Titan Souls - Pyhä yksinkertaisuus

Isommatkin bossit ovat aina näyttäviä ja hyvin animoituja. Myrkkykasvin lonkeroiden heilumista ehtii ihastella juuri sen hetken, mikä tarvitaan niiden alle jäämisen.

Arvosteltu: PC

Saatavilla: Mac, PS4, PS Vita

Acid Nerve / Devolver Digital

Versio: Myynti

Testattu: Athlon II X2 255 4,1 GHz, 4 Gt, Asus EAH5770 1Gt, Windows 8

Muuta: Myynti mm. Steam ja GOG.com, hinta 15 euroa. Pelistä on myös hyvä demo!

Ikäraja: Ei tiedossa

Titan Souls on sarja hetkiä, jotka useimmat pelit säästävät viimeisen yhteenoton viimeiseen minuuttiin.

Titan Souls on kapinallinen peli. Yltäkylläisessä maailmassamme kaiken odotetaan olevan aina isompaa, vaikka siinä ei olisi välttämättä järkeä. Jos pelistä puuttuu craftaus, kokemustasot, keräilyhaasteet, parinkymmenen tunnin kesto ja moninpeli, kansa kysyy: miksi? Haluamisesta luopuminen, vähempään tyytyminen, sehän on kapinaa.

Titan Souls todella tyytyy vähempään. Se olisi voinut olla vain unohdettava zeldalike, mutta onkin nyt jotain vallan muuta, koska siitä on leikattu pois kaikki paitsi pomotaistelut. Ja niistäkin on jäljellä vain se viimeinen epätoivon hetki, jolloin molemmat osapuolet ovat millin päässä delaamisesta ja seuraava osuma ratkaisee kaiken.

Tuloksena Titan Soulsissa jokainen sekunti on merkityksellinen.

Tital Soulsin vastukset saa pitkälti kohdata haluamassaan järjestyksessä, sillä suurin osa pelimaailmasta aukeaa pian alun jälkeen. Upeat maisemat tekevt pelkästä paikasta toiseen siirtymisestäkin nautittavaa.

Yksi, en, one, uno

Noin jokaisessa Titan Soulsia käsittelevässä jutussa sitä on verrattu Shadow of the Colossukseen ja Dark Soulsiin. Haluaisin olla lumihiutale, mutta se on vaikeaa, kun esikuvat ovat näin selvät.

Colossuksen tyyliin pelissä taivalletaan halki haikean ulkomaailman kohtaamaan jättimäinen vastustaja, jonka kaatamisessa on aina jotain surullista. Soulsin tapaan pomot tuntuvat ensin mahdottomilta, kunnes useiden uusintayritysten päätteeksi vihdoin onnistaa. Sydän lyö hetken tyhjää, ennen kuin mielihyväaalto pyyhkäisee läpi kropan. Molemmissa peleissä on jotain samaa ja kuitenkin hyvin erilaista, mikä tekee niistä otollisen yhdistelyn kohteen.

Titan Souls lisää yhtälöön minimalismin. Kun introssa päähenkilö, jousi ja nuoli sulautuvat yhteen, se kannattaa ottaa vakavasti. Hahmo ei kehity pelin aikana eikä kerää uusia varusteita. Alussa saatu väistöliike ja nuoli ovat kaikki, millä pelissä pitää pärjätä. Ja kun sanon ”nuoli”, tarkoitan todella yksittäistä nuolta. Kun sen on kerran ampunut pois, se pitää myös hommata takaisin.

Tämä on Titan Soulsin rohkein design-veto ja se toimii huikean hyvin. Muutaman pikselin pituisesta tikusta tulee nopeasti oma elämänlanka. Jos nuolta ei saa heti haettua takaisin, on todella orpo olo. Tähtääminen on niin yksinkertaista kuin olla voi, mutta vaatii millintarkkaa suuntaamista. Systeemi on hyvin tasapainossa: helppo oppia, vaikea hallita.

Yhden nuolen arsenaali sysää vastuun pelaajalle. Jos vastus ei kaadu, ei ole mahdollista grindata tasoja, hakea parempaa asetta tai hamstrata parannuspulvereita. Titan Soulsin edessä jokainen on alasti. Kikkoja ei ole, ainoa tapa pärjätä on yksinkertaisesti pelata paremmin. Tässä mielessä peli tuo yhtä lailla mieleen Super Hexagonin tai Super Meat Boyn kuin yllä mainitun tehoduon. Mikäs siinä, loistavia pelejä kaikki.

Pienet, vikkelät vastustajat ovat eri tavalla v-mäisiä kuin jättimäiset mörssärit. Ritari Elhanan antaa sankarimme maistaa omaa lääkettään, kun ympäristöön satelee nuolia.

Kuin Capra mutta parempi

Millään tällä ei olisi väliä, jos Titan Soulsin taistelut olisivat silkkaa bushwaa.

Miksi pomovastuksia niin usein dissataan? Idea ekstravaikeasta taistosta, joka laittaa kaikki taidot testiin, on sinänsä erinomainen. Usein bossit vain pilataan a) tekemällä niistä liian kestäviä, jolloin taistelu on tylsää kihnuttamista, b) laittamalla ne toistamaan samaa kuviota yhä uudestaan, jolloin taistelu on tylsää kihnuttamista, tai c) tekemällä niistä muusta pelistä irrallisia kikkakakkosia, jolloin taistelu on muuten vain perseestä.

Titan Souls välttää karikoista jokaisen. Tärkein ja samalla epäkonventionaalisin muutos kaavaan on ”yhden” periaate. Valtaosa pomoista kuolee yhdestä osumasta, kuten sankarimmekin. Jos taistelu pitkittyy, se on yleensä merkki siitä, että homma ja hanska eivät kohtaa. Kun taktiikassa ja taidoissa löytyy, matsi voi olla ohi sekunneissa. Upeaa! Näin jokainen jousen kiristys on kuin purkaus adrenaliinia. Innoittaisipa tämä jonkun tekemään odottamani nykytulkinnan Bushido Bladesta...

Jokaisella pomolla on toki jokin toistuva hyökkäys, mutta se on yleensä nopea ja jollain tapaa dynaaminen. Taistelu ei ole mitään donitsin kiertämistä suojat päällä. Titan Soulsissa ei koskaan joudu odottamaan pitkään, että vastustajan heikko kohta paljastuu. Päin vastoin, se on lähes aina esillä, haasteena on osua siihen kuolematta vastahyökkäyksiin.

Mikä tärkeintä, yksikään vastus ei riko pelin logiikkaa tai ole mikään hv-monsteri. Välillä mukana on pieniä puzzle-elementtejä, mutta ei koskaan epäreiluja sellaisia. Kaikki on lopulta kiinni ajoituksesta ja kunkin yhteenoton flow’hun pääsemisestä.

Kun mukana on vajaa parikymmentä uniikkia titaania, jotkut ovat pakostakin mielenkiintoisempia ja toiset vähän sitä samaa. Ottaen huomioon pelimekaniikan simppeliyden, taso on korkealla. Vain viimeinen bossi vaati jo niin tarkkaa sihtiä, että oma voittoni taisi mennä tuurilla. Muille annan Manzosin kultaisen hyväksynnän sinetin. Ai niin, ja olihan siellä se salainen bonuspomo, jolle omilla taidoillani ei ollut mitään jakoa. Ja se on ihan ok. Ylimääräinen lisähaaste on ylimääräinen lisähaaste.

Yksi Titan Soulsin vahvuuksista on tietty melakolisuus. Vastustajat liiskaavat pienen sankarin häikäilemättä, mutta niiden kuolema on aina myös murheellinen tapahtuma. Jäälampi tulee tuntumaan tyhjältä voiton jälkeen. 

Simon’s Questin loppulinna

Titan Soulsissa on siis sitä jotakin. Se tekee jotain uutta ja omaa, ja tekee sen erittäin hyvin. Pelin lumo on kuitenkin yhtä paljon pienissä yksityiskohdissa kuin toimivassa mekaniikassa.

Siinä, miten erilainen fiilis ulkomaailmassa ja pomohuoneissa on. Ulkona, kolossaaliarkkitehtuurin ja luonnon keskellä, olo on seesteinen ja utelias. Pomot taas majailevat suljetuissa luolissa, johon astutaan kuin gladiaattoriareenalle ikään. Hieno musiikkiraita osaa heti tukea muutosta zenistä pakokauhuun.

Tai siinä, miten häviötä seuraa aina Dark Soulsista tuttu walk of shame, lyhyt kävely tallennuspisteeltä vastustajan luo. Titan Soulsissa ei ole rivivihuja ja välimatkat ovat lyhyitä, joten rangaistus on pieni, mutta antaa kuitenkin hetken rauhoittua, kelata tekemäänsä virhettä ja valmistautua henkisesti uusintayritykseen. Ja juu, on sen tarkoitus myös testata pelaajan mielenlujuutta! Joidenkin mielestä tämä oli turhaa ja ärsyttävää jo Soulsissa. He ovat väärässä. Ilman häpeäkävelyä kyseessä olisi ollut aivan eri peli, ja sama pätee Titan Soulsiin.

Tai! Siinä, mikä titaanin kaatumista seuraa. Yksi Hotline Miamin kuningasoivalluksista oli katkaista musiikki sillä hetkellä, kun viimeinen vastustaja kuoli. Yhtäkkiä pelaaja oli yksin tekemiensä raakuuksiensa kanssa: tehtävä suoritettu, mutta mikä on tämä mielen täyttävä kuvotus? Titan Souls toistaa saman tempun yhtä tehokkaasti. Raivokas kuolonbaletti pysähtyy totaalisesti, kirkkaat värit vaihtuvat harmaaseen ja hiljaisuus täyttää huoneen. Viimeisenä silauksena nuoli täytyy aina vetää hitaaaaasti ulos vieressä makaavasta ruhosta, mikä saa olon aina yhtä syylliseksi. Varsinainen antipalkinto!

Gordionin solmu

Tarkkaavainen lukija ihmettelee, miksi nostan tässä arvostelussa esille niin paljon muita pelejä, eikö se ole laiskaa kirjoittamista? Nimien pudottelulla on tarkoitus, sillä minun silmiini Titan Souls tekee pelievoluution juuri oikein. Se ei kopioi edeltäjiään suoraan, vaan yrittää tavoittaa jotain niiden parhaista hetkistä. Kyse ei ole siitä, miten tehdä Zelda, Souls ja muut uudestaan paremmin. Kyse on siitä, miten tavoittaa se fiilis, kun niitä pelasi ensimmäisen kerran. Titan Souls onnistui palauttamaan minut siihen lapsuuden tilaan, kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä.

Pelin ainoa suurempi vika on alikäytetty ulkomaailma. Se on kaunis ja laaja, mutta niin kovin tyhjä. Niinä harvoina hetkinä, kun vastaan tuli joku pieni arvoitus, se tarjosi hyvän hengähdystauon ja puhalsi maailmaan eloa. Tässä Titan Souls olisi voinut laajentaa idolipalettiaan Mystiin ja piilottaa ympäristöön edes vähän puzzleja ja lorea. Pitkin peliä on jo valmiiksi ripoteltu mystisiä seinäkaiverruksia, jotka tuntuvat viittaavan johonkin suurempaan. Nyt peli tapahtuu limbossa, ilman alku- tai loppuselityksiä. Titan Soulsista puuttuu se viimeinen neronleimaus, oma GLaDOS, joka nostaisi sen kuninkuusluokkaan.

Netissä on itketty pelin pituutta. Minulta läpäisyyn (kaikki bossit paitsi se salainen) kului kolme ja puoli tuntia. Olisi se voinut jatkua pidempäänkin, mutta Titan Souls on killeriä ilman filleriä. Jos sinne olisi alkanut tunkea lisäsisältöä sen itsensä vuoksi, niin en tiedä… Kuka kaipaa lisää Dragon Age: Inquisitionin kaltaisia abortteja? Lyhyyttä puoltaa myös pyrkimys uudelleenpeluuarvoon. Millintarkan pelimekaniikan ansiosta uusintaottelut pysyvät jännittävinä, ja onpa mukana pari eri pelimoodia. Siitä vaan speedrunia yrittämään!

Titan Souls on niitä pelejä, jotka kaiken kloonimassan keskellä muistuttavat, että aina ei tarvitse lähteä varustelukilpailuun jonkun GTA V:n kanssa. Ohituskaistalla on aina tilaa niille, jotka käyttävät päätään ja uhmaavat totuttuja pelisääntöjä. Ei mikään ihme, että Titan Souls sai alkunsa Ludum Dare -jamipelinä, siis ympäristössä, jossa hullut ideat ovat käyvintä valuuttaa.

Hullu saa ollakin, jos titaaneille ei löydy edes pientä paikkaa sielun sopukoista.

Titan Souls karsii pois kaiken turhan. Jäljelle jää kokoelma lyhyitä, mutta äärimmäisen intensiivisiä pomotaisteluita.

Pelit suosittelee.

87