Tulevaisuudessa ihmetellään sitä, että joskus ajettiin kilpaa tietokonetta vastaan.
Mario Kart -sarjalla on ollut jo pitkään ongelma. Jatko-osat ovat Super Nintendon jälkeen jääneet lehdelle soittelemaan, kun taskukonsoleiden Mario Kartit ovat näyttäneet, miten homma hoidetaan kotiin.
Mestariainesta oleva autopeli tapaa näyttää suuruutensa jo ensimmäisestä kisassa. Mario Kart Wiin ensivaikutelma ei kuitenkaan mairittele. Tätäkö tämä taas on -ajatus puskee pintaan, kun ensimmäiset havainnot pelistä ovat tutun hidas vauhti, leveät radat ja peittelemättä petkuttava tekoäly. Mutta ensivaikutelma pettää. Kovaa pääsee kun osaa, ja internetmoninpeli on niin hauska, että sen ansiosta saa paljon anteeksi. Vaikka ei pitäisi.
Sujuva sivuluisu on hyvän arcadekaahauksen peruspilari. Mario Kartissa se on myös perusedellytys kovalle vauhdille. Hetken liukastelun jälkeen renkaat iskevät sinistä liekkiä, vielä pidemmän luisun jälkeen oranssia. Oikaisuliikkeen jälkeen liekit sinkoavat auton spurttiin – sininen pienempään, keltainen suurempaan. ”Sneikkaaminen” eli suorien ajaminen sivuluisusta toiseen ei sen sijaan enää onnistu, onneksi.
Lisävauhti on avain koviin kierrosaikoihin, sillä pelkällä peruskaasulla meno on mummoista köröttelyä. Lisävauhtia saa temppuilemalla ilmalentojen aikana, käyttämällä vauhtia lisääviä power-upeja, ajamalla kiihdytysviivojen päältä tai roikkumalla kilpailijan imussa. Lisääpä satsiin vielä half-pipet. Isolla ilmalla saa ison boostin.
Vaikka oma vauhti on tärkeintä, kapuloiden heittäminen muiden rattaisiin on lähes yhtä välttämätöntä. Urheiluhenkeä ei tunneta, vaan kilpailijoita viskotaan kilpikonnan kuorilla, peesaajille pudotetaan pommeja ja jalkoihin jäävät jyrätään surutta.
Karting-autojen lisäksi Mario Kartissa ajetaan uutuutena moottoripyörillä. Osa niistä kääntyy ärhäkästi, mutta pääosin käytöstavat on lainattu autoilta. Prätkät eivät saa autojen veroisia vauhtibonuksia sivuluisuista, mutta ne voivat keulia karkuun suorilla. Prätkiä ja autoja ei ole onnistuttu aivan tasapainottamaan, sillä useimmilla radoilla kaksipyöräiset ovat hiukan nopeampia. Ero on kuitenkin pieni.
Pelit ja vehkeet
Wiin ohjaimesta on moneksi. Pakettiin kuuluu ratti, tai pikemminkin muovikuori, jonka keskelle Wiimote upotetaan. Rinkula on yllättävän jämäkkä ja tuo vakautta ohjaukseen, vaikka kallistella Wiimotea voi ilman rattiakin. Ilmatempuissa ja keuliessa rattia nostetaan. Kallistusohjausskeptikkona olin positiivisesti yllättynyt: Vaikka ilmaratti ei tarjoa vastusta eikä aseta liikkeelle rajoja, pysyy kärry hyvin komennossa.
Vanhassa silti vara parempi ja tatti on edelleen tarkin. Perinteisintä ohjaus on Classic- ja GameCube-ohjaimilla. Niiden kohdalla on tosin käynyt outo lapsus, sillä temppuillessa ja keuliessa pitää peukalo nostaa pois ohjaustatilta ja tehdä temput ristiohjaimella. Sekin sujuu, mutta sai minut päätymään viimeiseen vaihtoehtoon eli Wiimoten ja Nunchuckin yhdistelmään. Siinä ohjataan tatilla ja temppuillaan nostamalla Wiimotea. Ajotuntuma on kaikilla vaihtoehdoilla erinomainen. Kaarreajo kutkuttaa ja mopo ei lähde käsistä.
Kisat on jaettu tuttuihin 50, 100 ja 150 cc:n nopeusluokkiin. Ratoja on 32, joista puolet on uusia. Yksinpeli on jaettu neljän kilpailun cupeihin. 50 cc -kisat ovat hitaita läpihuutojuttuja, nopeammat taas selvästi vauhdikkaampia. Niissä tietokonekuskien nopeus perustuu puhtaasti omilla luonnonlaeilla ajamiseen ja kuminauhaan. Tehokkaita hyökkäyksiä sataa niskaan tahtia, joka saa kisat tuntumaan arpapeliltä. Epäreiluus ärsyttäisi enemmän, jos se ei olisi jo ennestään niin kovin tuttua.
Kuskin voi valita 24 tutusta Mario-hahmosta. Hahmot ovat kerrankin mukavan tasavertaisia. Puolet on käytössä heti, puolet saa käyttöön voitoilla ja muilla saavutuksilla. Saavutuksia saa sekä yksin- että moninpeleistä. Uusia menopelejä avataan ja myös oman Mii-hahmonsa saa myöhemmin kuskiksi. Lisäroina on tervetullutta, mutta suoritusehdot tuntuvat tekohengitykseltä yksinpelille.
Mario Kart Wii on ulkonäöltään läheistä sukua Super Mario Galaxylle. Tosin se ei näytä erityisen upealta kuin paikoitellen ja väreissä on turhaa hailakkuutta, mutta ulkonäkö ajaa asiansa: Mario-tyyli on hanskassa ja ruudunpäivitysnopeus aina tapissa. Vanhoja ratoja on hiukan ehostettu, mutta 16-bittisen ajan lättänäradat ovat esikuvilleen uskollisia. Retroratojen ajaminen on hauskaa, vaikka parhaimmillaan Mario Kart on uusilla radoilla, joilla on kova vauhti ja kunnolliset korkeuserot.
Vauhtia ja vaaratilanteita verkossa
Jos yksinpeli tuntuu liian monta kertaa nähdyltä ja epäreilulta, on Mario Kartin nettipeli se, mitä nettipeliskeptikonkin kannattaa kokeilla. Tehokkaiden power-upien johdosta sattumalla on edelleen suuri merkitys, mutta ainakin jokainen pelaa samoilla säännöillä. Kilpailu verkossa on tiukkaa ja henkilökohtaista.
Pelaamaan pääsee alta aikayksikön. Vastustajaksi valitaan koko maailma tai pelkät eurooppalaiset, ja palvelin etsii sopivan pelin. Vieressä istuvan kaverin voi ottaa nettipeliin mukaan toiselle ruutupuoliskolle. Aluevalinnalla ei ole suurta merkitystä, sillä lagia ei ole nimeksikään, vaikka muut 11 kilpailijaa asuisivat ympäri maailmankylää. Hauskana yksityiskohtana kilpailijoiden Mii-hahmot näkee ennen peliä vilkuttamassa asuinpaikoiltaan maailmankartalla. Kilparadat äänestetään.
Moninpeliuran aluksi saa 5000 taitopistettä. Jokaisella kisalla on merkitystä, sillä sijoitukset nostavat tai laskevat pisteitä. Myös vastustajien taitopisteet vaikuttavat saatuihin pisteisiin, sillä itseään parempia voittamalla saa enemmän pisteitä.
Kaveripelejä varten saa naputella koodeja, ja kommunikointia varten on 24 sivua valmiiksi purkitettuja lausahduksia, joiden käyttö on yhtä näppärää kuin miltä se kuulostaa. Muuten moninpeli vie Wiitä hiukan lähemmäksi kilpailijoiden kehittyneempiä nettipalveluita. Mario Kart esimerkiksi lisää Wiin päävalikkoon oman kanavansa, josta näkee linjoilla olevat kaverit. Kavereiden perustamasta pelistä saa ilmoituksen, vaikka olisi toisaalla kilpailemassa.
Kilpa-ajon lisäksi moninpelissä on tuttu battle-moodi, jossa ei ajeta kilpaa, vaan kurmotetaan toisia areenakentällä ja kerätään kolikoita. Battle kelpaa hetken vaihteluksi kilpa-ajon tiimellyksessä. Tiimikilpa-ajo sen sijaan on turhake: Jokainen ajaa omaa kisaansa, eikä joukkueen kanssa pysty kommunikoimaan.
Netti tuo uutta myös yksinpeliin. Time trialissa ei tarvitse hioa kierroksia yksin, vaan parhaasta ajasta voi kilvoitella nettikavereiden tai maailman parhaiden kuskien haamuja vastaan. Se tuo sadasosien höyläämiseen kummasti uutta intoa.
Rattiraivo iskee
Mario Kart -kaanonin uskonkappaleisiin uutuus ei uskalla kajota. Ikävimmin se näkyy power-up-valikoimassa, joka käsittää vanhat tutut ja pari uutta. Pelin piristäjiä ei selvästikään ole suunniteltu 12 ihmispelaajan räimettä ajatellen. Tehokkaiden aseiden käytön helppous ja väistämisen vaikeus ovat huono yhdistelmä. Viholliseen automaattisesti hakeutuvat tai kaikkiin edessä oleviin kilpailijoihin suoraan vaikuttavat aseet eivät vaadi taitoa, ja usein uhri ei edes voi tehdä mitään. Päinvastoinhan sen pitäisi mennä!
Sininen kilpparikuori, jonka voi saada jokainen perässähiihtäjä, on ajattelemattomuuden ruumiillistuma. Laukaisun jälkeen taktinen ydinohjus lentää ja pamauttaa kärkimiehen seisauksiin. Kahinoista jo pudonnut voi siis puhtaan sattuman kautta ratkaista kisan voittajan, eikä edes itse hyödy siitä!
Ykköspaikka on muutenkin paikoista tuulisin. Perässä ajavat saavat tehokkaita hyökkäys- ja vauhtiominaisuuksia, ykkönen saa tyytyä kakkosluokan varusteisiin. Taktiikalle on siis kysyntää, ja hyökkäysasema ykkösen imussa on pelimiehen valinta. Kärkipelaajan taas on syytä huolehtia, että varastosta löytyy kilpikonnan tai banaanin kuori, jotta edes osan takaa tulevista hyökkäyksistä saa torjuttua.
Pelin into lyödä lyötyä nostaa ärsytyskynnystä. Hetkellistä vahingoittumattomuutta ei osuman jälkeen ole, vaan osumaa seuraa usein toinen ja varmuuden vuoksi vielä kolmaskin. Miksi hyökkäyksen kuin hyökkäyksen seuraus on vauhdin täysi tyssääminen? Töks! Kun löylytyksen jälkeen puolet kilpailijoista on kaahannut ohi, naapuri soittaa ja valittaa kiroilusta. Eniten sakinhivutus vaivaa yksinpeliä.
Ylitehokkaita power-upeja on helppo kritisoida, mutta toisaalta ne pitävät kisat intensiivisinä alusta loppuun. Silti olisi voitu tehdä reilummin. Toisaalta kyse on asennoitumisesta, sillä jos yhdessä kisassa tapahtuu oikeusmurha, toisessa voi itse olla se, joka loppusuoralla paahtaa vahingoniloisesti kaikista ohi. Sekin tuntuu aaaaika hyvältä! Koska kisat ovat lyhyitä ja niitä on tarkoitus ajaa monta, sijoittuu paras kuski joka tapauksessa keskimäärin parhaiten.
Mario Kartilla on outo halu pihdata perusvalintoja. Jaetun ruudun moninpelissä (korkeintaan 4 pelaajaa) voi valita nopeusluokan ja tehokkaiden power-upien esiintymistiheyden, halutessaan power-upit voi myös poistaa kokonaan. Vaan nettipelissä vaihtoehtoja ei ole, ei edes kaveripeleissä. Nopeusluokkaakaan ei voi valita, vaan se on satunnaisesti joko 100 tai 150 cc:tä, vieraita vastaan pelatessa nopeusluokka on aina 100 cc. Kierroksia ajetaan aina kolme. Vaihtoehdottomuutta on pakko ihmetellä.
Konservatiivisuudesta ja kömmähdyksistä huolimatta loppupeleissä ainoastaan plussien ja miinusten painoarvoilla on merkitystä. Punnituksen jälkeen Mario Kart Wii on selvä voittaja. Mario Kart -kaahaus ihmiskilpailijoita vastaan on upean intensiivistä ja täynnä riemastuttavia, joskin raivostuttaviakin tapahtumia. ”Oho, siinä meni sekin ilta!”
89
