutkinut Aristoteles päätteli, että kulttuuri tarjosi jännityksen ohella myös sielunhoitoa, sillä esimerkiksi tragedian kärsimyksen herättämä pelko ja ahdistus puhdistavat lopulta katsojan mielen. Aristoteleen esittelemä katharsis tarkoittaa suomennettuna sananmukaisesti puhdistumista.
Katharsis on siis varoventtiili, turvallinen tapa negatiivisten tunteiden tuulettamiseen. Alphan ja Bravon Meksikon-loma ei ole millään mittapuulla pelihistorian merkkipaalu, mutta komean kuoren alle kätketty rymistely täyttää Artistoteleen suositteleman sielunhoidollisen tehtävänsä.
Kun eliitti ryystää punaviiniä pikkurillit ojossa, Alpha ja Bravo sylkäisevät hiekkaan, heittävät yläfemmat ja lanaavat huumediilerit tuunatuilla superpyssyillään matalaksi. He ja heidän kaltaisensa pitävät peliteollisuuden rattaat pyörimässä, jotta baskeripäiset nerot voivat askarrella kokeilujaan.
Yksi juttu askarruttaa. Kahden miehen armeijassa ei ole edes kunnollista moninpeliä, ja toimintaelokuvan näköinen peli on myös toimintaelokuvan mittainen. Saako näin lyhyitä toimintaputkia kaupustella täyteen hintaan?
Juho Kuorikoski
70
