Reid, minä tykkään susta niin kovin. Voi tuska, kuinka ihkua. Kömpelö teinidraama ja fantasiasaippua tekevät taas tuhojaan.

Tosiaikainen taistelu, sapuskan keittäminen ja parantavat hedelmägeelit ovat Tales of -rooliseikkailuiden osasta toiseen siirtyviä tunnusmerkkejä. Myös juonen peruskaava pysyy samana, sillä sankarit pelastavat maailman elementaaliolentoja orjuuttamalla. Luonnonvoimiin rinnastettavien puolijumalien päihittäminen antaa tiimille voimia, joilla jokin mittava katastrofi estetään. Alunperin PSonelle ilmestyneessä Tales of Eternian tarinassa uhkana on Inferia- ja Celestia-maailmojen ajautuminen törmäyskurssille.

Celestiasta Inferiaan siirtynyttä Meredyä lukuun ottamatta sankarit jäävät vaisuiksi kliseiksi. Meredyn ohella teinitiimiin kuuluvat murjottava taistelija, nyhverömaagi ja äkkipikainen poikatyttö. Lukuisista teiniangstin värittämistä keskusteluista, takaumista ja tykkäämisen virittelyistä huolimatta heput maistuvat pahvilta.

Tosiaikaiset taistelut tuovat unettavaan tarinaan vauhtia ja ruutia. Nujakointi on kaksiulotteista joukkomätkintää, jossa neljä sankaria kurmottaa puolta tusinaa hirviötä. Käsirysyä suosiva Reid tekee tarkkaan sen mitä käsketään, muut seuraavat säädettävän tekoälyn aivoituksia. Toimintamahdollisuudet ovat riittäviä: kolme lyöntiä, torjunta ja neljä vapaavalintaista erikoisniittiä.

Taistelun kliimaksissa taikaefektit puurouttavat tapahtumat iloiseksi värimössöksi. Sankarit ja hirviöt sinkoilevat seassa, kun maan alta purkautuu laavaa, trombit jylläävät ja salamat räsähtelevät. Jos osumapisteet laskevat kaaoksen keskellä punaiselle, painetaan paussi päälle. Taukotilassa saa valita toiminnan jatkuessa aktivoituvia esineitä ja maagien loitsuja.

Nujakan jälkeen menetettyä energiaa palautuu hedelmägeeleillä ja syömällä. Puodeista saa ruoka-aineksia, joita yhdistelemällä valmistetaan sapuskaa. Kokkaaminen jää tylsästi puolitiehen, sillä reseptit annetaan valmiina eivätkä omat gourmet-viritykset onnistu – läksy, jonka opin jo köksäntunneilla.

Taktisia kuvioita

Tekoälykavereiden tappelutottumuksia rukataan taktiikkavalikolla. Käyttäytymisen suuret linjat priorisoivat kohteita: lyö heikkoja, metsästä nopeita tai keskitä loitsut vihollislaumoihin. Erilaisia vaihtoehtoja on runsas tusina. Yksityiskohdat säädetään kolmella viiden pykälän palkilla. Valinnat ovat lyö paljon, potki vähän, paranna kun kestopisteet laskevat alle puolivälin -tyyppisiä. Perusasetuksiin ei tarvitse juuri puuttua muuten kuin parantajan rooliin valitun hahmon kohdalla.

Kyvyt avautuvat näppärästi kokemuksen, käyttötiheyden ja elementaalien yhdistelyn kautta. Mitä useammin jotain hyökkäystä käytetään, sitä varmemmin seuraava spesiaali on saman tyyppinen. Joukkion maagit, Meredy ja Keele, saavat taiat elementaaleja yhdistelemällä.

Kaupungit ja luolat näytetään isometrisestä 3D-kuvakulmasta. Taustat ovat parhaimmillaan upeita, tarkkoja ja tunnelmaa luovia maalauksia. Nätti piirrosjälki ei pelasta pitkiä ja runsaslukuisia luolastoepisodeja yksitoikkoisuuden kirosta, sillä grafiikkataustoja, kevyitä pulmia ja taisteluita kierrätetään liikaa.

Komeiden taustamaalausten vastapainoksi maailmataso on rumien pinnoitteiden kyllästämää suttua ja matkustaminen tuntuu kokonaan eri peliltä. Tyylien sekamelska viimeistellään sivusta kuvatuilla piirrostaisteluilla. Maalatutkaan taustat eivät selviä täysin puhtain paperein, sillä grafiikkapalasten saumat eivät aina osu yhteen ja valaistuksessa on outoja kirkkauseroja.

Ulkoasun yhtenäisyys on pieni murhe, sillä eniten harmittavat puisevat tusinasankarit, joihin geneerinen teinidiibadaaba ei saa eloa. Kun sankarien kohtalo ei kiinnosta, tarinasta ja pelistä katoaa paras draivi. Kyllä tätä ajankuluksi pelaa, mutta pakko jatkaa -fiilistä ei synny.