Supersankarielokuvissa on paljon toimintaa, joten niistä kelpaa tehdä lisenssipelejä. Tuotteet myyvät toinen toisiaan, raha virtaa eikä taiteellisesta kunnianhimosta kärsitä.
Leffan tarinaa tulkitseva ja laajentava Iron Man on kursailematon toimintapeli. Peli on jaettu selkeisiin kenttiin, joissa ammutaan ja mukiloidaan vihollisliittoumien panssarivaunuja, helikoptereita, ohjuslavetteja ja muita sotamiesten leikkikaluja. Palkkasotureita kaatuu kuin heinää, veri ei lennä eikä kärsimys ahdista. Vastustajien kuolema on siistiä ja harmitonta ajankulua.
Rautamies sopii erityisen hyvin toimintapelin piällysmieheksi: ylivoimainen teknotaistelupuku selittää, miksi sankari kykenee pilkkomaan sadoittain vihollisia, ottamaan osumaa ohjuksista ja parantumaan hetken hengähdyksellä. Lisäaseet ja -kyvyt hoituvat mainiosti ohjelmisto- ja rautapäivityksillä.
Hajottava hajoamattomuus
Fe-mies osaa käyskennellä maanpinnalla, leijua ja lentää. Liipaisin lukitsee ja laukoo, nyrkki heiluu napista, ja helikopterin peräsimestä voi tarttua kiinni. Paljon muuta ei tarvitse tietää saadakseen aiheutettua laajamittaiset pieksäjäiset. Ohjaaminen on loogista, muttei intuitiivista: kuolonkorahdus kumpuaa turhan usein kontrollien kankeudesta.
Iron Manin puku korjaa itsensä, mutta jos ohjuksia syö liikaa, taivaalta tippuu parisataakiloa rautaromua. Puku buuttaa kolme kertaa, minkä jälkeen kuolo on lopullinen.
Mukana ei ole edes alkeellista maastonmuokkausta eivätkä rakennukset hajoa, mikä kuristaa tuhon sinfonian suomi-iskelmäksi. Jos ydinsisältö on paskaks’ vaan ja palamaan, sen pitäisi tuntua munaskuissa saakka. Panssarit ja helikopterit voi repiä rämpyttämällä kappaleiksi, mikä on kummallisen kivaa.
Koska Rautamies on Teräsmiestäkin helpompi sekoittaa lentokoneeseen, kentät ovat isoja ja tilavia. Välillä on hauska piipahtaa maan tasalla vetäisemässä yksittäistä sotilasta käkeen, mutta suurin osa taistelusta käydään ihan käytännön syistä ilmatilassa. Hetkittäin taistelu äityy riemastuttavan hektiseksi, kun näkökenttä täyttyy ohjuksista ja ilmantorjuntatulesta.
Tehtävät ovat suoraviivaisia, ja niiden oivaltavat ideat harvassa. Sotakalustoa tuhotaan tusinoittain, ja kentän lopussa odottaa kinkkisempi loppupahis. Peli on haasteellinen, mutta tehtävät ovat sopivan tiiviitä parinkymmenen minuutin rykäyksiä. Välillä tavallista perusmättämistä on liikaa.
Ollaanko me sankareita kaikki?
Pelin mahtavin yksittäinen pikkuoivallus on vapaaehtoiset sankaritavoitteet, joissa pelaajalle annetaan päätösvalta, pelastaako viattomia. Sekaannuksen vuoksi kimppuun käyvät amerikkalaishävittäjät on helppo tuhota, mutta sankari keksii toisen ratkaisun. Lentävä pahislinnoitus on pysäytettävä nopeasti, ettei se tipahda keskelle kaupunkia.
Koin aitoa moraalista tuskaa, kun terroristi ehti nukettaa lähikaupunkeja hitauteni takia. Pääsin kentän läpi, mutta kymmenien tuhansien viattomien ja kuvitteellisten pikseli-ihmisten menetetyt elämät ovat kontollani, kun ei ollut aikaa yrittää uudelleen.
Moraalisen ylemmyyden lisäksi sankarointi tuottaa enemmän rahaa, jota puolestaan voi käyttää panssaripuvun kehittämiseen. Kunkin kentän alussa päätetään varustus: nopsakampi puku vaiko enemmän suojaa? Hakeutuvat ohjukset vai tehokkaampi, mutta epätarkka rypälepommitus? Tuunaaminen on pieni, mutta syvyyttä kivasti lisäävä ominaisuus.
Toinen perusjyystöön vaihtelua tuova ominaisuus on voimanlähteen ohjaaminen aseiden, elintoimintojen ylläpidon, suuttimien ja mäiskyvoiman välillä. Esihistoriallisten X-Wing-pelien syvällisyyteen ei päästä, mutta välillä tehonsäätö on pakollista. Otin Titaanimieheltä turpaani kuusi kertaa ennen kuin älysin, että minun oli ohjattava kaikki energia aseisiin pärjätäkseni.
Elostelija luonneroolissaan
Iron Man -pelin tarina noudattaa elokuvan puitteita kertoen saman tarinan hieman eri tavalla tulkittuna. Stooria höystetään railakkaammilla ja fantastisemmilla vihollisilla ja superpahiksilla. Elokuvan oheismateriaalina peli toimii yllättävän hyvin, mutta itsenäisenä tarinana se on kevyempi kuin kilo höyheniä.
Robert Downey Jr. ja Terrence Howard vetäisevät ääniroolit hyvin, ja imitaattorit hanskaavat loput roolit asiallisesti. Käsikirjoitus on tavallisen keskinkertaista tavaraa, mutta noudattelee tyyliltään mukavasti elokuvan sanailua. Audiovisuaalinen toteutus ei ole terävintä kärkeä johtuen todennäköisesti siitä, että peli tuutataan kaikille laitteille, mukaan lukien PS2. Kompromissi mikä kompromissi.
Iron Man -peli komppaa Iron Man -elokuvaa. Kumpikaan ei ällistytä, mutta niiden parissa viihtyy tovin – kunhan aivojen paikalla on narikkalappu.
* * * * * *
Rautalankarokkia
Iron Man (2008)
Ohjaus: Jon Favreau
Käsikirjoitus: Mark Fergus, Hawk Ostby, Art Marcum, Matt Holloway
Pääosissa: Robert Downey Jr., Terrence Howard, Gwyneth Paltrow, Jeff Bridges
Ikäraja: K13
Kesto: 2 h 8 min
Tämän vuoden supersankarikesän aloittaa Iron Man. Loistava Robert Downey Jr. esittää rautahaarniskaan verhoutuvaa Tony Starkia, biljonääriasetehtailijaa, joka äityy kyseenalaistamaan uravalintansa. Perusidea lämmittää vanhaa pasifistia, mutta leffassa Starkin motivaatiot jäävät, no, sarjakuvamaisen yksinkertaisiksi. Starkin lukuisat heikkoudet, kuten vastuuttomuus ja viinapirun rakastaminen, ovat potentiaalia, jota elokuva ei lunasta.
Neljä käsikirjoittajaa ovat yhteistuumin tehtailleet tarinan, jota on mahdoton ylittää ennalta-arvattavuudessa. Pahiksia kurmootetaan rautahaarniskan suojista, ja saattaapa joukossa olla petturikin. Lukuun ottamatta itse Rautista elokuvan hahmot ovat löytyneet pahvinkierrätyslaatikosta. Gwyneth Paltrow’n esittämä neito pulassa on rivakka läimäys vasten vahvojen naishahmojen kasvoja.
Kälä kälä, Utriainen, entäs turpaanveto, räjähtely, efektit ja yleinen mähinä? Kiitos kysymästä, toimintatulitus on hyvää tavaraa. Efektejä voisi sanoa jopa melkoisen hienoiksi, tietokoneanimaatio on virheetöntä ja lapseninto herää rautahaarniskan viuhtoessa pitkin taivaita ja läpi seinien. Kaikki Marvel-leffakliseet käydään läpi, nimille naureskelusta Stan Leen cameoon. Vitsiä väännetään urakalla, ja huumoria edustaa esimerkiksi itsensä vahingossa ampuva terroristi.
Enemmän ja irstaampaa robottimätkettä tuuttasi kankaalle Transformers, joka on tarpeeksi puupäinen, jottei sitä edes tarvinnut ruotia kuin oikeaa elokuvaa. Iron Man ei ihan osaa päättää, onko se Marvel-sarjakuva vai vakavasti otettava elokuva, joten kerronta kompuroi välimaastossa ja logiikka ontuu.
Iron Man ei edusta Daredevilin tai Fantastic Fourin kaltaista huonoutta, mutta modernien sarjakuvaleffojen top 3 -listaa saavat edelleen häiriöttä hallita X-Men, Spider-Man ja Batman Begins. Downey esittää muuten Tony Starkia myös kesän Hulk-uusioelokuvassa.
** (kaksi tähteä)
Jouni Utriainen
* * * * * *
Has he lost his mind?
Can he see or is he blind?
Can he walk at all?
Or if he moves, will he fall?
Is he live or dead?
Has he thoughts within his head?
We’ll just pass him there.
Why should we even care?”
– Black Sabbath: Iron Man
75
