Jos kopiointia sanotaan imartelun vilpittömimmäksi muodoksi, Saints Row 2 nuolee Grand Theft Auto IV:n saappaita.
Kloonaaminen ei ole videopelipiireissä mitään uutta. Saints Row 2 vie matkimisen niin pitkälle, että se on jo huvittavaa. Tunne siitä, että on pelaamassa Rockstarin rikoshiekkalaatikkopeliä, on ylitsepääsemätön.
Ongelma on siinä, ettei Saint Row 2 yllä millään alueella Grand Theft Auton tasolle. Audiovisuaaliset ja kerronnalliset tasot jäävät esikuvan saavutuksista, samoin pelihahmot. GTA:n kyyninen, maailman päähän potkima Bellic ja hänen surullisen humoristiset kumppaninsa tuntuivat oikeilta ihmisiltä. Ihmisiltä, jotka eivät listi ketä tahansa miksi tahansa.
Ohjaus pelastaa kaiken
Tiimi olisi voinut ottaa roolimalliksi vaikka Langalla-sarjan (The Wire) hyytävän kylmän Marlo Stansfieldin, sillä Saints Row kakkosen vapaasti luotu antisankari on vain ohut ja yksiulotteinen moraaliton murhaaja. Tarina alkaa lääkärin ja kymmenien vanginvartijoiden lahtaamisella. Saman trendin vain jatkuessa ihmiset menettävät tunnelmaa terävöittävän merkityksensä ja muuttuvat liikkuviksi kulisseiksi (lue: hidastustöyssyiksi). Toisaalta tietty tunneköyhyys on tarpeen, sillä päätön hällä väliä -kohkaus on Saints Row’n ominta osaamista.
Ahtaalle ajetun Saints Row -jengin pomon tavoitteena on Stillwaterin kaupungin rikollisen toiminnan hallinta. Asenteeltaan turhan ryppyotsainen Saints Row 2 kaipaisi tuimaa tujausta keventävää huumoria tai vastakkainasettelua pelaajan yli-ihmisenä riehumiselle. Jotain satunnaisia irtoheittoja syvällisempää, jotain, joka tuuppaisi Stillwaterin lähemmäs makaaberin kutkuttavaa inhorealismia.
Stillwaterin vaihtelevat miljööt ovat teknisesti kelvollisia, mutta kulmikkaita, harmaita ja latteita, ja todella upeeta! -hetket ovat harvassa. Maanteiden vastapainoksi uimakelpoinen, aaltoileva meri on tyylikäs. Rakennukset ja kaarat näkyvät toki pitkälle, mutta kun detaljit ilmestyvät vähän milloin sattuvat, ja toisinaan päätä kääntämällä katoavat, se haittaa maailmaan uppoutumista.
Kontrollit pelastavat Saints Row 2:n. Toiminta on kaikin puolin sujuvaa ja loogista, kunhan panee asetukset kuntoon, sillä perussäädöillä ajoneuvojen kaasu ja jarru eivät sijaitse liipaisimilla. Tulitaisteluissa käytetään kahden tatin räiskintästandardia, joten tuiki tärkeän ammuskelun reaktiot kumpuavat suoraan selkäytimestä. Koska jalan liikkuminen, vauhdikas autolla kaahaaminen ja reilu räiskintä sujuvat siististi, pelasin Saints Row 2:ta kerronnallisista puutteista huolimatta mielelläni.
Kunnioittakaa minua
Mielekästä tahkoamista piisaa vähintään parin pelin tarpeiksi. Tehtävät jaetaan vapaavalintaisiin, yhteen vihollisjengiin keskittyviin kokonaisuuksiin. Jengien tukikohtien valtaukset ovat tehtäviä, jotka eivät liity juoneen. Kaikilla keikoilla pääasiassa listitään ja/tai ajetaan porukkaa takaa. Parasta kokonaisuudessa on erinomainen tarkistuspistesysteemi, joka minimoi uusintayrityksissä toiston ja tuuppaa sankarin suoraan ongelmakohdan ytimeen.
Jengioperaatioita ei saa jauhaa milloin tahansa, sillä kunnioitusmittariin täytyy ensin kerätä tarpeeksi pisteitä. Mainetta kerääntyy hitaasti satunnaisia jengiläisiä teilaamalla ja nopeammin vaihtelevista sivubisneksistä. Kunnioitusmittari on näppärä jippo, sillä se pakottaa välillä hengähtämään omaehtoisen askartelun parissa.
Kunnioitusta lisääviin tehtäviin kuuluu palkkatappoja, väkijoukkojen hallintaa, Fight Club, autojen metsästystä varaosapajoille, helikopteriräiskintää, kisailua erilaisilla ajoneuvoilla... Kaikkea kieroa graffiteista massamurhiin. Mukavan monipuolinen setti viimeistellään tutkimusmatkailua edellyttävällä CD-keräilyllä.
Loputtomat täydennykset
Poliisit ja vihollisjengien jäsenet ovat aggressiivisia robotteja. Tikkana kimppuun syöksyvät täydennykset rysäyttävät paikalle rempseän reteästi autolla ja seuraavat sankaria melkein minne tahansa, mutta suojautuminen ei heitä kiinnosta.
Automaattisen parantumisen ansiosta maalitaulupoppoon niittaaminen on helppoa, jos tilanteessa ei ole keinotekoisia rajoituksia. Ja harvemmin on. Vihollisista hankkiudutaan eroon oman maun mukaan haulikolla, halolla tai halvalla sedanilla.
Täydennykset eskaloivat syystä tai toisesta pitkittyneet tehtävät erittäin viihdyttäviksi paniikkisekoiluiksi kilpailevan jengin ja virkavallan puristuksissa: ruumiita syntyy tusinoittain ja räjähtäneet rassit täplittävät joka toista korttelia. Kauheassa kohkaamisessa piilee Saints Row 2:n salainen voimavara: tehtävät paisuvat armottomaksi ja arvaamattomaksi eloonjäämistaisteluksi urbaaniviidakossa.
Korkeintaan 12 osanottajan moninpelin luonne jäi arvosteluversiolla pelaajakadon vuoksi arvoitukseksi. Suosituimmaksi pelitilaksi muodostuu todennäköisesti kahden pelaajan co-op-juonipeli Livessä tai lähiverkossa. Co-opiin saa hypätä mukaan milloin vain ja siitä saa häipyä milloin tahansa ja kumpikin pitää kaikki saavutuksensa. Tavanomaisia tappomatseja ryyditetään muun muassa strongarmilla, jossa kaksi jengiä kamppailee kaupungin hallinnasta vastustajia tappamalla ja erilaisia tehtäviä läpäisemällä.
Yksiulotteisuudesta huolimatta Saints Row kakkosessa on reilusti menoa, meininkiä, räjähdyksiä ja rempseää antaa palaa -fiilistä. Pyhimysten rivi 2 on hyvä, paikoin erinomainen peli, mutta loistavan esikuvansa varjossa se ei oikein riitä. Sivuaskel ihan toisenlaiseen ympäristöön tekisi terää, sillä ei leijonaa kannata haastaa sen omassa luolassa.
84
