Roolitus ja oman tontin hoitaminen ovat jääkiekkoilijan arkea. NHL 07 todistaa, että kenenkään ei tarvitse olla kaikessa hyvä.

Jääkiekkojoukkue on monenlaisista palikoista koostuva palapeli. Puolustukseen kaivataan lihaskimppuja siivoamaan maalinedustaa ja kiekollisia pelaajia hyökkäysten tukemiseen. Hyökkääjiä on joka lähtöön: maalille rynniviä voimalaitureita, peliätekeviä senttereitä, vikkeliä maalintekijöitä ja puolustusrouhimisen erikoismiehiä. NHL 07 ottaa huomioon moninaisuuden ja kasaa joukkueet yksilöistä.

Kotoista valtapeliä

Pelimuodoista kiehtovin on dynasty, jossa luotsataan omaa organisaatiota vuosi vuodelta kohti huippua. Dynastiaa voi rakentaa myös SM-liiga-joukkueilla, vaikkakaan dynastiapelimuotoa ei ole millään tavalla kotimaistettu. Tulot ja menot ovat kymmenissä miljoonissa, ja katsojakeskiarvot huitelevat viidentoista tuhannen paremmalla puolella, vaikka harvaan härmäläishalliin moista määrää edes mahtuu.

Kotimaan kaukaloissa kiekkoilu on entiseen tapaan kiehtovaa. Mukana ovat kaikki viime kauden SM-liiga-porukat. Joukkueiden väliset tasoerot tuntuvat arvotuilta, mutta kokoonpanot ovat jotakuinkin kohdillaan. Joukkuettaan hiovan tekoälyn ansiosta dynastia-moodissa kannattaa varautua yllättäviin muutoksiin. Meni pulla väärään kurkkuun, kun Tapparan maalille liukui Ed Belfour.

NHL 07 on kokonaan suomennettu. Selostajakaksikkona on edellisen kauden tapaan edesmenneen Hockey Nightin dynaaminen duo Mika Saukkonen ja Timo Jutila. Kommentit ovat katkonaisia ja paperinmakuisia, mutta muutaman matsin jälkeen puutteisiin ei kiinnitä huomiota, elleivät kommentit ole aivan väärästä tilanteesta. Saukkosella esimerkiksi tuntuu olevan tapana kailottaa maalin syntyneen ”vaikka peliä on käyty vasta muutama sekunti”, vaikka pelikello näyttäisi jo viittä minuuttia.

Kontrollit on pantu kokonaan uusiksi, tai tarkemmin sanottuna sijoitettu uusiin nappeihin. Lämärit lähtevät oikeasta liipaisemisesta, syötöt ja kiekonriistot oikeasta tatista (joskin kummallekin on myös nappivastineensa). Lisäksi napeissa on kaksi harhautusliikettä: toisessa automaattiharhautus, toisessa pyörähdysharhautus. Oikeassa jäkiksessä näkee pyörähdysharhautuksia hyvässä lykyssä yhden, ehkä kaksi kaudessa, mutta pelimaailmassa joka jätkä pyörii kuin hyrrä.

Daavid ja Goljat

Suurin osa pelaajista on perusatleettisia keskivertojamppoja, mutta joukossa lymyää sekä heiveröisiä pikakiitureita että valtavia tankkeja. Viime kaudella SaiPassa pelannut Kristian Kudroc on esimerkiksi sellainen pontsero, että pahaa tekee. Taklauspelissä Kudroc on tietenkin keskivertoa vahvempi, ja Bluesin Steve Kariya edustaa toista ääripäätä. Kariya on pieni ja heiveröinen, mutta älyttömän nopea.

Realismin puuttuminen on ensimmäinen asia, mikä kannattaa hyväksyä. Simulaattori NHL ei ole, eikä siitä pelin ominaisuuksia säätävistä liukuvalikoistakaan huolimatta sellaista tule. Lähtökohta näkyy myös pelaajien eroissa: vikkelät pelaajat ovat lähes ylivertaisen nopeita muihin verrattuina. Kariyakin saattaa liukua puolesta kentästä kiekko lavassa maalille ilman että vauhti edes hidastuu.

Luistelussa on outoja piirteitä: koneen ohjaamat pelaajat luistelevat kovimmalla vaikeustasolla aina nopeammin kuin ihmiskontrolloidut. Samaa tekevät niin omat kuin vieraat. Lisäksi konepuolustajat luistelevat takaperin yhtä kovaa kuin hyökkääjä etuperin, mikä on hyökkäyspelin kannalta harmillista. Maalivahditkin innostuvat välillä säntäilemään kuin rasvatut teukkasalamat saatuaan kiekon lapaansa.

Viime vuonna pehmennetty taklauspeli on tänä vuonna jo liian heppoista. Yhdeksällä taklauksella kymmenestä kiekko ei irtoa edes vastustajan lavasta, vaikka pääsisi pitkällä vauhdilla tööttäämään. Tosin jos kunnolla osuu, pelaajien lisäksi lentävät mailat ja kypärät. Ongelmaa saa korjattua hieman säätämällä taklausten tehokkuuden huippuunsa.

Ryöstöviljely

NHL on sarjan heikoin osa hetkeen, sillä pelitasapaino on pahasti pielessä. Kone huijaa pahimmillaan räikeästi. Yliliukkaasti liikkuvien pelaajien lisäksi kiekonriistot sujuvat loistavasti aina kun sille on tarvetta, ja hyökkäyspään pyöritys on parhaimmillaan maagisen tehokasta. Maalivahdit imuroivat välillä koneen siniviivalta heittämiä lerppukiekkoja ja väistelevät laukauksia. Viimeisen peliminuutin aikana kone on tappavan tehokas tappiolla ollessaan, mikä osittain on seurausta tekoälyn kyvyttömyydestä kontrolloituun joukkuepelaamiseen.

Vaan jos osaa kone huijata, ei ihmispeluri jää heikommaksi. Yksi NHL-sarjan perussynneistä eli maalikikat ovat kaudella voimissaan vahvempana kuin koskaan. Koska maalivahdit eivät osaa liikkua sivuttain, voitin ensimmäisessä matsissani toiseksi vaikeimmalla vaikeustasolla Suomella Slovakian 12–3. Sen jälkeen vaihdoin vaikeimpaan ja USA kaatui vain 8–4. Pelihurmos koki aikamoisen kolauksen.

NHL 07:n suurin ongelma on se, ettei sitä ole erityisen hauska pelata. Samaan aikaan kun kaksinpeleissä tehdään kilpaa kikkamaaleja, yksinpelissä kone tekee lahjabörsiä yrittäessään pysyä perässä. Hampaaton puolustuspeli ja täystoopet joukkuetoverit eivät juuri auta. NHL:ssä on toki olemassa se jokin, mikä sarjan pariin on aiemminkin vetänyt. Kaveriporukan yhteisiin pelisessioihin NHL sopii mainiosti, kunhan porukan keskinäiset herrasmiessopimukset pätevät eikä maalikikkoja hyödynnetä.