Wolverine on oikeudenmukainen, mutta äärimmäisen raaka ja armoton tappaja. Myös omassa videopelissään, jota kuvaa hienosti miehen oma motto: ”I’m the best there is at what I do, but what I do isn’t very nice.”
Olen keräillyt suomennettuja Marvelin supersankarisarjiksia jo 80-luvun alusta asti. Laaja sankarikavalkadi, John Byrnen tarkka piirrosjälki ja Chris Claremontin lennokkaat juonet nostivat Ryhmä-X:n suosikikseni ohi Hämähäkkimiehen, Hulkin ja Ihmenelosten.
Merkittävä osa sarjan viehätyksestä lankesi Wolverinen alias Loganin harteille: pieni, pippurinen ja persoonallinen raivopää oli tiimin sisäisten jännitteiden moottori. Vuosien vieriessä ja 90-luvun taitteen milleristisen synkistelykauden puristuksissa Wolverinesta kuoriutui arvoituksellisen menneisyyden henkisesti runtelema, tyly ja brutaali tappokone.
Adamantium on miehen paras ystävä
Staattisen tyylitelty sarjakuva ei tuo väkivaltaa samalla musertavalla intensiteetillä esiin kuin kineettinen elokuva tai videopeli. Loganin historian alkuhämäriin pureutuva X-Men Origins: Wolverine -leffalisenssipeli, päinvastoin kuin nössöilevä esikuvaelokuva, ei säästele herkkiä teinejä: ruudulla lentää roistojen verta, sisälmyksiä, irtoraajoja ja -päitä splatteria hipovaan tahtiin.
Asenne on kohdallaan, sillä mätkintäseikkailun lukuisissa kahakoissa on hukkapätkälle kanukille ominaista vauhtia, adrenaliinia ja hurmeen kyllästämää lennokasta akrobatiaa. Nopeatempoisissa joukkomatseissa käytetään koko modernin lähitaistelumätön repertuaari: vikkeliä litsareita, painavia niittejä, hidastettuja vastaiskuja, heittoja, torjuntoja ja hyppyjä. Ja tämä vasta raapaisee miellyttävän monipuolisen ja loogisen taistelusysteemin pintaa.
Wolverinen mutanttikykyjä ovat ilmiömäinen parannusvoima, eläimellisen tarkat aistit ja kämmenselästä popsahtavat pitkät katananterävät adamantium-kynnet. Kun tähän naitetaan tuhoutumaton, Ase X -projektissa luotu adamantium-luuranko, miehen ei tarvitse olla erityisen varovainen. Logan heittäytyy vastustajien kimppuun luodeista piittaamatta kymmenien metrien päästä. Hurjan hypyn sihtaamista helpotetaan etusektorin automaattilukituksella.
Jättiloikka ei kuulu Ahmamiehen viralliseen kykykaanoniin. Loganilla on treenatut, mutta muuten tavalliset lihakset, joten Kolossin tai jonkun muun voimanpesän pitää viskata Wolverine kanuunankuulaiskuihin. En laske harhaoppisuutta viaksi, sillä nopeasti taistelun painopistettä siirtävä megaloikka muuttaa potentiaalisesti yksioikoiset käsirysyt dynaamisen räväkäksi väkivallan baletiksi. Taistelut ovat monipuolisia ja vaativat jopa kohtuullisesti taitoa.
Missä kynsi kylmenee
Kun James ”Logan” Howlett nappaa vastustajaa raiveleista, hupi vasta alkaa. Pari ilmaista sivallusta rintakehään on helpoin, mutta ei suinkaan viihdyttävin ratkaisu. Korkeilla paikoilla laidan yli heivaaminen on nopein tapa hankkiutua ylimääräisistä ukoista eroon. Heitot maan tasalla eivät ole sen huonompia ideoita, sillä joka paikassa on seivästämiseen sopivia katkenneita oksia, kantoja ja muita teräviä ulokkeita. Jotenkin mieleen tulee lisenssipelien toinen hieno hetki, Buffy the Vampire Slayer.
Kiinni napatun vastustajan ajoitusta vaativat pikatapot ovat hurjia esityksiä: kamera zoomaa viereen ja Wolverine leikkaa äijän auki nivusista kaulaan. Tai pään poikki. Tekniikasta riippumatta veri roiskuu kaaressa kameran linssiin asti. Veristä, hykerryttävän veristä. Tämä on puhdasta, leikkaamatonta Wolverinea. Me like!
Ihmissirkkelin eteen lappaa vaihtelevalla tyylillä ampuvia tai kättä pidemmällä huitovia palkkasotureita. Nyrkkisääntönä miekkamiehet uivat liiveihin ja pyssyttelijät pysyvät kaukana. Eipä silti, että hajuraosta olisi mitään hyötyä, sillä Wolvien loikka saavuttaa kaikki. Sama taktiikka ei tietenkään tepsi joka jäppiseen, tietyt viholliset torjuvat kylmän viileästi loikat ja vakiolyönnit. Viidakkomutantit ja muut ison kaliiberin viholliset tekevät Wolverinen tapaan vastaiskuja ja ahmaheittoja vaarallisia kohteita päin.
Laavajätin, Wendigo-prototyypin ja muiden vähintään kuormurin kokoisten köntysten rökittämistä elävöitetään lyhyillä, läheltä kuvatuilla ja puolittain purkitetuilla toiminta, köh, rämpytys, köh, -rykäyksillä. Körmyn selkään hypännyt Wolverine puikottaa kourallisen iskuja arkaan paikkaan ja hyppää pois ennen kostoiskua. Dramaattisesti kuvatut helikopterien pudotukset ovat pitkälle skriptattua rämpytystä ja refleksikikkailua. Onneksi interaktiivisten animaatioiden vaikeustaso ei ole liian kireä ja pätkät menevät läpi ennen kuin ihastus muuttuu vihastukseksi.
Nujakointia rytmitetään kevyillä laatikonsiirtelypulmilla ja kiipeilyosuuksilla. Tyylikkäissä, orgaanisissa maisemissa kiemurtelevia reittejä ei tarvitse pähkäillä, sillä vaihtoehtoja on tasan yksi ja Loganin vaistot näyttävät tarpeen tullen oikean suunnan. Pääosa Loganin seikkailuista kuvataan takautumilla limittäin ladotussa vehreässä viidakossa ja Alkali Laken hyisen tutkimuskeskuksen seudulla. Loppukolmanneksella mukaan tulee autiomaassa sijaitseva salainen, huippumoderni vahtirobottien tehdas.
Tarkoissa ja yksityiskohtaisissa maisemissa mieleen nousee väkisin kysymys, miksi Kanadan talvien karaisema Logan ei pysty kiertämään vihollisia ja ongelmapaikkoja metsän läpi? Teini-iästään asti vesureita käsissään kantaneen Wolverinen karsinointi pusikoilla ei ole uskottavaa. Kiipeilyssä ja reitin etsinnässä ihmetyttää toinenkin asia: miksi piiiitkällä taisteluloikalla ei pääse kuilujen ja rotkojen yli, jos vastalaidalla ei ole vihollisia?
Kokemus kynnelle kykenee
Wolverinen tapot palkitaan kokemuspisteillä. Kun pojoja on tarpeeksi, taso nousee ja kestävyys kasvaa. Jokaisen tason kyytipoikana tulee kaksi kykypistettä, jotka sijoitetaan Loganin perusominaisuuksiin tai erikoishyökkäyksiin. Maastoon kätkettyjen sotilaiden ruumiista kerätyillä numerolaatoilla irtoaa lisää kokemuspisteitä. Perusvalppautta ylläpitämällä löytyvät mutageenit ja DNA-pätkät parantavat ominaisuuksia suoraan. Mutageenien käyttäminen on vapaaehtoista, sillä geenilokeroita on vain kolme.
X-Men Origins: Wolverine ei ole vaikea. Parantumiskyvyn ja adamantium-luurangon avulla tilanne kuin tilanne oikenee väistelemällä tai karkuun juoksemalla. Roolipelimäisen tasosysteemin myötä innokkaan keräilijän ahmahahmosta tulee helposti liian vahva.
Hakkaa päälle, hällä väliä -taktiikkaan sovittamani Wolverine selvitti loppumatsin ensimmäisellä yrityksellä. Buustasin sankaria kokemusbonus-, taistelurefleksibonus- ja vahingonvähennysmutageeneillä. Hätä ei tosin ole suuren suuri, sillä seikkailulla on turhan loivasti kiristyvästä vaikeustasosta huolimatta pituutta kymmenisen tuntia ja lähes koko pötkö on laatuaikaa. Läpäisyn jälkeen aukeavalla hard-tasolla Logan ottaa osumista enemmän kipeää, joten matsit ovat tiukempia, mutta miksi hardia pitää aina pantata?
Vaikeimman taistelun voitti Raven Software. Alkuperäiselle hahmolle loppuun asti uskollinen asenne asetti kehitystiimin törmäyskurssille elokuvaihmisten kanssa. Onneksi korppisoturit kestivät paineet eikä Ahmalle tullut paskainen loppu tohtori Kompromissin vesitysaseen uhrina.
Kun Loganin kynnet viimeisen kerran sujahtavat takaisin kämmenselkään, vanhan Wolverine-fanin valtaa liikutus. X-Men Origins: Wolverine on hieno supersankaripeli.
87
