assassinscreed.uk.ubi.com
Salamurhaajien Assassin’s Creedissa mikään ei ole totta ja kaikki on sallittua.
Assassin's Creedin maailmassa historia on salamurhaajien käsissä. Ristiritareita ja muhamettilaisylimyksiä vainonnut Altaïr osoittautuu vain yhdeksi lenkiksi päättäväisten miesten ketjussa, kun sarjan toinen osa siirtyy ristiretkistä renessanssiin. Italialaisten mahtisukujen pettämän aatelismies Ezio Auditore di Firenzen henkilökohtainen kostoretki sotkee hänet salaliittoon, jonka lonkerot ulottuvat meidän päiviimme asti. Yltäkylläisyydessä kasvanut Ezio ei ole ammattitappaja, mutta jostain syystä tappaminen on hänelle yhtä luontevaa kuin naisten naurattaminen.
Alkuperäisessä Assassin’s Creedissä pelitapahtumat tuntuivat melkein toissijaisilta upean keskiaikaisen miljöön rinnalla. Jerusalemin, Akkon ja Damaskoksen katoilla kiipeily oli elämyksellisempää kuin yksikään väkijoukon suojassa toteutettu salamurha. Assassin’s Creed 2 luottaa yhtä lailla miljöön voimaan, sillä on vaikea kuvitella upeampaa tapahtumapaikkaa kuin 1400-luvun lopun Italia. Kanaalien Venetsia, taideaarteiden Firenze ja ikuinen kaupunki Rooma tarjoavat yläluokkaiselle verikostolle verrattomat puitteet. Eikä kaupunkien ulkopuolella odota mikään tympeä erämaa, vaan sykähdyttävän kaunis toscanalainen maaseutu.
Ubisoftin Montrealin-studioilla työskentelevä 300-henkinen Assassin’s Creed -tiimi on paikkansa ansainnut.
Aatelismies on eri mies
Ezio on taistelijana eri maata kuin hampaisiin asti aseistautunut Altaïr. Ezio kantaa mukanaan vain salamurhaajan välttämättömyyksiä: heittoveitsiä, kumpaankin hihaan kätkettyä tikaria ja kertalaukaistavaa piilukkopistoolia. Se ei tarkoita, että Ezio olisi käsikähmässä neuvoton.
Liukasliikkeinen Ezio riisuu käden käänteessä vastustajansa aseista ja antaa vartijoiden maistaa omaa lääkettään. Tempun ansiosta salamurhaajalla on käytössään jopa kolmekymmentä erilaista asetta. Vartijoilta kaapatut hilparit, sotavasarat ja muut raskaat aseet ovat tietenkin liian näkyviä väkijoukossa kannettavaksi, joten Ezio hylkää ne pian taistelun jälkeen.
Renessanssinero Leonardo Da Vincin Eziolle suunnittelemat mekaaniset tikarit ansaitsevat erillismaininnan. Niiden avulla Ezio voi hoitaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kunhan kumpikaan uhri ei huomaa murhamiehen lähestymistä. Tuplaiskun vastapainoksi vartijat ovat selvästi tarkkaavaisempia ja saattavat vaikka spontaanisti tutkia epäilyttäviä heinäkasoja. Hiiviskelyn ja piileskelyn kantava teema onkin, ettei mikään vanha temppu ole enää pomminvarma.
Ezio ei ole muutenkaan Altaïrin veroinen teräsmies, sillä kaikista taisteluvammoista ei selviä enää säikähdyksellä. Pahimmat vekit on hoidettava lääkärin luona. Onneksi lääketiede on ala, joka kukoistaa renessanssin Italiassa. Lääkärikäyntejä välttää jo sillä, että ylipäätään valitsee taistelunsa oikein. Onhan se parempi turvautua savupommeihin ja vikkeliin kinttuihin kuin ottaa turpaansa haarniskansa alla pullistelevalta voimamieheltä!
Italialainen rahvas ei rakasta sortajiaan, joten vartijoita pakeneva Ezio voi yrittää väkijoukkoon sulautumista melkein missä vain. Kaupunkilaisten myötämielisyys voi tosin horjua, jos salamurhaajan maine leviää liian laajalle. Ezio voi korjata tilannetta repimällä etsintäkuulutuksia seiniltä ja suorittamalla erilaisia vapaaehtoistehtäviä eri kansanryhmille.
Sivutehtäviin luvataan huomattavasti enemmän vaihtelua kuin ykkös-Creedissä. Kaavamaisesta kolme salamurhaa kertaa kolme kaupunkia -tarinarakenteesta on toivottavasti myös luovuttu.
Paluu tulevaisuuteen
Jatko-osa pitää tiukasti kiinni Assassin’s Creedin omituisimmasta ja samalla epäonnistuneimmasta piirteestä. Pelin kuvaamat historialliset tapahtumat ovat yhä pelkkää virtuaalitodellisuutta, jonka avulla nykypäivän temppeliherrat yrittävät onkia unohtuneita salaisuuksia. Avain tietojen hankintaan on temppeliherrojen vangitsema Desmond, joka on (todella) kaukaista sukua vuosisatoja sitten eläneille salamurhaajille.
Assassin’s Creedissä selitetään, että meidän jokaisen perimään on taltioitunut esi-isiemme muistijälkiä. Muistoihin päästään käsiksi temppeliherrojen Animus-koneella, johon Desmond-parka tuon tuosta teljetään. Animukseen kytkettynä Desmond kokee uudelleen Altaïrin ja kakkososassa myös Ezion elämän. Desmondia ei sentään kahlita koneeseen vuorokauden ympäri. Lepotaukojen aikana hän saa tilaisuuden tutkia ympäristöään ja suunnitella pakoa temppeliherrojen kynsistä.
Alkuperäisessä Assassin’s Creedissa päämäärättömät Desmond-jaksot olivat puhdasta unetusta. Toivottavasti jatko-osassa niihin saadaan edes jotain järkeä ja kuka ties vaikka vähän toimintaakin. Parannuksia ainakin luvataan.
Artikkeli on luettavissa www.pelit.fi:ssä 31.8.2009.
