Nostradamus ei ole ainoa tulevaisuudesta kertova muinaisjäänne.
Roolipeliteollisuuden kestoseisokki ei ole niin hauskaa kuin miltä kuulostaa. Witcher, Dragon Age ja Mass Effect kaatavat vauhdilla perinteisiä genre-aitoja, mutta Square-Enix kumppaneineen luottaa siihen, että 16-bittisten koneiden valtakaudella rymynneet pelit valloittavat maailman uudelleen kunhan grafiikka on riittävän nättiä. Valitettavasti te, arvon otakut, olette väärässä.
Star Oceanin lähtölaukaus ammuttiin jo ammoisina SNES-aikoina ja ajan hammasten rutistessa sarja on kasvanut miehen mittaiseksi scifieepokseksi. Vuodet ovat tehneet pelisarjalle voitavansa, mutta kehitys on onnistunut tunkemaan lonkeronsa ainoastaan audiovisuaalisiin rakoihin. Peli on nätti kuin lähikaupan kassaneiti, mutta yhtä pihalla maailman menosta.
Kohti korpimaita
Ydinvarustelun vaatima rakettitekniikka pelotteli jenkit ja neukut avaruuteen, mutta vasta täysmittainen ydinsota sulatti ihmiskunnan yhteen ja lähetti kohti tähtiä, kun uutta elintilaa etsitään aurinkokunnan ulkopuolelta.
Jos pelin päähenkilön nimi on Edge Maverick, odottaisi näkevänsä jotain karvaista ja keski-ikäistä. Haaveet tähtiretkestä Burt Reynoldsin kanssa vedetään vessanpöntöstä alas, sillä perijapanilaiseen tapaan seikkailun ruorissa nähdään huonolla itsetunnolla varustettu siloposkiteini.
Omia kykyjään epäilevä ja kiukunpuuskien riivaama mopoikäinen nulikka potkii mukavasti uskottavuutta kulkusille. On vaikea kuvitella, että selviytymisestään kamppaileva ihmisrotu laskisi kaiken toivonsa teinipojan ja juniorimiehistön harteille. Harmi, ettei taisteluplaneetta Japanicaa luotsaa elämänkokemusta uhkuva Adama-san.
Katoava kansanperinne
Ääretön avaruus antaa käsikirjoituksen lisäksi varsin vapaat kädet pelisuunnittelulle, sillä tyhjiön valtaamilla pelikentillä ainoa rajoite on mielikuvitus. Valitettavasti tähtiretken miljööt ovat Tähtiportti-tasoa.
Laajat pelialueet ovat ihmiselämää vierastavia sokkeloita, joiden varrella laiduntaa verenhimoisia limanulkkeja, pääjalkaisia jättiötököitä ja kymmeniä muita variaatioita perinteisistä roolipelivihuista. Satunnaistaisteluista ei onneksi tarvitse kärsiä, sillä mörmylät näkyvät kartalla. Lyhyen piirtoetäisyyden vuoksi fauna saattaa pompata nokan eteen sekunti ennen taistelua, joten refleksien on syytä olla kunnossa.
Taisteluiden välttely on vain teoreettinen vaihtoehto, sillä eteneminen vaatii todella raskasta grindaamista. Raukkamaisesti taistelua pakenevat pasifistit ottavat kuonoonsa viimeistään ensimmäisessä pomomatsissa. Kokemuspisteitä jaetaan pieninä armopaloina myös tutkimusmatkailusta, mutta nopein tapa kokemustasojen kartuttamiseen on nahan karaiseminen turpasaunassa.
Kärhämät otellaan omalla ruudullaan ja yksinkertainen taistelujärjestelmä ajaa asiansa ihan mukavasti. Reaaliaikainen vauhtimättö on sen verran nopeatempoista, ettei se häiritse seikkailua. Toisaalta mätkintää on virtaviivaistettu ehkä liikaa, sillä toiminta saa jopa Mass Effectin yksinkertaisen räiskyttelyn tuntumaan taktiikan riemuvoitolta.
Taistelukentällä ohjastetaan yhtä hahmoa kerrallaan. Mikäli kakaralauman käskyttäminen ei kiinnosta, tekoälylaumalle voi antaa myös yksinkertaisia käskyjä taistelua varten. Systeemi ei toimi aivan aukottomasti, sillä jos apurit jättää oman onnensa nojaan, tuloksena on yleensä iloinen sekametelisoppa höyryävien ruumiskasojen sijaan. Ruorimieheltä vaaditaan todellista moniajotaitoa ja etenkin pomojen kurittaminen on haastavaa.
Tekijöiden rakkaus työhönsä näkyy pelistä, mutta valitettavasti eväillä ei enää nykyään kilpailla roolipelien raskaassa sarjassa, ei ainakaan Final Fantasy XIII:n keväänä. Star Ocean kaipaisi rutkasti lisää läskiä varteensa, sillä nyt se on pelkkä välipala kehän toisessa nurkkauksessa lymyävälle Mass Tysonille. Tässä matsissa vastustajaa ei tarvitse edes puraista.
73
