Kolmiulotteisuus tekee kaikesta yhden ulottuvuuden verran vaikeampaa. Siksi maksimi on kaksidee.
Olen pelannut kaksiulotteisia toimintapelejä kohta kolme vuosikymmentä. Vaikka ysärin puolivälissä genre julistettiin kuolleeksi, uudet tekijät ja uudet ostajat ovat palauttaneet kaksiulotteisuuden takaisin yhdeksi pelaamisen kuningastyyleistä. Audiovisuaalisen kerronnan termeillä kyseessä on teknologisen kehityksen vallankumous, sillä eihän elokuvakaan enää palannut mykkään ja värittömään ilmaisuun.
Mitä jää jäljelle, kun peleistä poistaa teknologisen vetovoiman? Kaunista, tarkkaan suunniteltua graafista ilmaisua, jota tarkastellaan peliohjaajan, peliauteurin, määräämästä näkökulmasta. Toiminnan ja dialogin kautta avautuvaa juonta ja temaattista panosta. Tunteita nostattavaa pelattavuutta, joka tuo pelimaailman iholle ja aistittavaksi. Sävellettyä, ei-kinemaattista äänimaailmaa, jossa kuuluu klassisen musiikin ja marginaalimusiikin antia yllättävinä piirteinä. Ja se koodi, ja se koodi…
Lopulta jäljelle jää se, mikä peleissä koskettaa. Se, mikä on ajatonta ja minkä mysteeriin palataan, vaikka kaksiulotteisuus oli muka niin nähty ja kaikki kikat keksitty.
Sitä voisi kutsua myös jollakin toisella nimellä, mutta minä kutsun sitä taiteeksi.
Momodora: Reverie Under the Moonlight
Arvosteltu: PC
Kehittäjä: Bombservice
Julkaisija: AGM Playism
Versio: 1.02b
Ikäraja: Ei tiedossa.
Laitteistovaatimukset: 1.2Ghz prosessori, 2 GB RAM, 256 MB näytönohjain.
Unelmia kuunvalossa
Minuun vetoavat pelit, jotka näyttävät siltä miltä minusta tuntuu.
Mikä tekee Brasiliasta mielenkiintoisen maan? Onko se jalkapalloherruus, Kaká, Ronaldinho? Maa täynnä miehiä, joiden pelipaitoja kantavat lapset ympäri maailmaa? Vai erikoiset lintulajit isonokkaisista tukaaneista hienosiipisiin kolibreihin? Vai kulttuuri, karnevaalit, Rio de Janeiron urbaani syke ja Copacabanan mosaiikkirannat?
Selviä ja helppoja vastauksia ei ole, sillä kukaan ei kysy kahta oikeaa kysymystä. Sitä, johon oikea vastaus on Bombshell. Ja sitä, jonka oikea vastaus on Momodora. Reverie Under the Moonlight on järjestyksessä jo neljäs Momodora, ja latinotiimin suunta on vakuuttava.
Genre on haastava ja indieskenessä pätee viihdemaailman perussääntö: kaikki ovet avautuvat, jos vain näyttää hyvältä. Pikseligrafiikkaa tunkee nykyään joka helvetin portaalista, joten kilpailu on infernaalisen kovaa. Erottumiseen tarvitsee visionääristä näkemystä, tai ainakin pitää osata pölliä oikeista paikoista.
Onko periferialla mitään toivoa? Miten taittuu epäreilu kilpailuasetelma? Bombshell sanoo: aivan sama.
Tällä kertaa graafikko on ollut niin tulessa, että kynä on iskenyt liekkejä piirtoalustan päällä. Jokainen hahmo juoksujalka-ihmissyöjästä pienimpään murhapeikkoon huokuu persoonaa niin demonisti, että noidat haistaa sekoittelemassa pataa niskan takana. Kunhan alun plääh-metsästä selvityy vau-linnaan, Momodora ei päästä otteestaan. Kokonaisuutena maailma on pehmeän tumma ja surullisen kauniisti sommiteltu, rakkaudella ja ammattitaidolla paahdettu brasilialainen bricadeiro.
Mitä hardimpi sitä darkimpi
Eletään aikaa, jolloin noitia vielä poltettiin roviolla. Taskupappi Kaho matkaa fantasiamaailman halki heivatakseen maahan langenneen kirouksen. Tyylinä on vanhojen reittien nuohoamista vaativa, lisävoimien keräilyyn perustuva Metroid-Castlevania-Mania. Kaho huitoo lehtiaseella lähelle ja jouskarilla kauaksi ja niin edelleen. Pyörähdysväistön hallinta on elinehto, kuolemiseen tottuu nopeasti.
Hallitus kieltää tiedon, mutta Pelit-lehti kertoo totuuden. Seuraa varoitus lukijoille. Jos kaverisi kertoo läpäisseensä Momodora-nelkun näppäimistöllä, hän saattaa olla reptiliaani. Meidän maan asukkaiden sormet eivät vain taivu pomotaisteluiden vaatimaan notkeuteen ilman padia.
Ennen mua pelotti, nyt mul on pleikkapadi. Loistavalla DS4Windows-ohjelmalla käänsin PS4-ohjaimen Steamin ymmärtämään muotoon ja avot, se tornin mahdoton säiläpimu kompastui miekkaani.
Pomohirviöistä irtoaa kipakkaa haastetta, joten pelin sanotaan olevan Dark Souls -henkinen. Se ei tarkoita mitään. Dark Souls on osoittanut, että läpijuoksusimulaattoreiden ohella pelaajat pitävät peleistä, joissa on haastetta. Jos pelissä voi kuolla, se on Dark Souls -kopio. Lisäksi, Dark Souls ajaa minut itkupotkuraivareihin, mutta Momodorasta tulee vain hyvällä tavalla surullinen fiilis.
Eipäs lapset noiduta
Nelkku-Momodora on elämää suuremman seikkailun sijaan muutaman tunnin seikkailu. Lyhyys ei ole haitta, kunhan olemassa olevasta pituudesta ottaa kaiken irti. Mutta nyt pännii ja suuresti. Brassipompinnan rehevissä nautinnoissa olisi mielellään loikoillut pidempäänkin.
Suomalaisten on menestyneenä pelikansana tärkeää tsempata pienempiään. Olen hyvin optimistinen sen suhteen, että seuraavalla osalla Bombservice ylittää itsensä ja kirjoittaa pääluvun brasilialaisen peliteollisuuden menestystarinaa. Oma ilmaisu ja Latinalaisen Amerikan hurtti asenne on jo siellä, tiukan koodin, kauneuden ja rautaisen designin keskellä.
Enää puuttuu suuruudenhulluus. Sitten kukaan ei enää kysy, mistä Brasilia tunnetaan.
Hyvää: Kaikki mitä 2d-toiminnalta vaaditaan.
Huonoa: Pidempi kesto tekisi tästä Sen suuren brasilialaisen pelin, nyt jää novelliksi.
87
Persoonallinen ja kaunis noitaseikkailu hurmaa.
Drill Dozer
Arvosteltu: Wii U
Kehittäjä: Game Freak
Julkaisija: Nintendo
Versio: Wii U eShop
Ikäraja: 7
Reikää retkuun
Jotkut tytöt menevät taksilla, ja jotkut tytöt menevät poramechalla.
Voihan rähmä, minne jätinkään ideologialasini? Nyt on tarjolla työläisdraamaa, päähenkilön tukena vieläpä punakone.
Jill on poratyttö, jonka ammattivarasisukki makaa lasaretissa. Maagiset timantit eivät varasta itseään, joten Jill hyppää mechaan ja poraa itsensä maailman lujimpiin holveihin. Vastaan panevat korruptoitunut poliisi ja se oikeasti paha rikollisjengi, Tohtori Kaalipään kallokopla.
Japanilainen Game Freak aloitti harrastelijalähtöisenä pelilehtenä, iski hirviömäiseen kultasuoneen Pokémonilla ja on rahojen laskemisen vastapainoksi väsäillyt pienempiä toimintapelejä. Onnistunein Game Freakin toimintatuotoksista on vuonna 2005 ilmestynyt Drill Dozer, joka on nyt saatavilla Wii U:n virtuaalikonsolille. Gameboy-pelien tarjoaminen on yksi Nintendon parhaista ideoista pitkään aikaan. Game Boy Advancelle julkaistiin paljon taskuhelmiä, jotka eivät olleet mitään nykynuorten free2pay-skeidaa vaan ihan aikuisten oikeita pelikokemuksia.
Mitäpä olisi raksaus ilman mikromurtumia? Drill Dozerin GBA-pelikasetti oli normaalia isompi ja poratessa se tärisytti käsikonsolia. Ilman värinää ei ole pärinää, onneksi myös Wii U -ohjain rutisee poran tahdissa.
Ehkä se on pora
Vaahtokarkkia saa suoraan suoneen, kun Drill Dozer räjähtää verkkokalvoille pirteän ilmeikkäänä ja lapsellisen iloisena. Nyt on tehty rehellisen virkeä ideaalipeli, jossa hyvyys voittaa ja ahneudesta rankaistaan. Pahiksina häärii söpöjä luurankoja ja värikkäitä, lelumaisia robotteja.
Kikkamekaniikkana on voimatytön punaporakone, jolla pusketaan palkeista ja pahiksista läpi. Hammaspyöriä keräämällä poramechaan saa lisää kierroksia, ja kolmostasolla siitä kuuluisasta harmaasta kivestä jää leijumaan vain asbestipölyä.
Supernopea musiikki hönkii niskaan kuin ADHD-painajainen. Tempo on tuttu NES-tasohyppelyistä. Vaikka itse pelitoiminta olisi hidasta, se vaikuttaa nopealta, kun taustamusiikki potkii sykkeen maksimialueelle. Intensiivisyys ei ole toiminnassa, vaan aisteissa.
Moderni lisä tasoloikkaan tulee putkijuoksusta. Levisivätpä sitten Half-Lifestä tai mistä lieneekään, 2000-luvun puolivälissä myös 2D-toimintahyppelyihin kopioitiin skriptatut tapahtumat. Erittäin hyvin uusiutuivat GBA-kaksikko Metroid Fusion ja Metroid Zero Mission, jotka ovat myös tarjolla Wii U:lle.
Fuusio ja Nollatehtävä ovat helposti ne parhaat ja tunnelmallisimmat Metroid-pelit. Retro Studios? Kukaan ei ole koskaan kuullutkaan.
Pojatkin poraa
Pora-Petran seikkailu on hyvin lisenssipelimäinen ja hahmovetoinen. Capcomin NES-ajan Disney-tasohyppelyt eivät ole kaukana. Duck Tales, Chip’n’Dale ja Darkwing Duck olivat aikansa Oculus Rift: lauantaiaamun piirretyt heräsivät eroon ultrarealistisessa animaatiomaailmassa.
Drill Dozer oli jo silloin vuonna 2005 nostalgiapläjäys, jossa Game Freak tykitti eetteriin äärimmäisen tiivistelmän 2D-tasohyppelyn huippuvuosista. Peli viekin vahvasti lapsuuteen. Sitä pelatessa pintaan nousevat muistot ajoista, jolloin virkamies ei ollut piiloutunut ELY-keskukseen vaan nimismies tunnettiin nimeltä ja riidat sovittiin saunomalla.
Murot ja maito ovat huonoja korvikkeita jäätelölle, mutta NES-aikaan ei ole palaamista. Tämä on rakkauslaulu menneisyydelle. Sen nimi on ”vietin kanssasi viikonlopun, vaikka en edes tiennyt kaipaavani sinua.”
Hyvää: Pirteä ja nautittavan pelattava toimintapaketti.
Huonoa: Yksinkertaisuudessaan ei kurota tähtiin.
Jo ilmestyessään täydellinen nostalgiapeli.
85
Downwell
Arvosteltu: PC
Kehittäjä: Moppin
Julkaisija: Devolver Digital
Versio: Steam
Saatavilla: Android, iOS, PS4, PS Vita
Ikäraja: 7
Laitteistovaatimukset: 1.2Ghz prosessori, 2 GB RAM, 256 MB näytönohjain
Code of Princess
Arvosteltu: PC
Kehittäjä: Studio Saizensen
Julkaisija: Degica
Versio: 1.01
Saatavilla: 3DS eShop
Ikäraja: 12
Laitteistovaatimukset: 2Ghz prosessori, 2 GB RAM
Briiffaus ennen laskeutumista 2D-helvettiin
Lähes aina kaksiulotteisuus voittaa tosimaailman. Joskus kokemus jää littanaksi. Ja sitäkin harvemmin peli saa sulkemaan koneen ja pelaajan hengittämään ulkoilmaa. Tämä on niitä hetkiä.
Downwellin idea on niin yksinkertainen, että jotakuta pitäisi hävettää. Nuorimies hyppää kaivoon ja ammuskelee asekengillä kaiken tieltään. Miksikö? Kukaan ei tiedä, eikä sillä ole merkitystä. Lepakot, limalölleröt ja kilpikonnat saavat jokapäiväisen tykitysannoksen, kun asekengät taipuvat laserpyssyistä jalkahaulikoiksi.
Tekijöitä on kolme. Pääsuunnittelija Ojiro Fumoto on entinen japanilainen oopperalaulaja. Musiikkitaustasta huolimatta äänisuunnittelijoita on peräti kaksi: suomalainen Joonas Turner ja norjalainen Eirik Suhrke.
Kuten kaikki Super Mario Brosia pelanneet tietävät, maan alla soi jazz. Siksi pääsäveltäjänä toiminut Suhrke onkin loihtinut peliin rikotulla sykkeellä pelailevan tunnelmamaton. Olisiko sittenkin pitänyt päästää suomipoika kapellimestariksi? Tarttumapinta jää haaveeksi rytmikikkailua ihmetellessä. Yksinkertaisena miehenä olen yksinkertaisen musiikin ystävä, mutta täytyy silti nostaa fedoran nurkkaa mielenkiintoisesti äänitetylle paketille.
Hypekone jyllää
Downwell on hyvin mobiilipelimäinen. Se on tarkoitettu pieniin rykäyksiin puolison rätti- tai Biltema-ostoksia odotellessa. Koska tasot satunnaisgeneroidaan ankarasti, on lottomekaniikalla liikaa merkitystä.
Täytyy sanoa, että tasojen satunnaisgeneraatio on trendi, josta en ole kovinkaan mielissäni. Se ei sovi joka peliin, ja jo ajatuksena on paljon miellyttävämpää kuolla toisen ihmisen asettamiin ansoihin. Siinä on jotakin henkilökohtaista.
Downwellia pelataan tuurilla ja reaktioajalla. Ison maailman mediat ovatkin ylistäneet peliä, ja hyvä niin. Aina kun suomalainen on pelissä mukana, saa odottaakin hehkutusta. Minä olen kuitenkin saanut tuurireaktio-peleistä jo annokseni Speden Speleistä. Ja sellainen Downwell lopulta on: mustavalkoinen, satunnaisgeneroitu vilkkuvalokone.
Markkinointiprinsessan oppivuodet
Nyt tutisee pleikkapojilla ja -mimmeillä pöksyissä, sillä pc:stä on tulossa pikkuhiljaa japanipelaamisen ykkösmasiina. Visual novelit, doujinsoft eli Japani-indie ja nyt käsikonsolikäännökset tekevät pc:stä sateenvarjokoneen, jolla kelpaa kuolata onee-chanin perään.
PS Vita -käännösten vaihteluksi Code of Princess rikkoo uusia uria olemalla budjettihintainen 3DS-käännös. Näitä ei ole paljon. Resident Evil Revelations sai pc-käännöksen vuonna 2014 ja Code of Princess heti perään 2016. Peli on kerännyt ristiriitaisen vastaanoton, mutta pelkästään nettikeskustelun ja videoiden perusteella totuutta on vaikea saada selville.
Jotakin hämärää on tekeillä. Tutkiva journalistinne on ollut kentällä, hän ottanut lausuntoja, hän on litteroinut metreittäin sekavia muistiinpanoja ja lopulta, viimeisillä näppäimistövoimillaan, hän on päässyt Prinsessakoodin jäljille.
Ei mikään Madeleine
Code of Princess on luultavasti paskin 2000-luvulla pelaamani mätkintäpeli. Ahtailla areenoilla on kolme eri linjaa, jossa piukkabody-prinsessalla voi mättää suttuisia spritejä. Pelaaja saa valita kummalla napilla hakkaa. Siinä se on. Tai no, hahmoa voi myös vaihtaa, mutta miksi? Peli ei siitä muutu sen hauskemmaksi. Olen pelannut syvempiä Game & Watch -pelejä. Jopa hippa tarjoaa enemmän emergenttiä iloa kuin tämä kikkare.
Jos otat Playstation-ajan pelien resoluutiosta puolet pois ja siristät silmiä, pääset aika lähelle Code of Princessin graafista tunkkaisuutta. Capcomilla uran tehnyt Kinu Nishimura erottuu tiimistä ainoana valopilkkuna. Ammattinainen on piirtänyt peliin komeat piirrokset. jotka levittyvät korkearesoluutioisena freskona, verrattuna itse pelikuvaan.
Ei tunnu kivalta haukkua Code of Princessiä, mutta minkäs teet. Pelin ansioksi voi lukea muutaman hienon näköisen kuvan ja kunnian toimia 3DS-käännösten pioneerina. Pelaamisen sijaan kokemuksesta nauttisi eniten JPEG-muodossa. Code of Princess on peli, joka ei ansaitse olla olemassa.
Downwell
Hyvää: Kännykkäpelinä tappaa aikaa talossa ja puutarhassa.
Huonoa: Perustuu liikaa lottomekaniikkaan.
Kaivosukeltaminen ei pelitä mobiilimaailman ulkopuolella.
60
Code of Princess
Hyvää: Kinu Nishimuran hahmopiirrokset.
Huonoa: Kaikki käynnistyksen ja sulkemisen välillä.
Peli kuin loputon maanantaiaamu.
20
