Atari ST:n roolipeli Dungeon Master aloitti uuden genren: näennäiskolmiulotteisen, tosiaikaisen roolipelaamisen, jossa sankariryhmä kolusi ruudukon päälle rakennettuja holvistoja. 1991 ilmestynyt, Westwoodin tekemä Eye of Beholder oli ensimmäinen hyvä Dungeon Master -klooni. Teknisesti suht yksinkertaisena se on kelpo ehdokas Gameboylle käännettäväksi.
Tai olisi ollut. Vaikka Pelipoika-versiossa ravataan Waterdeepin viemäreissä beholder Xanatharin perässä, eri pelistä on selkeästi kysymys. Tämä Eye of Beholder on selkeästi sukupolvea vanhempi kultalaatikkopeli maustettuna Eye of Beholder -grafiikalla ja Dungeons & Dragonsin 3rd editionin säännöillä.
Tiedossa on siis tappelua ja sokkeloa kevyellä roolipelikastikkeella. Peliin saa enintään kuuden hengen ryhmän, ja halutessaan pisteitä voi jakaa 3rd editionin ominaisuuksiin, joilla ei ole mitään käyttöä pelissä.
3D-maailma on yksinkertainen, ilman esinemanipulaatiota. Kaikki kama on arkuissa ja siirtyy sieltä vain inventaarioon. Lattialle tiputettu tavara haihtuu olemattomiin, mikä eliminoi aika monta genreen kuuluvaa passletyyppiä. Samoin kenttäsuunnittelu tuntuu enemmän arvotulta kuin suunnitellulta, sillä löysää, satunnaisen näköistä käytävää on paljon, puzzleja tai arkkitehtonisesti perusteltuja ratkaisuja hyvin vähän. Vain tutun näköinen 3D-grafiikka ja avattavat ovet muistuttavat aidosta Eye of Beholderista.
Peli on lisäksi turhan hämärä, muutenkin kuin Edistyneen Pelipojan kehnon ruudun ansiosta. Olin jumissa ykköstasolla, kun en huomannut reikää katossa. En edes tiennyt, että pelissä voi kiivetä, jos huomaa reiän katossa ja osaa vilkaista taitojaan, joihin silloin on mystisesti tullut vaihtoehdoksi climb.
Käytävillä jöpöttää liikkumattomia hirviöitä, joiden kanssa on pakko taistella. Peli siirtyy peliveteraaneille tuttuun erilliseen, kentän mukaan muodostettuun areenaan. Pelaajat ja hirviöt mätkivät, ampuvat ja loitsivat toisiaan vuoron perään. Jos toimintavalikossa ensimmäiseksi tarjottu, mutta harvemmin tarvittu move vaihtaisi paikkaa aina oleellisen attackin kanssa, taistelua voisi kehua juohevaksi. Ällistyttävän typerästi kursori liikkuu vain väli-ilmansuuntiin.
Taistelua haittaa vastustajien likimain täydellinen älyttömyys. Tietystikään niillä ei ole minkäänlaista strategiaa, ja lisäksi ne jäävät jumiin nurkkiin ja toistensa taakse.
90-luvun alusta periytyvän grafiikan kauneus on katsojan silmässä. Kultalaatikkosukupolvi hakkaa tätä ihan nostalgian voimalla, mutta nykypelaajalle näky voi olla liikaa.
Eye of Beholder on ihan leppoisaa pelattavaa pieninä annoksina, mutta Gameboy-pelien hinnalla olettaisi saavansa jotain parempaa kuin shareware-tasoisesti tehtyä retrokamaa. Aidot kultalaatikot olisivat toimineet paljon paremmin.
