www.sega.co.uk
Joulukuinen Aliens vs. Predator -ennakko katsasti moninpeliä. Uusin ennakkoversio päästi ottamaan kunnon tyypit yksinpelistä à la Xbox.
Kaukaisessa siirtokunnassa on Darwin-palkintoja jaossa, sillä siellä käytetään laboratoriorottina alieneita. Samaan aikaan ihmisen pojat polttavat näppinsä tunkeutumalla muinaiseen predator-pyramidiin.
Miten tämä näyttää niin karulta, tuli mieleen heti intron jälkeen. Tarkastin jopa, että Xboxin videojohdon kytkin oli teräväpiirtoasennossa. Valitettavasti se oli, joten todellinen syy rujoon grafiikkaan oli aliresoluutio ja yleinen suttuisuus. No, se on pintaa.
Rotujen välistä kolmiodraamaa vatvotaan jokaisen omassa kampanjassa. Tosin niin, että juonta ei ole kuin nimeksi ja tarinoiden leikkauspisteet ovat melko vähissä. Tapahtumat pyörivät kuitenkin samoissa viidakoissa, viemäreissä, laboratorioissa ja muissa vähemmän mielikuvituksellisissa ympäristöissä. Eteneminen on nykytyhmä eli tiukka putki, kompassinuoli ja vielä rautalangasta väännetyt ohjeet.
Marinadia mariinista
"Naps, naps, naps", nakuttaa liikesensori, kun lähellä ei ole liikettä. "Wii, wii, wii", kun saalistajat varjoissa ovat liikkeellä. Välillä alienit hyppivät esiin yksittäin, välillä joukon tuomalla rohkeudella. Joskus taas taskulamppu paljastaa seinien ja katon kihisevän alieneita. Uhkista selvitään fps-perusaseilla, peruskontrolleilla ja runsaalla automaattitähtäyksellä. Mariini on selvästi kolmikon heikoin lenkki ja sen yksinpelikampanjakin on muita vaikeampi.
Predator on ravintoketjun kuningas. Ihmisuhreilla ei ole mitään jakoa, kun näkymätön peto vaanii ja houkuttelee kutsuhuudoilla ansaan. Seurauksena on aina hyppy, lyönti ja selkärangan ruumiista erottava lopetusliike. Tiukkoihin tilanteisiin on vielä laser, miinat ja liitokiekko. Lämminveristen havainnoinnissa auttaa infrapunanäkö.
Vaihtolämpöiset alienit eivät lämpönäöllä näy. Predatorin häiveteknologiakaan ei niitä hämää, vaan ne syöksyvät suinpäin kimppuun. Laumaa on yleensä niin paljon, että aseet on räiskitty tyhjiksi jo ennen sitä kahdeksatta matkustajaa. Alienit tapetaan sekavassa käsikähmässä, jossa lyödään, puolustetaan ja lopuksi revitään pää tai päät irti (se iso ja pieni). Välillä taas juostaan pakoon – tosin välillä myös siksi, että lähitaistelu on niin tylsää.
Alienilla pelatessa lauma ei ole tukena, vaan ihmiskarja teurastetaan väijymällä varjoissa ja ilmanvaihtokanavissa ja syöksymällä kimppuun. Alienin juoksuvauhti on kova, ja laajempi kuvakulma (ei kuitenkaan kalansilmä) auttaa havainnointia. Ketterä alien voi kävellä millä pinnalla tahansa, hyppiä katon ja lattian väliä ja väijyä varjoissa ja katon rajassa. Pimeyden turvaa se voi luoda rikkomalla lamppuja pitkällä hännällään. Loiselukoiden istutusta ei esiversiossa päässyt kunnolla kokeilemaan.
Viidakon kuningas viuhahtaa
Predatorin ja alienin ohjausta on automatisoitu rutkasti. Yliaistit merkitsevät kohteen selvästi, tähtäimellä valitaan uhri ja automatiikka hoitaa kaukoloikan ja hyökkäyksen. Tehtäväksi jää enää lopetusliikkeen lyöminen ja pitkän tappoanimaation katselu. Varsinainen vaaranpaikka tulee vastaan vasta sitten, kun vihollisia ei pysty poimimaan yksi kerrallaan.
Osoita ja unohda on homman nimi myös predatorin loikissa. Hyppypaikkoja on rajallisesti ja se varmasti rassaa moninpelissä, jossa on syytä vaania yllättävissä paikoissa. Myös alienin viuhahtaminen ilmanvaihtoaukkoihin on automatisoitu. Se tekee muutenkin liukkaan liikkumisen entistä sujuvammaksi.
Vajaan puolet yksinpelistä pelanneena uskallan jo sanoa, että pelkkänä yksinpelinä AvP ei kanna. Rodut ovat toki huikean erilaisia, mutta siihen vaihtelu jääkin. Jokainen kolmesta kampanjasta on sisäisesti saman tempun toistoa: mielikuvituksetonta ja vaisua putkijuoksua ilman huippuhetkiä. Teloitusliikkeistäkin menee pian hohto, sillä niitä on vain muutama. AvP onkin ensisijaisesti moninpeli, eikä sen toimivuudesta voi yksinpelin avulla tehdä johtopäätöksiä. Kutina kuitenkin on, että ainakin predatorin liikkumis- ja hyökkäysavusteet menevät liian pitkälle. Myös pitkät lopetusliikkeet, joita ei voi keskeyttää, tuntuvat ongelmallisilta.
Pelin suurin haaste on kolmen aivan erilaisen rodun tasapainottaminen eri kartoilla ja pelimuodoissa. Pelattava, mutta kovin kovin keskinkertainen yksinpeli ei anna vakuuttavaa kuvaa nyky-Rebellionin valmiudesta.
Joulukuinen Aliens vs. Predator -ennakko katsasti moninpeliä. Uusin ennakkoversio päästi ottamaan kunnon tyypit yksinpelistä à la Xbox.
Kirjoitus on luettavissa pelit.fi:ssä 3.3.2010.
David ”Elite” Brabenin Frontier Developments -tiimin LostWinds-tasoloikka oli WiiWare-palvelun ensitahtien ehdoton hitti, joten Winter of the Melodias -jatko-osa ei tule yllätyksenä. Melodioitten talvessa tuulenjumala Enrilin siivittämä pikkupoika Toku ratkoo ikuisen talven arvoitusta.
Nerokas kontrollisysteemi toimii loistavasti: Tokua ohjataan Nuntsalla ja Motejen osoittimet esittävät Enriliä. Toku itse ei osaa hyppiä, mutta Enrilillä huiskiminen heittää sankaria ylemmäs ja kauemmas. Voimakas tuuli vaikuttaa Tokun ohella esineisiin, vihollisiin, tuleen ja veteen. Mote-eleitä käytetään nokkelasti ja liioittelematta hyväksi erikoisliikkeissä. Ohjainta pystyssä kieputtamalla luotu trombi viskaa Tokun entistä korkeammalle ja osoittimella piirretty pyörre muokkaa lumisateesta suuren lumipallon.
Winter of the Melodiasin pääkikkana on kesän ja talven kierto, mikä vaikuttaa suoraan pulmien ratkaisuihin. Talvella sukeltaminen ei onnistu, eikä kesällä voi käyttää lumipalloja kytkinpainoina. LostWindsin maailma on siinä mielessä avoin, että joka paikkaan saa yrittää mennä, mutta alkutaipaleella rajallisilla kyvyillä ei pääse kaikkialle. Tokun arsenaaliin lisätty kartta auttaa suunnistuksessa, joten ykkösosan totaaliset harharetket ovat taakse jäänyttä elämää.
Kun omaperäiseen tasoloikkamekaniikkaan yhdistetään tekninen ja taiteellinen kunnianhimo ja sadunomainen tunnelma, pakko päästä loppuun -addiktio nousee huimiin sfääreihin. Kehitystiimi osoittaa rautaisen ammattitaitonsa loppujen lopuksi pienillä asioilla: pakkaslumi narskuu jalkojen alla ja Enrilin tuuli huiskii hienosti puita ja ruohonkorsia. LostWinds: Winter of the Melodias on WiiWaren ehdotonta huippua ja yksi Wii-vuoden parhaista peleistä.
