Synnin kuuluu olla houkuttelevaa, joten Divinity: Original Sin sisältää jotakuinkin kaiken mitä roolipelaajat kaipaavat.
Ultimat ja Baldur’s Gatet tuntee jokainen roolipelaaja, Divinityä ei niinkään. Siihen tulee nyt muutos.
Divinity-sarjan aloitti kaksitoista vuotta sitten kevytroolipeli Divine Divinity. Hatarien muistikuvieni mukaan Larian Studiosin peli oli pöhköstä nimestään huolimatta yllärimainio tuotos, jossa yhdistyivät diablomainen hack & slash ja Ultima-sarjan tavaramerkkinä tunnettu vapaus. Tupla-D:n kahta jatko-osaa en ole pelannut, mutta yleisen mielipiteen mukaan ne eivät olleet läheskään samaa tasoa.
Tekijöiden mukaan pääsyyllinen heikompaan laatuun oli ilkeä julkaisija, jonka veti deadlinet aina liian tiukoiksi. Niinpä Larian Studios hankki kultarahat sarjan uusimpaan osaan joukkorahoituksella Kickstarterista. Divinity: Original Sin keräsikin lähes miljoonan dollarin potin.
Kun typerä julkaisija on poissa pelistä ja ylväs pelinkehittäjä saa vapaat kädet, lopputulos on tietysti klassikko, eikö vain?
Itse asiassa kyllä. Päinvastoin kuin pelin nimi antaa ymmärtää, uusin Divinity on jumalattoman hyvä.
CSI: Satumaailma
Koska Original Sin tapahtuu yli tuhat vuotta ennen Divine Divinityä, sen (tai sarjan muidenkaan osien) tunteminen ei ole juonen kannalta välttämätöntä.
Kaksi Source-metsästäjää saapuu pieneen Cysaelin kylään. He eivät etsi myyttistä pelimoottoria, vaan Sourceksi kutsutun taikuuden väärinkäyttäjiä, joiden epäillään olevan vastuussa neuvoston jäsenen kuolemasta. Murhamysteerin selvittäminen osoittautuu haastavaksi tehtäväksi, koska syyllisehdokkaita on ainakin puolen tusinaa, ja jokaisella tuntuu olevan motiivi rikokseen. Yhden talosta jopa löytyy verinen puukko ja opas täydellisen murhan suunnitteluun, mutta ehkä ne ovat siellä aivan sattumalta?
Alkuasetelmasta erikoisen tekee se, että päähahmoja on kaksi normaalin yhden sijaan. Molempia ohjataan hiirellä ylävinkkelistä samaan tapaan kuin iäkkäässä suosikkipelissäni Baldur’s Gatessa tai uudemmassa Dragon Agessa. Homma toimii moitteettomasti. Hahmot ovat keskenään samanarvoisia, joten keskustelutilanteissa kumpikin saa sanoa mielipiteensä, mikä usein johtaa hupaisiin riitoihin. Välillä he kuulostavatkin vanhalta avioparilta. ”Kulta, kävisitkö pikaisesti kaupassa? Meiltä on terveysjuomat loppu.” ”Menisitkö rakas itse, yritän tapella näiden örkkien kanssa.”
Kavereita vai ”kavereita”?
Roolipeleissä hahmonluonti on usein pitkä ja vaativa prosessi, koska virtuaaliukostaan on vaikea saada juuri oikeanlaista. Se on aina joko liian ruma, liian plösö tai muuten hyödytön. Original Sinissä tämä hermoihin ottava työrupeama on tuplasti työläämpi, koska samalla kertaa suunnitellaan kaksi hahmoa. Oletuksena kaksikon muodostavat mies ja nainen, mutta on toki sallittua seikkailla Brokeback Mountainin rinteillä tai Thelman & Louisen takapenkillä.
Parivaljakon taitoja ja kykyjä pystyy muokkaamaan kiitettävän paljon, mikä mahdollistaa taikuutta käyttävät soturit ja miekkaan turvautuvat maagit. Itse tein naishahmostani villin sekoituksen, joka osaa ampua jousella ja manata esiin jättimäisiä hämähäkkejä. Ukkoni taas on perinteisempi eturintaman taistelija, mutta hänellekin opetin myöhemmin tulimagiaa ja noituutta. Jos kärsii mielikuvituksen puutteesta tai on vain kova kiire pelaamaan, voi käyttää valmiiksi luotuja hahmoluokkia, jotka eivät vaadi ylimääräistä näpertelyä. Eiväthän ne yhtä hyviä ole kuin omin kätösin tuunatut, mutta kyllä niilläkin pärjää.
Vaikka suurin osa taidoista liittyy taistelemiseen, mukana on lisäksi yllättävän paljon rauhanomaisempaa toimintaa, johon tarvitaan aivan toisenlaista taituruutta. Siksi ainakin toisella sankarilla on syytä olla hyvät puhelahjat ja paljon karismaa, jotta selviytyy tietyistä tehtävistä ilman turhaa verenvuodatusta. Ei myöskään ole pahitteeksi opiskella kädentaitoja. Muuten ei synny leipää vedestä ja jauhoista, eikä kypäriä kurpitsoista.
Muuten monipuolisessa hahmonluonnissa minua jurppii vain alkeellinen ulkonäkövalitsin, joka sisältää liian vähän vaihtoehtoja. Ärsyttävintä siinä on se, että miesten ruumiinrakennetta ei pysty ollenkaan fiksailemaan, joten koko ikänsä kirjoja tutkinut velho on ihan samanlainen kaappi kuin ammattisotilas. Onneksi sentään kalsareiden värin pystyy muuttamaan.
Kissoja minun kaupungissani
Vaikka pääjuoni alkaa synkällä henkirikoksella, sivutehtävissä meininki on kevyempää ja humoristisempaa. Hyvänä esimerkkinä tästä on kaikkien eläinystävien rakastama kissatehtävä, jossa autetaan vanhaa katukollia hankkimaan itselleen morsiamen. Tosikot tietenkin ihmettelevät, miksi tärkeää velvollisuuttaan suorittavat sankarit tuhlaavat aikaansa joihinkin kisumirreihin, mutta kunnon sankarihan auttaa kaikkia karvoihin katsomatta. Tai sitten eläimet maksavat äärimmäisen hyvää palkkaa, kaikissa klassisissa roolipeleissähän rotillakin oli kultarahoja mukanaan.
Alun kaupunki on siitä hieno paikka, että siellä voi toteuttaa villeimpiä fantasioitaan. Itse innostuin kasaamaa tynnyreitä korkeaksi torniksi! Ei vaiskaan, (vaikka sekin kyllä onnistuu), tarkoitin niitä sellaisia jo Ultimoista periytyviä normaaleja sankariharrastuksia, kuten taloihin murtautumista ja asukkaiden ryöväämistä. Se on tuottoisaa puuhaa, sillä taulut ja muut taide-esineet ovat arvokasta kauppatavaraa. Rosvotessa täytyy olla tarkkana, sillä vartijat eivät tykkää kleptomaaneista.
Seikkailun edetessä sankarikaksikko kasvaa nelikoksi, kun mukaan tuppautuu juopunut miekkanainen ja demoneita kaihtava maagikko. Ovathan he hilpeitä kavereita, mutta olisin kaivannut muitakin kumppaniehdokkaita. Nyt on pakko tyytyä heihin tai palkata persoonattomia apureita, jotka eivät osallistu keskusteluihin ja ovat siksi tylsää matkaseuraa. Mallia olisi pitänyt ottaa Baldureiden tai Knights of the Old Republicin kaltaisista roolipeliklassikoista, jotka sisältävät monia kiinnostavia seuralaisia. Tappajadroidi HK-47 sopisi ihan hyvin Original Sinin maailmaan.
Kivana ekstrana mukana on kahden hengen moninpeli, jossa koko kampanjan voi läpäistä yhdessä kaverin kanssa, jolloin ohjattavat hahmot jaetaan reilusti puoliksi pelaajien kesken. Täysin seurasta riippuen moninpeli on joko hienoa ajanvietettä tai kauheaa tuskaa, joten siihen ei kannata ryhtyä tuntemattomien kanssa. He nimittäin saattavat helposti pilata koko pelin nirhaamalla kaikki viattomat kyläläiset tai tekemällä jotain muuta typerää.
Vuoroin vierassa
Kun sankarijoukkomme kohtaa vihamielisiä turilaisia, siirrytään saumattomasti vuoropohjaiseen taisteluun. Juuri niin sen kuuluukin tapahtua! Tämä eroaa merkittävästi sarjan aiemmista osista, jotka olivat täysin reaaliaikaisia. Itse tykkään enemmän vuoropohjaisuudesta, koska se tuntuu taktisemmalta ja sopii paremmin ison poppoon hallitsemiseen. Klassiseen tapaan hahmot saavat vuoronsa alussa tietyn määrän toimintapisteitä, joita he tarvitsevat liikkumiseen, hyökkäämiseen ja loitsujen lausumiseen. Pisteitä voi myös varastoida tulevaa varten.
Vaikka taisteleminen kuulostaa pelisivistymättömästä tutulta, kuluneelta viime vuosituhannen jäänteeltä, sitä se ei todellakaan ole. Aivan nykypäivää on luonnonelementtien yhdistäminen keskenään, mikä mahdollistaa liudan meheviä taktiikoita. Oma suosikkiavaukseni alkaa sadetaialla, joka saa aikaan suuren lätäkön haluttuun paikkaan. Tämän jälkeen odotan vastustajieni tekevän virheliikkeen astumalla veteen, jolloin sähköistän koko lammikon parilla salamalla. Tästä seuraa ilmainen kierros shokkihoitoa. Humaanimpaa olisi tietenkin jäädyttää lätäkkö jääloitsulla ja katsoa vierestä, kun pahikset lentävät harmittomasti pyllylleen, mutta semmoinen mamoilu on nössöjen hommaa.
Tasapuolisuuden nimissä vastapuolikin on opetettu hyödyntämään elementtikomboja, mikä oli itselleni suuri yllätys. Muistan vieläkin, kuinka he ensin täyttivät huoneen räjähdysherkällä kaasulla, jonka he posauttivat (koko tiimini kanssa) tulinuolella. Noin häijyt taktiikat pitäisi kieltää!
Syntisen hyvä
Divinityn loppu ei koita hetkessä, pelkästään ensimmäisen kaupungin ja siihen liittyvien seutujen tutkimiseen kului parikymmentä tuntia. Ja sitten onkin luvassa on pari pienempää aluetta ja yksi isompi, joten kyllä tähän sellaiset viitisenkymmentä tuntia saa uppoamaan. Tekemistä on hirmuisesti, sillä joka ikinen paikka on täynnä apua kaipaavia ihmisiä, nerokkaita puzzleja tai ilkeitä mörköjä. Piilotettuja salaisuuksiakin on melkoisesti, minkä vuoksi syynään joka nurkan tarkasti. Tuurilla saattaa hyvinkin löytää mystisen vivun, joka avaa tien mielettömän laajaan luolastoon.
Pelin pitkä kesto selittyy osin silläkin, että se on pirullisen haastava. Välillä jopa tavalliset monsterilaumat ovat niin pahoja vastustajia, ettei niitä päihitä millään. Nimittäin hirviöt eivät skaalaudu oman tason mukaan, joten väärälle polulle eksymisestä rangaistaan ankarasti. Ai niin, se tehtävänuolikin sitten puuttuu. Itse en pidä sitä huonona asiana, koska en halua että jättimäinen nuoli opastaa minut oikeaan kohteeseen kuin lastenhoitaja pikku hoidokkinsa.
Divinity: Original Sin on loistokas paluu tietokoneroolipelien kulta-aikaan. Siinä on riittävästi haastetta, paljon pituutta, ripaus huumoria ja erinomaiset taistelut eli kaikkea sitä, mitä hyvällä ropelta haluan. Tämän pelin missaaminen on varsinainen perisynti.
PC
Larian Studios
Versio: 1.081
Minimi: 2 Ghz, 2 Gt RAM, 512 Mt näytönohjain
Testattu: AMD Phenom II X4 940 3.0 Ghz, 4Gt muistia, Geforce GTX 660 Ti
Ikäsuositus: -
Moninpeli: 2 pelaajaa
91 + Pelit suosittelee
91
