Sam Fisher ei enää hiivi varjoissa. Tällä kertaa hän soluttautuu terroristijärjestöön, mutta pystyykö hän pysymään erossa veritöistä?
Splinter Cell -sarja on hiiviskelypelien aatelia, mutta pelejä on aina moitittu kunnollisen juonen puuttumisesta. Neljännellä yrittämällä tekijät vastaavat kritiikkiin vääntämällä synkistelyruuvia asteen entistä tiukemmalle.
NSA:n superagentti Sam Fisherin tytär murhataan, ja sankarin elämältä katoaa merkitys. Nyt hän on valmis millaiseen tehtävään tahansa. Niinpä miehelle tekaistaan rikosrekisteri ja hänet lähetään lusimaan terroristien kanssa. Paon jälkeen alkaa työ uusien ystävien kanssa.
Tarinan perusidea on toimiva, mutta koherentin juonen kirjoittaminen Splinter Cell -peliin on ilmeisesti mahdoton tehtävä. Mukana on hiukan järkevämpiä pelimoottorilla tehtyjä välinäytöksiä kuin aikaisemmin, mutta mielenkiintoisista lähtökohdista ei silti synny jännittävää tarinakaarta. Fisherille rakkaan tyttären murhasta ei saada mitään irti ja asia unohdetaan paria kuvaa lukuun ottamatta. Ainoa murhasta muistuttava tekijä on aikaisempaa hiljaisempi Sam, joka ei pahemmin heittele sarkastisia kommentteja.
Tehtävien välillä on liian vähän tarinaa ja asioiden taustoista ei kerrota tarpeeksi. Pahin ongelma on John Brown's Armyksi itseään kutsuva terroristijärjestö, jonka motiivit eivät selviä kunnolla. Ryhmä haluaa aiheuttaa sekasortoa kaduille räjäyttämällä ydinkärkiä Pohjois-Amerikassa, mutta syy jää hämärän peittoon. Se syö draamalta tehoa ja saa tehtävät tuntumaan irrallisilta paloilta. Jonkun pitäisi antaa kenkää Splinter Cellien tarinankuljetuksesta vastaaville henkilöille. Neljä osaa on jo todistanut, että nykyinen tiimi hukkaa mahdollisuuksia aivan turhaan.
Kenen joukoissa seisot
Pelaaja pystyy periaatteessa vaikuttamaan siihen, miten Sam suhtautuu tapahtumiin. Elämänhalunsa menettänyt Fisher työskentelee yhä NSA:lle, mutta hänen täytyy pitää yllä myös terroristien luottamusta suorittamalla niiden asettamia tehtäviä. Välillä eteen tulee tilanteita, joissa molempia osapuolia ei voi miellyttää. Viattoman vangin teloittaminen ei miellytä NSA:ta, mutta saa terroristipomon uskomaan Fisheriin entistä paremmin.
Kummallakin osapuolella on oma luottamusmittarinsa, joka täyttyy tai tyhjenee suoritettujen päämäärien mukaan. Lähes kaikki on valinnaista, kunhan terroristien mittarin saa pysymään plussan puolella. Periaatteessa sankari valuu hyväksi tai pahaksi omien valintojensa mukaan, mutta käytännössä asia ei toimi näin.
Kummankin puolen mittari on aivan liian helppoa pitää koko ajan maksimissa. Vaikka jommankumman luottamus välillä vähenisi, ponnahtaa se jo heti seuraavan päämäärän saavuttamisesta takaisin tappiin. Erityisesti NSA:n luottamuksen menettäminen kokonaan ei tunnu olevan mahdollista, ellei sitten istu puolia tehtävistä vain peukalo persiissä tekemättä mitään.
Toinen ongelma on, että kunnollisia valintatilanteita tulee eteen vähän. Hiukan halvasti koko homma ratkaistaan kertaheitolla lopussa puolelle tai toiselle, joten kaikki siihen asti tehty työ on turhaa. Ehkä suurimpana pulmana luottamuksen määrällä ei tunnu olevan vaikutusta mihinkään. Tämän takia pelaajan ei tarvitse panostaa jommallekummalle puolelle.
Hyvä-paha-akseli vaatisi peliin kunnollisen lopun. Nyt päätös on kummallakin pelityylillä erittäin epätyydyttävä töksähdys, joka ei sido tarinantynkää mitenkään kiinni. Oudosti hyvispuolella lopussa on yksi lyhyt lisätehtävä, jota pahikset eivät pääse näkemään.
On siinä paljon hyvääkin
Heikosta tarinasta ja mönkään menneestä luottamussysteemistä huolimatta Double Agentin ydin on onneksi edelleen viihdyttävää hiiviskelytoimintaa. Fisher liikkuu entistä enemmän veden alla ja osaa vetää vihollisia jään läpi pimeyteen, mutta muuten vanha koira ei enää ole oppinut uusia temppuja. Sankarin ikään ja pelin henkeen sopien Sam ei enää hypi hajareisin roikkumaan katon rajaan, vaan hän tyytyy perinteisempään piilotteluun.
Tehtävissä ei päästä Chaos Theoryn loppupuolen kaupunkisodan jännitykseen, mutta vaihtelua on silti luvassa mukavasti. Uutta on se, että Fisher joutuu välttelemään paljastumista auringonvalossa useammin kuin kerran. Luksusristeilijän halki hiipiminen keskellä päivää on jännittävää. Onnistunein tehtävä sijoittuu sisällissodan keskellä riutuvaan kongolaiseen kaupunkiin. Osapuolten tulittaessa toisiaan Fisher joutuu kiirehtimään alueen läpi ja vaihtoehtoisia etenemisreittejä on useita. Muissa tehtävissä kuljetaan yleensä suoremmassa putkessa, mutta tiiviissä ympäristössä se ei häiritse.
Joka toinen tehtävä sijoittuu terroristien päämajaan New Yorkiin. Siellä pelaajalla on 25 minuuttia aikaa suoriutua sekä terroristien että NSA:n antamista töistä. Näissä tehtävissä ympäristön tutkiminen ja oikeiden reittien löytäminen on viihdyttävää. Hyvin toimii myös se, että kiinni ei saa jäädä eikä ketään voi tainnuttaa. Työssä auttaa edellisestä osasta tuttu 3D-kartta, jossa vihdoin näkyy Fisherin oma sijainti. Hiukan huvittavasti viholliset näkyvät aina kartalla, joten sen avulla on välillä parempi ennakoida tilanteita kuin omin silmin.
Lisäiloa tehtäviin tuovat vaihtelevat varusteet. Täysi agenttisalkku yönäkökakkuloineen on käytössä vain muutamassa tehtävässä, välillä luotetaan pelkkiin omiin käsiin ja pimeyteen. Tutun vaimennetun rynnäkkökiväärin kiikari on korvattu valopistetähtäimellä, jonka näkötiloja voi vaihtaa kakkuloiden tapaan. Myös yhdistely onnistuu: ympäristöä voi katsella matalavalotilassa samaan aikaan, kun kohdetta tiiraillaan lämpökameralla.
Vasemmalla tatilla pyöriteltävä tiirikointi toimii edelleen hienosti ja sähkölukkoja hakkeroidaan hauskalla alipelillä. Siinä juoksevista numeroista pitää löytää paikoillaan olevat ennen ajan loppumista. Mukaan on heitelty myös pari muuta alipeliä, joista rubikin kuutiota muistuttava sähköpostin salauksen murtaminen jopa vaati hiukan älynystyröiden kutittelua. Pommin purkaminen on yllättävän jännittävää, kun samaan aikaan kello tikittää, mutta hoppuiluun ei olisi varaa.
Komeampi kuin koskaan
Splinter Cellit ovat aina olleet näyttäviä, mutta Double Agent vie voiton kaikilla osa-alueilla. Yksityiskohtainen HD-grafiikka on todella kaunista katseltavaa. Samin kasvoilla voi helteellä nähdä hikipisaroita ja märkäpuvussa vesinoroja sukelluksista nousun jälkeen. Äänimaailma kaappaa mukaansa ja Michael Ironside murisee yhä pääroolissa erinomaisen vähäeleisesti.
Double Agent on toimintaosuuksiltaan erinomaista hiiviskelyä, mutta kunnon tarinan puutteessa tehtävät tuntuvat irtonaisilta ja luottamussysteemi on vain epämääräistä silmänlumetta. Vaikka yksinpeli vierähtää viihtyisästi ohi parissa illassa, alkaa tämä luu olla jo läpikotaisin kaluttu. Ensi kerralla olisi aika keskittyä sarjan puutteisiin pelkän saman pelin uudelleentuottamisen sijasta.
* * * * *
Vikkelää moninpeliä
Double Agentissa on edellisten Splinter Cellien tapaan mukana moninpeli, jossa agentit yrittävät varastaa palkkasotureiden suojelemia salaisia tiedostoja. Suurimmillaan kolmihenkiset joukkueet taistelevat aikaisempaa tiiviimmissä kentissä, mikä tekee toiminnasta entistä hektisempää.
Kohonnut tempo näkyy agenttien vikkelyydessä. Liikkeet ovat nopeampia kuin yksinpelissä, ja agentit loikkivat ja kiipeilevät vaivattomasti pitkin ulokkeita. Hienona ideana agentit osaavat loikkia pakoon matalien ikkunoiden läpi, kaiteiden yli tai vaikkapa katossa olevasta aukosta apinamaisella ketteryydellä. Niukat pakenemiset ovat välillä todella palkitsevia.
Agenteilla ei ole lainkaan pitkän kantaman aseita, mutta he voivat sammuttaa tietokoneella valoja, rikkoja ikkunoita ja hakkeroida tietokoneita etänä. Vastustajan eliminointi onnistuu vain takaa päin kimppuun hiipimällä tai muutamalla muulla kikalla, mutta yleensä on järkevämpää suosiolla piilotella varjoissa.
Palkkasoturin työkalut ovat tuttuun tapaan rynnäkkökivääri ja tukku kranaatteja. Taskulampulla pimeyden halkominen on jännittävää ja nopeasti liikkuva agentti korostuu ruudulla vaaleana ääriviivana. Uusi työkalu on kauko-ohjattava robottipommi, jonka voi kuljettaa normaalisti vain agentille sopiviin koloihin.
Ainoa pelimuoto on datavarkaus, mutta tietyissä kentissä agentit voivat kilpailla myös keskenään siitä, kuka ehtii viemään tiedot ensiksi. Ainakin aluksi moninpeli on erinomaista viihdettä ja jännitys on välillä käsin kosketeltavaa palkkasoturin yrittäessä etsiä pimeydessä kyykkivää agenttia tämän hakkeroidessa tietokonetta.
Ainoa isompi valituksen aihe on Double Agentin Xbox 360 -versiosta puuttuva co-op-moninpeli. Se oli Chaos Theoryssa lyhyt, mutta erittäin viihdyttävä kokemus. Tällä kertaa sen pitäisi olla tulossa vain tavalliseen Xbox-versioon, mikä tuntuu keinotekoiselta ostajien vedätykseltä.
Tapio Salminen
84
