Tuukka Grönholm kirjoitti palstansa nyt, koska ensi vuonna se olisi laiton. Vuodenvaihteessa nykyiset pelien suositusikärajat muuttuvat ehdottomiksi K-18-rajan tavoin.
* * * * * * *
Pelikoneisiin viritellään grafiikka- ja fysiikkamoottoreita, mutta minulla on kotona täydellinen setti tunnelmamoottoreita. Pelit tuntuvat paremmilta kuin ennen, kun niitä katsoo lasten silmin.
”Heittäydy, älä aina analysoi”, luki joka toisessa saamassani kaverikortissa. Nyt minäkin olen oppinut fiilistelemään. Opin lapsenomaisen innostuksen mestareilta.
Fakta, että pelit tuntuvat paremmilta kuin vuosiin, on todisteeni.
Miekka tanassa
En tiedä, onko Skyward Sword paras Zelda ikinä. Suosikkini oli pitkään Link to the Past, mutta Tuukka, joka sitä aikanaan pelasi, oli aika eri kaveri. Skyward Swordiin tunnelmamoottorini rakastuivat välittömästi. Vaikka minusta alku oli vain tylsä, jatkuva hihkuminen ja pakoon lehahtavien perhosten kaltaisista pikkuasioista innostuminen tarttuivat. Hetken tiesin, miltä tuntuu olla Timo Jussila.
Muksut nauravat seikkailun tyhmimmillekin jutuille. Odotan päivää, jolloin ei tarvitsisi enää koskaan kuulla Skyward Swordista varastettua ennustajavitsiä: ”Olet siis menossa synkkään metsään? Tulet näkemään paljon puita.”
Zeldojen juttuna on seikkailu ja tutkiminen, sillä eteneminen vaatii tarkkaavaisuutta. Pitää huomata kallion halkeamat, joihin heitetään pommi. Aikakivissä pitää tajuta, mikä ympäristössä muuttui, sillä se on puzzlen avain. Muksut rakastavat olan yli seuraamista, ja Zeldassa heistä oli jopa hyötyä etenemisen kannalta.
Eläytyminen menee niin pitkälle, että tosi ja peli hämärtyvät tehokkaasti. Nuorin marssii ympäri kämppää kilpi selässä ja miekka kourassa. Feminismikin avautuu jo sen verran, että neiti on Zelda, vaikka isommat huutavat vieressä: ”Se on Link!”
En tiedä, kuinka paljon terapiaa lapseni lopulta tarvitsevat. ”Jos et avaa suuta hampaiden pesuun, Link menettää yhden sydämen” -uhkaus toimi pelottavan hyvin, kunnes Link sai seikkailun edetessä enemmän elinvoimaa kuin olematon vaikeustaso vaatii.
Nykyään uhkaan lukea lapsille juonitekstit lyhentämättöminä, jos suu ei avaudu.
Ei taas tätä tylsää tankkipeliä
Toinen suosikkini World of Tanks on koko muun perheen inhokki. Pelaaminen on tarkkaa hieromista, pahimmillaan rutiininomaista suorittamista eivätkä saksalaisen insinööritaidon helmet tunnu lapsia viehättävän.
Pikkukakkosen aikaan vedän päävaunuille nopeat tuplat. Valitettavasti YLE:n lastenohjelmiin kuuluu pakollisina kuvioina umpitylsiä maaseudun ylistyksiä, jolloin muksut ilmestyvät nykimään käsivarresta ennen kuutta ja Kuningastiikeri yskäisee jonnekin yläviistoon. Pääsen hetkessä nettiteinien kanssa samalle aallonpituudelle, mutta osaan sentään rauhoittua.
Kasvattajana minulle riittäisi, että lapset oppisivat kotonaan sen asioista tärkeimmän: ”Älä koske hiirikäteen.”
World of Tanks sentään kasvatti lapset valmiiksi yläasteelle, ainakin sanastotasolla. Perhe lähti kirjastoon, itse jäin kotiin duunipelaamaan ja kuuntelin samalla Mumblesta klaanimatsia kajareista. Eikös vaan perhe pamahda takaisin juuri temaattisen huipennuksen aikana, kun Panssariosasto Pelitin miehiä kaatuu ja kiroilu on kaameimmillaan. Hätäännyksissä painoin muten pikanäppäintä, mikä ei hirveästi tilanteeseen auttanut.
Oppivat ne ennen Mumbleakin. Dark Soulsia hakatessa hermo on välillä yhtä herkässä kuin henki. Miekkaseikkailu on sen verran vaativa, ettei aina huomaa, onko joku pikkumurusista noussut sängystä. Yhden sieluja syövän kuolemaputken jälkeen kiroa päräytin v-sanaa ja heti vierestä kuului innostunut pikkupojan ääni: ”Isä, mitä sinä sanoit? Kuulosti kiinnostavalta.”
Dark Soulsin päiväpelaaminen kiellettiin samalla päätöksellä kuin Demon’s Soulsin, koska muksut leikkivät lohikäärmeen käristämää ritaria. En vieläkään käsitä, miten Sydämeni Valtiatar keksi, mistä idea syntyi.
Ain laulain työtäs tee
En ole pelännyt pimeää sen jälkeen, kun vietin mökkisyksyt isosiskon vessavahtina. Oli oltava huussin ulkopuolella fikkarin kanssa päivystämässä, kun ”metsässä kumminkin on jotain”. Hurjinta, mitä valokeilalla löysin, oli kettu. Tarinalla on onnellinen loppu: sisko rakastui mieheen, joka asensi liiterin seinään liikkeeseen reagoivat valot.
Läpinäkymättömän pimeyden uhka on vasta alkanut avautua minullekin. Mikään ei ole niin piinaavan jännittävää kuin tunkeutua sysimustaan Moriaan, josta kuuluu jättiläishämähäkin inhottavaa sähinää. Kun pimeydestä ilmestyy kaksi kiiluvaa silmää, kakarakuoron ihastunut kauhukiljaisu tarttuu. Tunnelma menee turhankin tiiviiksi: jos pelisessio osuu iltaan, aamulla sängyssä on viisi tyyppiä, eikä sillai hyvällä tavalla.
Ylivoimaisesti parasta ovat äänet, sillä muksut melkein tuulettavat kuullessaan hirviön syntyulvahduksen. Endermanien pulputus on kaikkein tyydyttävin, sillä otus, jota ei saa katsoa kohti, tuntuu viehättävän kaikkein eniten.
Minecraft on oiva muksupeli ilman jännityselementtiäkin, sillä se on Lego-leikki, jossa omiin rakennelmiinsa pääsee sisälle. Teokseni eivät ole kaksisia, sillä en jaksa tehdä huoneita turhan takia. Katto, seinät ja työtilat riittävät pelimaailmassa elämiseen. Muu aika keskitytään rautatieverkoston rakentamiseen tai maanalaisten maailmojen tutkimiseen.
On vain yksi vakiopeli, jonka sopivuus lapsille vähän mietityttää. Orcs Must Die -tornipuolustuspelin ansat heittävät örkit laavalammikkoon, silppuriin, murskaimeen, tulikiviin ja milloin mihinkin. Kaikki tapahtuu viiskytlukulaisen piirrosleffaväkivallan sävyttämänä, joten lapsistani kasvaa todennäköisesti hippejä, kuten aikakauden kakaroista.
Orcs Must Die on yksi niistä peleistä, jotka vaikuttavat suoraan leikkeihin. Hiekkalaatikkomammojen ilmeet olivat enemmän kuin kysyvät, kun piirsimme leikkikentän täyteen ansoja, joista örkki-invaasio yritti tuloksetta läpi. Yleensä leikki päättyy siihen, kun vuorenpeikko ja soturivelho alkavat kinata, voiko maagi huutaa vielä ”sieni” vai loppuiko mana jo.
Sieniansan uhri joutuu kääntymään ympäri.
Yleisö tekee aaltoja
Vähän yllätyin, kun huomasin yleisön vaikuttavan fiilikseen. Zeldan aarrearkkujen avaaminen tuntuu savutukselta, kun yleisö puhkeaa uuden varusteen myötä riemunkiljahduksiin tai pettyy liki hyödyttömiin jalokiviin.
Naureskelin brittilehtien sohvapaavottamiselle porukalla, sillä toisten pelaamisen seuraaminen oli teininä umpitylsää puuhaa. Ehkä virheeni oli, että katselin pelkkiä amatöörejä. Minun yleisöni seuraa aitoa peliammattilaista työssään, ja yleisön innostus tarttuu minuunkin kannustaen parempiin suorituksiin. Samaan pelaajien maagiseen taitoon myös huippu-urheilun taika tiivistyy.
Mielenkiintoisinta on, että lapset eivät itse halua pelata. Jos pelataan jotain Lego-peliä, jompi kumpi vanhemmista lapsista tulee aina ”liian vaikeaan kohtaan” ja padi siirtyy minulle. Ei haittaa, vaikka kohta olisi menty jo kolmasti läpi aikaisemmin. Roolin he kuitenkin haluavat. Pokémonia vedetään niin, että minä ohjaan ja lapset päättävät, mitkä otukset otetaan mukaan.
Muksuille tärkeintä on läsnäoloni. Jo se luo pelaamiseen uuden fiiliksen.
