Moderni popfuusioanime kääntyy mätkintäpeliksi isolla rahalla, mutta tyyli menee tällä kertaa ennen tarkoitusta.
Afro Samurai perustuu samannimiseen animeen, jossa isotukkainen miekkamies hakkaa tietään kohti isänsä murhaajaa oudossa kyberpunkia ja keskiaikaista Japania yhdistelevässä maailmassa. Tyylilajiin on haettu energiaa 70-luvun blaxploitation-elokuvien funkysta asenteesta, ja taistelukohtauksissa veri lentää metrin kaarissa. Täydellinen taistelupelin aihe siis, ainakin teoriassa.
Vaikka sarja on noussut jo pieneen kulttimaineeseen, itse en siitä pahemmin innostunut. Tarinalla ei ole oikein mitään muuta annettavaa kuin jatkuva verinen taistelu, joka sekään ei ole tavallista animetoimintaa kummoisempaa. Tyylien sekoittelu ei toimi yhtä hyvin kuin esimerkiksi oikeasti parhaimmillaan erinomaisessa Cowboy Bebobissa. Iso syy tähän on turhan taka-alalle jätetty musiikki.
Samaa ei voi onneksi sanoa Afron peliversiosta. Cell shading -tyyliseksi puhdistettu taide on terävänä alkuperäisen henkistä, mutta tyylikkäämpää puhtaine linjoineen ja väripintoineen. Myös musiikkiin on panostettu enemmän, ja rappari RZA:n konebiitit saavat oikeutetusti reilummin tilaa. Sarjasta tutut ääninäyttelijät Samuel L. Jackson, Kelly Hu ja Ron Perlman viimeistelevät tyylikkään sliipatun ulosannin. Tähän asti kaikki on erinomaisessa kuosissa.
Mono on miekkaa mahtavampi
Funkyn asenteen lisäksi Afro Samurain suurin myyntiargumentti on roisi graafinen väkivalta, sillä viholliset menevät kirjaimellisesti halki, poikki ja pinoon. Afro on peli niille, jotka aina valittavat Star Wars -valomiekkailussa siitä, että perheen nuorimmille hyväksytty sapeli ei viipaloi kaikkea irtoraajahuumoriksi. Tällä kertaa virhe otetaan takaisin korkojen kanssa.
Valitettavasti pelillinen anti ei muuten yllä korkeiden tuotantoarvojen tasolle. Meno on puhdasta hack’n’slashia, missä sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta toiminta on yksinkertaistettu aivan liian helpoksi. Erilaisia liikkeitä on vaikka kuinka paljon, mutta kaikesta selviää vain hakkaamalla päätä padiin, kunnes viholliset kaatuvat koristen maahan.
Teoriassa sankarilla on rajoitettu terveys, joka näkyy hahmon värityksen muuttumisena. Käytännössä en ole asiasta ihan niin varma, sillä en onnistunut kuolemaan läpipeluun aikana kertaakaan. Ensimmäisessä pomotaistelussa henki kävi luultavasti kerran melko höllässä, mutta sen jälkeen opin oikean taktiikan: suojausnappulaa rämpyttämällä pomon isku blokataan ja sen jälkeen lyödään pari iskua sisään. Sama toistetaan, kunnes kovinkin karju kolahtaa katuun.
Kaikkein hulluin asia on se, että samuraipelin tehokkain ase ei olekaan miekka, vaan potku. Kun tämän keksii, taistelusta katoaa se viimeinenkin maku. Oli vastassa kuinka suuri joukko tahansa, ei Afron tarvitse kuin mättää potkuja menemään. Tämä johtuu siitä, että monottaessa sankari tarkentaa automaattisesti lähimpään vastustajaan ja loikkaa etäisyydenkin kiinni vielä kaupan päälle. Miekan kanssa hahmo hakkaa vain suoraan etusektoriinsa, joten sankaria täytyy joskus edes kääntää.
Padi täynnä käsiä
Vaikka peli muuten on aivan liian helppo, on siinä pari todella, todella hankalaa liikettä, joita tietenkin tarvitaan muutamasta kohdasta selviämiseen. Verenpaine kohoaa, kun vihollisia pitäisi heitellä johonkin ennalta määrättyyn maaliin. Heittoliike vaatii nimittäin niin hankalaa ajoitusta ja nappiyhdistelmää, että jopa Metal Gear Solid 4:n ”paina viittä nappia samaan aikaan” -kikkakontrollit jäävät kakkoseksi.
Taistelu on homman nimi, mutta välillä myös loikitaan. Hyppiminen toimii riittävän hyvin, mutta samalla juuttuu usein turhaan toistoon: samoja alueita joutuu ravaamaan läpi useampaan kertaan epilogimaisen tarinarakenteen varjolla. Saman rotkon loikkiminen kolmanteen kertaan on yksinkertaisesti tylsää.
Taistelussa on välillä turhaa pitkittämisen makua. Vihollisia tulee aalto toisensa jälkeen niin kauan, että hommasta katoaa maku. Onneksi kaikki on niin helppoa, että padia hakatessa voi vaikka katsoa Passionsia toisesta televisiosta. Ehkä en ole kohderyhmää, ja peli on tarkoitettu peliummikolle animefanille.
Afro Samurai kurottaa tyylissä korkealle, mutta unohtaa oikean pelillisen sisällön. 70-lukumaisen split screenin käytössä on myös heikkoutensa, sillä ainakin PS3-version ruudunpäivitys notkahtaa pahasti kuvajakojen yhteydessä. Harmi sinänsä, hullusta aiheesta olisi voitu saada aikaiseksi jotain komeaa.
70
