Iloisen abstrakti Jousimiehen elohopea on piristävä tuulahdus pelisuunnittelun aamuhämäristä, myyttiseltä ajalta, jolloin idea ja pelattavuus olivat kuninkaita.
Atarin muinaisessa Marble Madnessissa on sitä kuuluisaa jotain. Ikävän harvoin kloonattu Kuulahulluus on klassisen tyylikkäästi helppo oppia ja vaikea hallita. Addiktiivinen idea on yksinkertainen: rullataan kiikkerä kuula vaarallista reittiä pitkin huipulla sijaitsevasta lähdöstä alas maaliin.
Samaa perusideaa hyödyntävässä Archer Maclean's Mercuryssa on yksi merkittävä ero. Kivikovan kuulan sijaan kinkkisillä kentillä rullaa nestemäistä elohopeaa. Elohopeaklimppi lilluu, löllyy ja litistyy hauskasti liike-energian mukaan.
Alamäki venyttää klönttiä ja seinään törmääminen puristaa hopean pulleaksi palleroksi. Jos pintäjännitykselle liian suuri osa massasta livahtaa reunan yli, elohopea tippuu pisaroina tyhjyyteen ja köntti kutistuu. Teräviä kulmia vasten liukuessaan elohopeapisara jakautuu kahteen tai useampaan osaan. Klimpin jakamista tarvitaan useissa kiperissä pulmapaikoissa. Kaikki pisarat seuraavat yhtä ja samaa ohjausta, joten elohopealauman hallinta on sorminäppäryyttä vaativaa puuhaa.
Archer Maclean's Mercuryssa ei ole yhtä paljon mäkiä kuin Marble Madnessissa, mutta muita härpättimiä löytyy sitäkin enemmän. Teleportit, imurit ja liukuhihnat siirtävät elohopeaa. Päänvaivaa ja tuskaista puhinaa aiheutetaan maalaamoilla, värin mukaan aukeavilla lukoilla ja porteilla. Kiinteät teslakäämit ja aktiivisesti vipeltävät mustat pac-manit verottavat elohopean määrää, ja painevasara läväyttää klöntin kymmeninä pisaroina pitkin seiniä.
Vajaan sadan mukavasti vaihtelevan ja aikarajoilla kiristetyn kentän rypäs jakautuu nopeus-, tarkkuus- ja hoksotintehtäviin. Nopeustehtävissä riittää, että pieni pisara pääsee maaliin asti. Tarkkuuskeikoilla melkein koko klöntti täytyy saada ehjänä perille. Hoksotintehtävissä kikkaillaan yleensä väreillä ja porteilla. Toisinaan reitti aukeaa vasta kahdella tai kolmella erivärisellä elohopeapallolla.
Huomenna on vain normipäivä, joten jatkan yrittämistä vaikka kello onkin kaksi aamuyöllä -mentaliteetti on jatkuvasti läsnä. Nasevan sopiviksi mitoitetut aikarajat aiheuttavat onneksi enemmän helpotuksen huokaisuja kuin hiusten kiskomista. Loppupään kentissä vaaka tosin keikahtaa turhan paljon turhauttavan suuntaan.
Kokonaisuuden ainoa särö on kiperissä tilanteissa ontuva kamera. Jos kentässä on päällekkäisiä tasoja ja elohopea jakautuu useaan pisaraan, kaikkea ei millään pysty näkemään. Nuolet ja monipuoliset kamerasäädöt auttavat, mutta nekään eivät eliminoi ongelmaa kokonaan. Näkyvyyden heikkeneminen on tosin merkki siitä, että kenttää ratkotaan väärällä tavalla.
Archer Maclean ja kumppanit ovat oikeilla jäljillä. Pönäkän autokaahailun sijaan he ovat tehneet PSP:lle näyttävän ja notkean pulmapelin. Näkisin kohdealustan vahvuuksia hyödyntävää tuotantoa mieluusti enemmän, sillä Mercury on selvästi suunniteltu PSP:n ehdoilla, ei laitteesta huolimatta.
90
