Onko lumi valkoista? Kakkaako karhu metsään? Onko Amped taas jumalattoman vaikea? Vastaus kaikkiin kysymyksiin on kyllä, paitsi siihen tärkeimpään.

Xboxille ilmestyneet Ampedit 1 (Pelit 4/02, 84 pistettä) ja 2 (Pelit 12/03, 89 pistettä) olivat pallit murskaavan vaikeita ja siksi myös äärettömän palkitsevia lumilautailupelejä. Sarjan ystävät olivat harvassa, sillä kansan syvät rivit snoukkasivat iisimmällä SSX:llä. Vain asiaan vihkiytyneet sen tietävät: Amped on lumilautailuista parempi.

Ampedin kolmas osa ilmestyi Xbox 360:lle vähän puun takaa, sillä ennakkometeli pelistä oli tuskin korvin kuultavissa. Sen ymmärtää, sillä Amped 3 tulee kokonaan eri maailmasta kuin edeltäjänsä. Tinkimätöntä tarkkuutta vaativa lautataiturointi taantuu kolmososassa räkänokkamaiseksi rällästykseksi, jossa lahjattomin liimanhaistelija venyy villeihin temppukimaroihin. Kivikkoon snoukkaamalla ukko kieppuu ilmassa kuin väkkärä, jolloin pisteitä sataa, vaikka ei koskisi padiin.

Kannatan vanhan koulukunnan meininkiä, joten Amped 3 teki minusta aluksi surullisen pandan. Sitten minun oli myönnettävä, että ainakin kolmososasta selviää edellisiä osia vähemmällä kiroilulla ja makeammilla nauruilla. Pelaaminen on mukavan helppoa eikä yhtäkään haastetta joudu sahaamaan täältä ikuisuuteen. Hyvää pelihuumoria pidetään yllä häröillä välivideoilla, joissa pelleillään halpis-animella, rupisilla käsinukeilla, ikivanhalla kasaripeligrafiikalla ja sähkögrillissä sulavilla toimintafiguureilla – hauskempaa kuin säkillinen apinoita!

Samat apinat ovat takoneet pitkiä päiviä kirjoituskoneiden ääressä, kun Amped 3:n juonta on rustattu kasaan. Peliautomaattien kasvattama paha paroni uhkaa aivopestä maailman nuorison vastustamattomalla Emag Live -videopelillä (nirepakat eul). Yksisarvisten kanssa hengaileva naisrokkari valikoi ryhmän hidasälyisiä snoukkanuoria taistelemaan järkyttävää uhkaa vastaan. Juoni on sekava ja hämärä kuin Musiikkitelevisio happosateessa. Hupaisan tripin kääntöpuolena on, että sitä seuraava droppi iskee sitäkin kovempana.

Enkat unohtuvat

Vanhoissa Ampedeissa oli vuori, lauta ja Jussi. Jussi laski laudalla niin kauan, että tulostaululle ilmaantui tarpeeksi pisteitä. Etkö ole tarpeeksi hyvä? Se on voi-voi, sillä peli ei edennyt senttiäkään, ellei äärimmäisiä tulostavoitteita saavutettu. Ilmankos monilla pelaajilla loppui kärsivällisyys kesken jo ensimmäisessä rinteessä.

Vaikka Amped vaati pelaajalta paljon, se myös antoi jotain arvokasta takaisin: äärimmäisen vapauden tunteen. Kilometrien pituisia ja levyisiä rinteitä sai viilettää alas vapaana kuin taivaan lintu. Lasku vuoren puuterilumiselta huipulta juurella odottavaan After Ski -taivaaseen kesti nopeintakin reittiä useita minuutteja ja toisen mokoman lisää, jos unohtui vaikka paippiin scorettamaan.

Amped 3:ssa pitkät laskut ovat ennallaan, ne vain ovat kadottaneet merkityksensä. Edistymistä ei enää mitata huippupisteillä vaan respektillä, jota satelee pitkin rinnettä ripoteltujen minihaasteiden suorittamisesta. Haasteet ovat tyyppiä tyylitaiturointia kameran edessä, paikallisen ammattilaisen päihittämistä, valmiin temppuradan selvittelyä ja mahdollisimman suuren pistesaaliin luukuttamista aikarajaa vastaan. Mukaan on tungettu tarpeettomasti riippuliitelyä ja moottorikelkalla ajelua, mikä ei toimi mihinkään suuntaan. Pulkkakisat ovat vähän hauskempia, niissä kun syöksytään jyrkänteeltä alas mahdollisimman muhkean sairaalalaskun toivossa.

Keskittymishäiriöisten iloksi nopeimmat haasteet rykäisee läpi kymmenen sekunnin yrittämisellä. Kun haasteesta toiseen voi vielä oikaista suoraan kartalta, pelikokemus on lievästi sanottuna levoton. Paikasta toiseen poukkoilussa ei ole jälkeäkään aiempien Ämpsypämpsyjen Zen-ajatuksesta, jossa rinne ja snoukkadude olivat yhtä.

Helppoa kun ei osaa

Edelliset Ampedit jäivät minulta kesken. Jossain vaiheessa niiden alati koventuneet haasteet kasaantuivat ylitsepääsemättömäksi vuoreksi, jonka ylittäminen ei enää tuntunut mielekkäältä. Tätä taustaa vasten Amped 3:n lukemattomien helpotusten pitäisi tuntua tervetulleilta, mutta kun ei. Snoukkataiteilun viehätys on tiessään, koska velttoranteisinkin huitaisu tulkitaan nappisuoritukseksi.

Aiemmin hypyistä ei voinut tulla alas kuin täsmälleen oikeassa asennossa, muuten oli turvallaan. Enää sen ei ole niin väliä, sillä vähän sinnepäin on Amped 3:n henki. Edes reilausnappia ei tarvita, sillä lumilauta takertuu kaiteisiin ja kaatuneisiin puunrunkoihin kuin magneetin vetämänä enkä muista kertaakaan menettäneeni tasapainoa reilillä, vaikka balanssimittari kuinka vaappuisi ruudulla. Sama juttu hyppyjen lomaan komboutuvan butterin kanssa – kantin varassa tasapainoilu on taantunut naurettavan helpoksi.

Lumilautailijan kehitys on virtaviivaistettu lähes näkymättömiin. Joistakin kisoista voi voittaa palkinnoksi ”parempaa tasapainoa” tai ”enemmän hyppyvoimaa”, mutta käytännössä eroa on vaikea mieltää, koska lautailijan ominaisuuksia ei näytetä missään. Lökäpöksyn ulkonäköä, vaatetusta ja varusteita voi peukaloida mielin määrin, mutta siitäkään ei irtoa kuin silmäniloa.

Pelaamisen helpottuminen ei sentään tarkoita, ettei kolmos-Ampedissa olisi myös vaikeita kohtia. Peli vain on suunniteltu sellaiseksi, että vaikeat kohdat on tosi helppo sivuuttaa kokonaan tai hoitaa kotiin rimaa hipovalla pronssisuorituksella. Miksi yrittää enempää, jos uudet vuoret avautuvat joka tapauksessa vain juonta seuraamalla?

Vuoria on muuten tosi vähän, vain seitsemän. Kolme ensimmäistä pitäisivät Mount Everestiä narttunaan, mutta sitten peli loikkaa Alpeilta Ylläkselle. Loppupään lilliputtimaiset hiihtokeskukset tuntuvat huijaukselta, ihan kuin kentäntekijöiltä olisi loppunut aika kesken. Se on sentään plussaa, että rinteille voi itse sijoitella uusia esteitä omien temppujen tueksi.

Vain yksi voi olla paras

Vesitettynäkin Amped on aina Amped. Pelin maisemat ovat sävähdyttävän kauniita ja aidon näköisiä. Silmänkantamattomiin piirtyvä grafiikka antaa ympäristöille kummasti uskottavuutta. Soundtrack on vähintään samaa kaliiberia kuin edellisissä osissa eli luokkaa erinomainen. Kolmensadan indie-biisin jukeboksi takaa kuunneltavaa pitkäksi aikaa ja moneen musiikkimakuun – itse esimerkiksi kytkin emo-angstailun ja ärsyttävän punk-ränkytyksen kokonaan pois ja keskityin nautiskelemaan viileistä elektro- ja hiphop-biiteistä.

Hyvää musiikkia ja pähkähulluja videoita tarvitaan, sillä muuten pelin muut puutteet tuntuisivat liian räikeiltä. Esimerkiksi Xbox Live -moninpelin puuttuminen on täysin anteeksiantamatonta. Sen korvikkeeksi tyrkytetään pisteiden vertailua muiden kanssa, mikä ei ole ollenkaan sama asia.

Amped 3 jää outoon välikäteen. Se ei ole riittävän hardcore tyydyttämään sarjan vanhoja faneja, mutta ei myöskään riittävän arcade ollakseen kunnollinen haastaja SSX:lle. Nykyisellään sen on tyydyttävä olemaan Xbox 360:n paras snoukkapeli.

Se on jo jotain se.