Lost Planet 3 myy kesähelteisiin tympääntyneille unelmaa ikuisen talven ihmemaasta. Vain joulupukki puuttuu.
Myönnän heti alkajaisiksi, että olen Lost Planet -nöösi. Pelasin ykkösosaa sen verran minimaalisesti, että mielikuvani pelistä jäivät tasolle ”jääkausi, robotteja ja avaruushirviöitä.” Se ei haittaa, sillä Lost Planet kolmosessa Capcom käytännössä painaa resettiä. Kehitysvastuu on siirretty Japanista Yhdysvaltoihin ja tapahtumat aivan Lost Planet -tarinajatkumon alkuun, ikuisista yöpakkasista kärsivän E.D.N. III -planeetan asuttamiseen.
Äärimmäiset sääolosuhteet ja hengenvaarallinen eläimistö olisi riittävä syy kiertää E.D.N. III kaukaa, mutta vaarat ovat toissijaisia ihmisen kyltymättömän ahneuden rinnalla. Planeetta pursuaa luonnonrikkauksia, ikiroudasta porattavaa T-energiaa, josta toivotaan ihmeratkaisua maapallon energiapulaan.
Vaarallisentyönlisä vetää puoleensa paremmasta elämästä haaveilevia onnenonkijoita, sellaisia kuin Jim Peyton. Hän järkeilee, että parin vuoden pesti kaivoshommissa turvaa perheen tulevaisuuden loppuiäksi. Peyton vaikuttaa harvinaisen suoraselkäiseltä ja kunnolliselta. Hän jopa potee liikuttavaa eroahdistusta vaimostaan ja vastasyntyneestä esikoispojastaan.
Pehmeä-äänisestä, jeesuspartaisesta päähenkilöstä olisi mahdoton uskoa mitään pahaa, ellei Lost Planet 3 raamittaisi kertomustaan yhdeksi suureksi synnintunnustukseksi. Peli väläyttelee silloin tällöin kuvia Peytonista 80-vuotiaana papparaisena. Ja niin katuvaisena, että hän on valmis paljastamaan synkän salaisuutensa omalle lapsenlapselleen.
Jäähyväiset aseille
Lost Planet 3 etenee seniorikansalaisen kertomana takautumana. Kun on jaariteltu tuntikaupalla porauskeikoista, kaukolämpöputkien hitsaamisesta ja ties mistä, ehdin jo epäillä taataa seniiliksi. Jähmeään tarinankerrontaan saadaan ryhtiä vasta aivan lopussa, kun pelissä viimein päästään asiaan. Käsikirjoittaja ansaitsee sapiskaa: viiden tunnin juoni viidentoista tunnin pelissä!
Peli tekee suuren numeron siitä, ettei Jim Peyton ole sotilas eikä siirtokunta sotilasoperaatio. Militarisoiduista Vital Suiteista on siis turha haaveilla, Peytonin työpaikka on kävelevän kaivosporan ohjaamossa. Vaikka prolerobottiin ostetaan parannuksia pitkin peliä, siihen ei missään vaiheessa saa kunnollista aseistusta. Hitsipillillä kärventäminen, vetokoukulla mäiskiminen ja summittainen poraaminen ovat väkivaltaisinta, mihin Peytonin teräsratsu pystyy.
Planeetta E.D.N. III:n kotoperäiset hirviöt, akridit, ovat tuon tuosta päähenkilön kimpussa. Niistä suurimmat selätetään hätäisesti improvisoidulla robottipainilla. Nappaa ulokkeesta kiinni ja poraa sitä!
Se on kovan näköistä vääntöä, jossa tuulilasiin lävähtävä kellertävä mönjä kielii yleensä siitä, että tekee jotain oikein. Valitettavasti pelin pomotaistelut – ja niitä on paljon – nojaavat ihan liikaa quick time event -henkiseen reaktiotestiin. Torju. Tartu. Poraa. Toista. Sellainen ei ole pidemmän päälle kovin kiinnostavaa.
Aseistamattomalla jättiläisrobotilla löntystelyä ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua kovin voimaannuttavaksi kokemukseksi. Toiminta piristyy vasta, kun Peyton laskeutuu ohjaamosta jalkamieheksi ja kaivaa tussarit esiin. Jalkautuminen on usein myös pakollista, sillä robotti on aivan liian massiivinen kulkemaan muualla kuin avomaastossa.
Jim Peyton on vain kahden pyssyn mies, mikä pakottaa aika konservatiivisiin asevalintoihin. Ellei välttämättä halua elämästään vaikeaa, on parempi valita jonkin sortin sarjatuliase nopeita vihollisia vastaan ja haulikon tai kranaatinheittimen tyyppinen ratkaisu sitkeämpien pirulaisten taltuttamiseen.
Jos asevalinnat osoittautuvat vääräksi, tehtävä on vain sinniteltävä loppuun sillä mitä on. Toisin kuin melkein missä tahansa muussa räiskintäpelissä, Lost Planet 3:n maailmassa jouten lojuvat aseet ovat harvinaisuus. Ristiriitaista kyllä, nurkat ovat täynnä ammustäydennyksiä, joiden ansiosta käsikranaatteja voi kylvää kuin viimeistä päivää.
Kranaattispämmistä huolimatta vaikeusaste tuntuu jo normaalilla yllättävän rajulta. Suoraan sanottuna en edes muista, milloin olisin viimeksi kuollut näin usein suuren budjetin AAA-pelissä. Kuolemat eivät ole koskaan äkkikuolemia, vaan antautumista kuluttavan väsytystaistelun edessä. Hitaasti palautuva terveys on taakka erityisesti pomotaisteluissa. Ennen kuin niihin syntyi tietty rutiini, hinkkasin niitä raivon partaalle saakka.
Epätoivo on homman nimi myös silloin, kun Lost Planet 3 läväyttää kimppuun loputtomasti sikiäviä akrideja. Silloin on pidettävä pää kylmänä ja hyökättävä suoraan vitsauksen alkulähteelle. Akridit syntyvät vastenmielisen näköisistä lihapesäkkeistä, joista ei voi erehtyä, kun sellaisia näkee. Koska kiertoradalta pommittaminen ei kuulu vaihtoehtoihin, pesäkkeiden kohdalla on tyydyttävä reikäjuustoksi ampumiseen.
Teknisiä häiriöitä
Pelitapahtumien selkäranka on silkkaa hirviöräiskintää, mutta Lost Planet 3 kurottaa kunnianhimoisesti myös genrerajojen ulkopuolelle. Roolipelisilaus on ohut mutta ehdottomasti havaittavissa. Kokemustasojen sijaan pelissä tienataan rahaa uusiin varusteisiin. Vaikka itse tehtävät ovat rakenteeltaan lineaarisia, pelialue on omalla rajoittuneella tavallaan avoin. Siirtokunnan suojiin palaaminen, audiolokien kuuntelu ja asukkaiden jututtaminen ovat silkkaa Mass Effectiä.
On helppo nähdä, että tällaisista aineksista saisi aikaiseksi vaikka minkälaisen mestariteoksen. Valitettavasti tekijätiimin talentti ei yllä kunnianhimojen tasolle. Lost Planet 3 on peli, jossa on melkein kaikkea. Se on myös peli, joka ei tee mitään kunnolla.
Nykyinen konsolisukupolvi tuskin on tuntenut suurempaa teknistä haastetta kuin avoimet peliympäristöt ja niiden sullominen alle puolen gigatavun muistiavaruuteen. Nostan vertauskuvallista hattuani, että pelinkehittäjät ovat ylipäätään onnistuneet tempussa.
Lost Planet 3 ei sen sijaan edes yritä, ei vaikka se perustuu uusimpaan Unreal-teknologiaan. Laaja pelialue on pilkottu minikokoisiksi sektoreiksi, joiden poikki robottikävelee jopa alle minuutissa. Siirtymissä ei ole mitään huomaamatonta, sillä peli siirtyy kylmästi latausruutuun. Kymmenien sekuntien lataustauot syövät kaiken ilon paikkojen tutkimisesta ja sivutehtävien suorittamisesta.
Lepsu tekninen toteutus hyppää erityisesti silmille kotitukikohdassa, jonne palataan tuon tuosta jäähdyttelemään ja juttelemaan. Tukikohdan asuinparakit, huoltotilat ja laboratoriot on hajautettu peräti neljäksi erilliseksi kentäksi. Jokainen hissiajelu tietää latausruudun tuijottamista. Voi vain toivoa, että tauot ovat edes PC-versiossa vähän inhimillisempiä.
Unreal-teknologian haaskaaminen ei ole pelin ainoa kupru. Tekniikka pettää myös taistelussa, jossa ohjattavuus on alisteista animaatioille. Kulkusuunnan ja tähtäämisen itsenäinen kontrollointi on ollut 3D-räiskintäpelien peruskauraa Quaken päivistä lähtien. Lost Planet 3 päättää jostain syystä tehdä asiasta ison numeron.
Peruuttaessaan Jim Peyton taistelee ilmeisesti ketteryytensä äärirajoilla, sillä äijällä on ikävä taipumus vääntäytyä aseineen puolelta toiselle. Kannoillaan kääntyily ei ole pelkkää visuaalista kohinaa, sillä pyörähdysanimaatio aiheuttaa selvän katkon ampumiseen. Sama ilmiö toistuu vähäisemmässä mittakaavassa kranaatteja heittäessä. Välittömän ohjausvasteen sijaan kranaatti lentää vasta, kun heittoanimaatio on päättynyt. Ihmekös sitten, että heitot menevät kiusallisen usein perseelleen.
Haasta itsesi
Lost Planetin puolesta on sanottava, että se sentään tunnistaa oman heikkoutensa ja sallii pikaliikkumisen sektorilta toiselle. Siinä säästyy edes muutamalta lataustauolta per reissu.
Pikaliikkumisesta huolimatta peli rakastaa pelaajan edestakaisin juoksuttamista. Samoja jääkanjoneita ja pesäluolia rampataan kyllästymiseen asti, ja aivan erityisesti silloin, jos suostuu sivutehtävien armoille. Ensimmäisessä sivutehtävässäni huomasin palaavani täsmälleen samaan luolaan, josta edellisessä kampanjatehtävässäni taistelin tieni ulos. Luolaa ei ole vaivauduttu edes varioimaan. Vihollisasetelmat ovat täsmälleen samat.
Lost Planet 3 on aivan erityisen innokas kierrättämään samoja pomotaisteluita. Välillä kyse on samasta pomosta, joka virkoaa aina uudestaan, toisinaan sen identtisestä kaksosesta. Sitkeintä jättiläiskuoriaista kurmotettiin laskujeni mukaan neljä kertaa peräkkäin, ensin kolme kertaa jalkaisin ja sitten kerta kiellon päälle robotin ohjaimissa. Tuolloin manasin pelin alimpaan helvettiin.
Kaikesta huolimatta en ole valmis kirjaamaan peliä täydelliseksi menetykseksi. Taistelut nostavat v-käyrän aika ajoin korkealle, mutta eivät pelkästään hitaiden animaatioiden takia. Apupyörät irtoavat varhain ja pahimmat taistelut ovat aidosti pahoja. Se on itse asiassa aika virkistävää.
Jim Peytonin tarinakin oli loppujen lopuksi ihan kuulemisen arvoinen. Kunhan juoni viimein etenee meheviin kohtiin, sympatiani olivat vilpittömästi päähenkilön puolella. Ylimääräistä tunnelatausta saadaan BioWaren luottosäveltäjältä Jack Wallilta. Hän on tuottanut Lostariin paljon komeamman soundtrackin kuin peli edes ansaitsisi.
En päässyt arvosteluversiollani verkkopelaamaan, joten arvosanani perustuu pelkästään yksinpeliin (jota muuten ei voi pelata co-opina).
Tuomas Honkala
75
