www.alanwake.com
Kun katsot kauan pimeyteen, katsoo pimeys sinuun. Alan Wake on mies yksin pimeässä.
Pelit-lehden rikkiviisaat toimittajat ovat tunnetusti kyynistä väkeä, eikä mikään tee Pelit-lehden toimittajaa kyynisemmäksi kuin peli, jonka valmistuminen kestää ja kestää. Poseeraaville pelikuville ja aavistuksen kankeille pelivideoille on helppo naureskella, kun valmiista teoksesta ei ole tietoakaan. Eikä siitä pääse yli eikä ympäri, kuusi vuotta on älyttömän pitkä aika kehittää yhtä ja samaa peliä. Hemmetti, minähän olen tuntenut Alan Waken pidempään kuin oman vaimoni!
Joten joo, odotukseni olivat vähän matalat, kun suuntasin Helsingin Kalliossa sijaitsevaan salaiseen Xbox-peliluolaan. Pelattavana oli Alan Waken avausjakso, jonka pitäisi todistaa pelitlehteläiset epäluulomme oikeiksi.
Mutta, mein Gott, olimme kaikki väärässä!
Hermolomaa helvetin esikartanossa
Bestseller-kauhuromaaneillaan kuuluisuuteen ampaissut Alan Wake nukkuu huonosti ja näkee painajaisia. Menestyskirjailijan nousujohteinen ura on katkolla, sillä hänen luovuutensa on tyystin tyrehtynyt. Hämärän rajamailla sinnittelevä miespolo ei ole kyennyt kirjoittamaan kahteen vuoteen sivuakaan. Hän on valmis yrittämään mitä tahansa, vaikka maalla asumista, voittaakseen kirjoittajan blokkinsa.
Alanin vaimo Alice on löytänyt heille täydellisen paikan: rauhallisen järvihuvilan uneliaan Bright Fallsin pikkukaupungin liepeiltä. Paikalliset vaikuttavat harmittomilta, jos nyt vähän erikoisilta. Paikallinen kahvilanpitäjä paljastuu Alan Waken suurimmaksi faniksi. Kirjailija yrittää parhaansa mukaan suhtautua huumorilla ovenpielessä pönöttävään pahvi-Alaniin.
Järvi osoittautuu kauniiksi, mutta rantahuvila ei ole aivan sellainen kuin esitteessä luvattiin. Alan ja Alice asettuvat taloksi arvaamatta, että se on heidän viimeinen iltansa yhdessä. Kun pimeys laskeutuu Bright Fallsiin, se laskeutuu myös Alan Waken elämään.
Käytä fikkaria, Alan!
Alan Wake herää keskellä omaa painajaistaan. Alice on kadonnut ja Alan on yksin pimeässä. Hätääntynyt kirjailija harhailee läpi synkän metsän, mutta avun sijaan hän löytää vain mielipuolisia hyökkääjiä. Astaloin aseistautuneet metsien miehet ovat kuin jonkin pimeän voiman riivaamia. Alan ampuu yhden itsepuolustukseksi, sitten toisen ja kolmannen. Lopulta hän turtuu koko ajatukseen – koko hullu maailma on kääntynyt kirjailijaa vastaan!
Peli tekee nopeasti selväksi, että pimeys edustaa äärimmäistä uhkaa ja valo on sen ainoa vastavoima. Pimeässä metsässä mikään ei ole tärkeämpää kuin taskulamppu ja taskut täynnä paristoja. Fikkaria ladataan paristoilla kuin asetta ja sellainen se käytännössä onkin. Taskulampun valokeila suorastaan kärventää pimeän riivaamia olentoja. Kun valohoito on tehnyt tehtävänsä, olennolla ei ole enää voimia vastustaa perinteistä lyijymyrkytystä. Mikä lampulla aloitetaan, se pyssyllä lopetetaan.
Alan Waken taskulamppu on muuten melko erikoista tekoa. Se valaisee jatkuvalla heikolla valokeilalla, mikä kyllä puree vihollisiin, mutta heikosti. Vasenta liipaisinta pohjassa pitämällä valon saa säädettyä täydelle teholle. Se saa räyhähenget lakoamaan, mutta kuluttaa myös paristot hetkessä loppuun. Onneksi näppäräsorminen Alan osaa vaihtaa paristot vaikka keskellä taistelua.
Taskulamppu edustaa kuitenkin valosodankäynnin perustasoa. Järeää etsintälamppua ja kirkkaana palavaa hätäsoihtua kavahtaa jo kokonainen riivajengi. Kun kaikki muu pettää, kirjailija voi turvautua jopa sokaisevasti välähtävään flashbang-tainnutuskranaattiin. Bright Fallsin metsät suorastaan pursuavat hyödyllisiä varusteita.
Valo edustaa pelissä ylipäätään suojaa pimeydeltä. Lyhtypylvään valokeilassa Alan Wake paranee vammoistaan ja on väliaikaisesti turvassa hyökkäyksiltä.
Boksi, joka koukuttaa
Espoolainen Remedy Entertainment on alusta asti verrannut Alan Wakea tv-sarjan tuotantokauteen. Peli on jaettu noin tunnin mittaisiin jaksoihin, jotka huipentuvat tiukkaan cliffhangeriin ja lopputeksteihin. Jokainen uusi jakso avataan aiemmin tapahtunutta -tyyppisellä kertauksella. Jaksojen lukumäärää Remedy ei vielä paljasta.
Ainakin avausjaksossa sarjarakenne osuu nappiin. Jakso käynnistyy seesteisesti, tiivistyy jännityksen kautta toiminnaksi ja päättyy tyylipuhtaaseen mitä helvettiä? -hetkeen. Jos Remedy kykenee toistamaan temppunsa jaksosta toiseen, Alan Wake voi osoittautua tosi koukuttavaksi kokemukseksi.
Peliä rytmittää osaltaan yön ja päivän vaihtuminen. Öinen painajainen päättyy aamunkoitteessa ja Bright Falls palautuu normaaliksi. Homman nimi on selvästi se, että päivällä tutkitaan ja yöllä hutkitaan.
Jos pelin alkua voi pitää mittatikkuna, niin Alan Waken hiekkalaatikosta ei ole juuri mitään jäljellä. Ensimmäinen episodi kävellään alusta loppuun tarkkaan rajattuja polkuja pitkin. Interaktiivisuutta on sentään jonkin verran, sillä Alan voi esimerkiksi jututtaa kahvilan vakkareita (puhuvat sekavia) ja penkoa ympäristöstä ylimääräisiä varusteita (ammuksia ja alkaliparistoja). Kaikesta päätellen Bright Fallsia tutkitaan pelin käsikirjoituksen ehdoilla.
Pelin ylivoimaisesti omaperäisintä antia ovat ympäri Bright Fallsin metsiä levinneet käsikirjoituksen sivut. Ne ovat kirjasta, jota Alan Wake ei muista kirjoittaneensa ja ennustavat pettämättömästi tulevaisuutta. Osa sivuista on ilmiselvissä paikoissa pelaajan reitillä, toisia saa etsiä tosissaan. On jokseenkin kylmäävää lukea polun päässä odottavasta kirvesmurhaajasta, jos olet juuri kävelemässä sinne!
Tappajapuimurin takaa-ajama
Alan Wake yllätti enemmän kuin positiivisesti. Peli vetoaa erityisesti suvantokohdissaan, kuvatessaan Bright Fallsin ja sen asukkaat lievästi sanottuna vinksahtaneina. Päiväsaikaan paha on kätkettyä, mutta varjoissa se nostaa päätään. Suruhuntuun pukeutuneen eukon kohtaaminen on synkkä ennusmerkki tulevasta.
Taistelu pimeyden voimia vastaan on minun makuuni astetta liian toiminnallista. Alan Wake räiskii metsien kätköistä puskevia riivattua kirvesukkoja kuin liukuhihnalta. Hermoraunio kirjailija menettää armoitettuna pyssysankarina palasen uskottavuuttaan. Pimeän voiman ajaman leikkuupuimurin pysäyttäminen taskulampulla menee jo liian oudoksi. Onkohan mallia otettu huippuelokuvasta Maximum Overdrive, Mainen oman Alan Waken, Stephen Kingin, psykologisesta toimintatrilleristä?
Alan Wakelle on toisaalta eduksi, ettei peli ole pelkkää totista synkistelyä. Huumoria revitään muun muassa kirjailijan agentista, joka Alanin ahdingon aavistaessaan ilmaantuu hätiin jouluvaloihin ja otsalamppuun pukeutuneena. Pimeyden lähettiläät kunnioittavat otsalamppua kuin Mordorin liekehtivää silmää. Olisipa Alan Wake keksinyt saman!
Tuomas Honkala
Pelihahmot näyttävät kuvissa luontevilta, mutta repliikkien huulisynkka ei näytä kaikissa kohtauksissa kovin onnistuneelta. Toivottavasti kasvoanimaatiot hiotaan lopullisessa pelissä kuntoon.
Kirjoitus on luettavissa pelit.fi:ssä 4.5.2010.
Jussi Ahlroth kirjoitti maaliskuun 19. päivän Hesarissa siitä, miten pelitalot yrittävät vaikuttaa pelijournalismiin, ja haastatteli juttua varten myös minua. Juttu kuului sarjaan, jossa on jo aikaisemmin käsitelty mm. julkkishaastatteluja ja elokuvajournalismia.
Ei jutussa sinänsä mitään vikaa tai virheitä ollut, mutta siitä sai sen kuvan, että pelitoimittajia viedään kuin pässiä narussa. Kärjistäminen tietenkin kuuluu tietyntyyppisen sensaatiojournalismin perusperiaatteisiin, mutta ei se nyt ihan niin mene. Ainakaan meillä.
Jos tekisin diilin kaikkien pelitalojen kanssa, jotka minulle soittavat, meillä olisi joka lehdessä viisi kantta ja pelkkiä 8-sivuisia hypejuttuja. Joka sivulla lukisi ”yksinoikeudella” ja ”vain meillä”. Rahaa näissä diileissä ei liiku, vaikka Ahlroth niin antoikin ymmärtää. Tai ei sitä ainakaan minulle ole tarjottu.
Pelilehtien on pakko mennä markkinoiden mukana, mutta pelijournalismi ja ammattitaito on sitä, että löydetään tasapaino lehden sisällön suhteen. Me emme suostu tekemään niitä kahdeksan sivun sopimuksia, emmekä suostu myymään kanttamme peliä näkemättä. Emme kuitenkaan mitenkään pysty myöskään nirppanokkaisesti sanomaan aina ei. Meidän täytyy osata ennakoida, mistä lukijamme haluavat lukea ja mikä kansi myy. Lehteä tehdään kuitenkin lukijoille, ei pelitaloille.
Periaatteemme on tehdä arvostelu silloin, kun peli on kaupoissa, jolloin pystymme palvelemaan lukijoita parhaiten. Mielestämme on typerää arvostella peliä, jota ei vielä saa mistään moneen kuukauteen.
Aikaisemmin peliennakkomme olivat puolen sivun mittaisia. Maailma kuitenkin muuttuu ja lukijoiden – ei pelitalojen – toivomuksesta pidensimme ennakkojuttujamme pariin sivuun, teemmepä jopa joskus silloin tällöin ennakosta kannen. Se on kuitenkin silloin täysin harkittua: miksi panisimme kanteen pelin, josta kukaan ei ole vielä kuullut ja josta on käytettävissä pari ”exclusiivista” kuvaa? Se ei palvele lukijoitamme eikä meitä. Sen sijaan paljon puhuttu ja odotettu peli herättää yleensä myös lukijoitten mielenkiinnon, niin kuin esimerkiksi vuosi sitten vuoden parhaaksi peliksi valitun Falloutin jatko-osa maaliskuun kannessa.
Peliennakkoja tehdään yleensä matkustamalla lehdistötilaisuuteen. Valitsemme matkat niin, että pääsemme itse pelaamaan peliä, emmekä lähde pelkille puffimatkoille. Me emme yksinkertaisesti ehdi, eikä meidän mielestämme parin päivän hupimatka Firenzeen ole mikään syy pakata laukkuja. Meillä on kiire tehdä sitä journalismia, jota ei kuulemma ole.
Pelit on aina ollut oman tiensä kulkija, joka käsittelee myös pelejä, joita muut eivät käsittele. Me kaivamme esiin simulaatioita tai itäeurooppalaisia strategiapelejä, jotka ovat muitten pelilehtien mielestä käsittämätöntä sontaa, ja peräti pidämme niistä. Me kirjoitamme historiikkejä ja henkilökuvia, ja säännöllisin väliajoin tutkimme niin Suomen kuin ulkomaiden pelimarkkinoita myös siltä ikävältä eli rahapuolelta. Me teemme isoja juttuja siitä, mitä tapahtuu Suomen pelimarkkinoilla niin suomalaisten pelitalojen kuin kuluttajien puolella. Me käsittelemme koulutusta ja tutkimusta, ja teemme erilaisia markkinakatsauksia. Mitä muuta tämä on kuin sitä olematonta pelijournalismia?
Hyvä tutkija Tanja Sihvonen, ole hyvä ja näytä minulle, missä kohtaa Pelit-lehdessä ”on journalismin tulevaisuus: Raha liikkuu, hyvät bileet oli, tässä on kuvamatskua.”
Vai onko Pelit jäänyt tutkimuksesi ulkopuolelle?
