Child of Eden -räiskintä vie pelaajat paratiisiin, jossa saa maistaa hyvän mielen puusta.
Japanilainen Tetsuya ”Miz” Mizuguchi mainitaan aina, kun halutaan korostaa pelien asemaa mediataiteen muotona. Mizuguchi teki ilmavan konebiitin, huumeisen teknoestetiikan ja räiskintäpelin yhteen sulattavan Rezin, joka on interaktiivinen mediataideteos pelimäisessä kuoressa.
Mizuguchin Child of Eden on selkeä Rezin perillinen, jonka merkittävin koukku on ohjauksen Kinect-tuki. Edenin lapsi on pohjimmiltaan raiteilla rullaava räiskintä, joka naamioi perimänsä surrealistisilla maisemilla, värikkäällä pikseli-ilottelulla ja toimintaan reagoivalla elektrovoittoisella musiikilla.
Child of Edenissä tähtäin seuraa tarkasti käsien liikkeitä. Oikeaa kättä totteleva sininen tähtäin lukitsee kahdeksan kohdetta kerrallaan ja käden nykäisy laukaisee nopeat valojuovaohjukset. Kun vasen käsi nousee kropan eteen, tähtäin muuttuu punertavaksi ja tykki ampuu sarjatulta ilman lukitusta. Sarrrjaa käytetään pääasiassa kaarevia ratoja lähestyvien violettien virusohjusten tuhoamiseen.
Kaikki haitalliset kohteet kertalaakista eliminoiva älypommi aktivoidaan nostamalla molemmat kädet ylös. Perinteiset räjähdysäänet ja muut toimintaefektit on korvattu lyömä- ja syntsasoittimilla, jotka nivotaan tapahtumia seuraavan taustamusiikin sekaan. Räimeen kliimakseissa huitominen muistuttaa höyrypäisen teknokapellimestarin esitystä, jota efektit ja äänet tukevat.
Ohjausohjeet ontuivat, sillä päreeni kärähtivät ennen kuin tajusin, että käsiä ja aseita käytetään kiltisti vuorotellen. Molempien käsien eteenpäin ojentelusta seuraa vain tähtäimen ärsyttävää jumittamista. Jos huitominen tympii tai Kinect on jäänyt kaupan hyllylle, ei hätää: tähtäin tottelee kiltisti tavallista padia. Ohjaimella nyhjätessä fiilis ei tosin nouse samanlaisiin sfääreihin kuin Kinectillä.
Sähköeläintarha
Tarinassa Maa on tallennettu bittiavaruuteen, jossa sitä uhkaavat virukset pitää torjua. Vinkeästi muotoillut virukset tai puhdistamista vaativat olennot vaihtelevat rezimäisen kulmikkaista polygonikummajaisista kukkien, lintujen ja valaiden kaltaisiin orgaanisiin neonvalo-otuksiin. Violetit pahikset putoavat vain vasurin sarjatulella, sillä ohjukset purevat niihin heikosti tai eivät ollenkaan. Toisinaan vastaan tulee portteja ja muita staattisia esteitä, joiden punaiset tai violetit lukot pitää ampua oikealla kanuunalla ennen kolaria.
Kookkaita pomohäkkyröitä täplittävät tavalliset ja violetit osumapaikat. Otukset räiskivät tiuhaan tahtiin laajoja ohjusmuodostelmia. Monivaiheisten pomomatsien ohjusrumban puristuksissa nopeista reaktioista on ehdottomasti apua, mutta ne eivät ole läpäisyn edellytys. Child of Eden ei vaadi missään vaiheessa ylimaallisia selkäydinrefleksejä. Pahat paikat oppii ennen pitkää muistamaan ulkoa, jos niistä ei muuten pääse. Edenin lapsen kompakti kenttärypäs suhahtaa illassa tai parissa läpi, mutta urakka ei ole lopputekstien jälkeen vielä kokonaan ohi.
Läpäisyn jälkeen aukeaa muun muassa osumavahingon tuplaava hard-tila ja tasaisesti taso tasolta kiristyvä arcademainen hope-haastekenttä. Jos hard-vaikeustaso ei riitä, värit negatiiviseksi kääntävä bonusmoodi pistää perusväreihin tottuneet silmät kivasti sekaisin. Muita bonuksia ovat lukuisat konseptikuvat ja padiohjauksen ääniefekteillä pelleily. Perfektionistien kiusaksi pikkupalkinnot eivät lopu vielä ensimmäisellä tai edes toisella rundilla.
Rezin tapaan Child of Eden on enemmän kuin yksinkertaisten osiensa summa. Se on hieno visuaalinen teos ja (tekno)musiikkielämys, joka Kinect-huitomiseen yhdistettynä alkaa muistuttaa jo performanssia.
Child of Eden saa unohtamaan, että kyse on vain yksinkertaisesta raideräiskinnästä, joka tihkuu pelaamisen raja-aidat rikkovaa outoa magiaa. Muoto ja ulkonäkö ovat sisältöä suuremmat, mutta se on kerrankin vahvuus.
84
