On aika huokaista helpotuksesta: Remedy osaa.
Viisi vuotta sitten julkistettua Alan Wakea suojeltiin paremmin kuin Tarja Halosta tai Suomen armeijan ydinaseohjelmaa. Muutaman irrallisen vilkaisun perusteella pelistä oli helppoa hypätä vääriin johtopäätöksiin, ja etukäteisvilausten takia olin valmistautunut hurjaan pettymykseen. Lopullinen peli oli sitäkin miellyttävämpi yllätys: Wake toimii!
Mies, joka ei osaa olla hiljaa
Syy heikkoihin ennakko-odotuksiin selviää nopeasti. Etukäteen nähty materiaali oli pääosin pelin alusta, joka on Alan Waken heikoin osuus. Bright Fallsin pikkukylään ja sitä ympäröivään villiin korpeen tutustutaan kyllä onnistuneesti, mutta alussa Alan ei pidä turpaansa kiinni. Asioita koko ajan selittävä kertojaääni on Alan Waken huonoin idea, eikä lauottavien juttujen latteus auta asiaa yhtään. Usein sankarin kankeilla hölinöillä ei ole mitään virkaa, ne vain selittävät jo ruudulla näkyvää asiaa jollain mahdollisimman kuluneella ilmaisulla.
Onneksi omaa ääntään rakastava Alan rauhoittuu tarinan edetessä jopa siinä määrin, että loppua kohden kertojaääntä oppii osittain arvostamaan. Vaikka immersio olisi monissa paikoissa parempi ilman selittelyä, ei ratkaisun vaikutusta omintakeisen hämärään fiilikseen voi kieltää. Kaiken yläpuolella leijuva Alanin ääni vahvistaa maailman unenomaista tunnelmaa, koska se tavallaan irrottaa sankarin surrealistisesta ympäristöstään. Ilman kertojaääntä Alan Wake ei olisi Alan Wake, niin hyvässä kuin pahassa.
Vastaava viha–rakkaus-suhde syntyy pelimaailmasta löytyviin sivuihin, jotka ovat pätkiä Alanin naputtelemasta, nyt todeksi muuttuvasta kirjasta. Idea on hyvä, mutta toteutuksen taso vaihtelee. Yleensä sivut kertovat jostain lähitulevaisuuden tapahtumasta, ja sellaisena niillä on hurjasti potentiaalia jännityksen luomiseen.
Mahdollisuudet hukataan sivujen kirjoitukseen, joka pelon, odotuksen ja kylmän hien asemasta kirvoittaa nolostuneita huokauksia. Pitäisikö näiden perusteella uskoa, että Alan on huippusuosittu kirjailija? Vai onko kyseessä vain ovela kommentointi bestsellereiden yleisestä tasosta? No, proosa on kankeaa, mutta sivut ovat kertojaäänen tavoin oleellinen osa Alan Waken tunnelmaa, eikä niiden poistaminen parantaisi kokonaisuutta. Mitä olisi Max Payne ilman raskaasti ylilyötyä dramatisointia tai senaattori Schwarzenegger ilman murrettaan?
Tervetuloa epätodellisuuteen
Vaikka sankarin lätinä välillä ärsyttää, ei se upota kokonaisuutta. Alan Wake on vain yksi hahmo muiden joukossa, varsinaisen pääosan kaappaa upeaakin upeampi luoteisamerikkalainen luonto. Washingtonin osavaltion sumuiset vuoret, pikkukylät ja kuusimetsät ovat todella komea ympäristö Alanin selviytymiskauhulle.
Kuvitteellisen Bright Fallsin lähiympäristöön on puristettu kaikki se, mikä tekee alueesta niin kiehtovan. Vuorien notkoissa lepää paljon hylättyjä kaivosrakennuksia ja maatiloja, jotka ovat jääneet luonnonvoimien armoille ihmisten muutettua pois vuosikymmeniä sitten. Osavaltioon tehdyt kuvausmatkat on todella hyödynnetty pelimaailman luomisessa.
Todellisuudesta lainatun lisäksi Alan Waken maailma hyödyntää vahvasti elokuva- ja tv-mytologioita. Suurin inspiraation ja lainailun lähde on samoihin maisemiin sijoittuva Twin Peaks, jonka hämärä tunnelma sopii täydellisesti myös Alan Wakeen. Välillä viittaukset ovat niin hienovaraisia, että niiden merkitystä ei edes kunnolla tajua. Silloin tavoitteessa onnistutaan parhaiten, sillä pelaajalle tulee kohtauksesta vain vähän outo tunne, mikä on tietenkin juuri sitä, mitä on haluttukin.
Osa lainauksista on suoraviivaisempia, mutta silti toimivia. Ensimmäinen kohtaus Bright Fallsin poliisiaseman aulassa on esimerkiksi ääniä myöten suoraan kuin David Lynchin kynästä. Matkan varrella vastaan tulevat paikalliset ovat ihastuttavan erikoisia tapauksia, mikä osaltaan vaikuttaa vahvasti tunnelmaan.
Keskustelut ovat sopivan häiriintyneitä, asioita kannattaa aina välillä pysähtyä seuraamaan pelkän seuraavan päämäärän perässä ravaamisen sijasta. Hyvien hahmojen joukkoon on eksynyt vain yksi ärsyttävyys, FBI-agentti Nightingale. Tai ehkä en vain tajunnut ylivedettyyn kliseisyyteen piilotettua vitsiä.
Vahvan tunnelman viimeistelevät upea äänimaailma ja hienovarainen musiikki. Erikoispisteet tulevat myös jaksojen loppuun lisensoiduista biiseistä, jotka sopivat kohtiinsa täydellisesti. Kokonaisuuden pääpaino on ympäristön äänillä ja sopivilla kauhuleffatehosteilla, kuten pimeässä talossa yläkerrasta kuuluvilla kopisevilla askelilla. Maailman nurkkiin piilotetut öiset radiolähetykset ovat henkeen sopivan hämäriä, Pekka Sauri olisi soittajien oudoista jutuista ja lähetysten yölinjamaisesta fiiliksestä varmasti ylpeä.
Valokeila leikkaa pimeyttä
Noin 10–12 tunnin pituinen kauhutarina on jaettu kuuteen tv-sarjamaiseen osaan. Vaikka juoni itsessään ei ole perustason Stephen Kingiä ihmeellisempää, toimii tapahtumien rytmitys etenkin puolivälin tienoilla erinomaisesti. Pimeässä pelkäämistä, taistelua ja päivänvalossa käyskentelyä vuorotellaan onnistuneesti, eikä homma jumita yhteen osuuteen. Vasta aivan lopussa tunnelmointi kokee pienen kolauksen, kun vaihdekeppi työnnetään toimintavetoiseen pykälään.
Päivän rauhallisissa osuuksissa pelaaminen on enemmän käyskentelyä ja ympäristön tutkimista, mutta pimeyden laskeuduttua tosimaailman lait vääristyvät. Synkän voiman korruptoimat puskajussit syöksyvät pusikoista Alanin kimppuun, ja on aika kaivaa esille jotain kättä pitempää.
Taistelussa avainsana on valo, sillä ilman sitä pimeyden joukot ovat voittamattomia. Ennen tuliaseen käyttöä suojaukset täytyy poistaa taskulampulla tai jollain ympäristön valonlähteellä. Kuulostaa kankealta, mutta käytännössä systeemi toimii mainiosti. Aseet hyödyntävät valoideaa nokkelasti, esimerkiksi flashbang-kranaatti on pimeässä nimensä veroinen joukkotuhoase.
Alan ei kestä paljon osumaa, mutta toiminta on hienosäädetty jännittäväksi. Taskulampulla osoittelu sujuu notkeasti, eikä räiskintä vaadi supertarkkaa sihtiä, kiitos varsin avokätisen automaattitähtäyksen. Yleensä inhoan tähtäysapuja, mutta Alan Waken tunnelmapainotteisessa menossa ratkaisu toimii.
Hienoa on sekin, ettei taistelu ole läheskään aina pakollista. Jos panokset ovat vähissä tai taistelu ei nappaa, sitten juostaan. Heikkokuntoinen Alan ei jaksa juosta nopeasti kuin pienen pyrähdyksen ennen hengästymistä, mutta oikein ajoitettu olkanapin painallus väistää kohti kaartavan kirveen viime hetkellä. Tunnelma on parhaimmillaan käsin kosketeltavan tiheä Alanin nilkuttaessa kohti seuraavaa mäen päällä kajastavaa katuvaloa leegio verenhimoisia metsäläisiä perässään.
Edes etukäteen naurettavalta tuntunut manattujen esineiden kanssa taistelu ei ole niin tyhmää touhua kuin mitä pelkäsin. Kieltämättä pimeyden voimien valtaamana ympäriinsä kaahaileva kaivinkone on ajatustasolla huvittava juttu, mutta pelissä homma toimii eikä sitä käytetä liikaa. Lisäksi riivatut esineet ovat selvä kunnianosoitus tarinan pääinspiraattorina toimineelle Stephen Kingille, joten niiden kuuluukin olla hiukan hönöjä.
Keskity hyvään, unohda paha
Puhdas suorittaja ei nauti Alanin seikkailusta tunnelmoijan tavoin, sillä peli on paikoitellen teknisesti kankea. Sankari ei onneksi ole yhtä puunaama kuin etukäteismateriaalin perusteella vaikutti, mutta hahmojen animointi on osittain vanhahtavan kulmikasta ja ainakin arvosteluversiossa huulisynkka oli välillä tuuliajolla. Sinänsä upean yksityiskohtaisen maailman tekstuurit ovat melko matalatarkkuuksisia. Ilmeisesti vuoristomaisemien huikeiden piirtoetäisyyksien ahtaminen konsolille ei ollut helppoa.
Tunnelmaa nakertaa myös jatkuvasti ruudulla näkyvä hudi. Hektisimmissä takaa-ajoissa on kyllä kätevää nähdä koko ajan mihin päin pitää juosta, mutta muuten nurkassa hohtava kompassi on turha kapistus. Miksei Mass Effect 2 -tyyliin mittaristo ponnahda hetkeksi esille tattia painamalla? Tai kovimmalla vaikeustasolla olisi kokonaan pois päältä? Ehkä tämän voisi päivittää mukaan myöhemmin?
Mutta Alan Wakessa vahvat asiat ovat kuin valokiila, joka karkoittaa lattean kertojaäänen ja ajoittaisen teknisen kankeuden. Kun yö laskeutuu ja hirviöt nousevat, Alan Wake herää eloon ja vie unohtumattomalle matkalle pimeyden ytimeen, mustaan kuin kuuton keskiyö.
Hemmetti, tämä on hyvä peli!
87
