Axiom Verge - Rajatilassa

Pomot ovat näyttäviä, mutta aika peruskauraa. Tappelut hoituvat oikean kuvion opettelemalla ja heikkoja kohtia tulittamalla.

Voi ei, taas metroidvaniaa – ja vielä retrotyylisenä! Kuka näitä vielä jaksaa?

Minä! Minä jaksan! Ja onneksi jaksaa myös Tom Happ. Axiom Verge on Happin rakkaudenosoitus seikkailua ja tutkimista painottaville tasohyppelyille. Mies halusi tehdä pelin, jota tykkäisi itse pelata,  ja niin hän teki sen kokonaan yksin, aina koodista taustamusiikkiin asti. Keikka otti aikansa, sillä vuonna 2010 harrastuksena alkanut projekti valmistui vasta muutama kuukausi sitten. 
Axiom Verge on rakenteeltaan niin ehtaa metroidvaniaa, että se käy peruskurssista aiheeseen. Kasibitti-Nintendon räiskintätasohyppelyjen lisäksi vaikutteita on kauhottu etenkin ensimmäisestä Metroidista, jolta peli näyttää häpeilemättömästi niin ulkoasun kuin huoneiden sommittelun puolesta.
Onneksi omiakin ideoita on. Happ pystytti pelinsä tutulle pohjalle, mutta koristeli sen hämmentävillä ja nokkelilla osasilla.

Tom Happ ja persoonallinen tyyli pukeutua paitaan.

Kuoleman jälkeen

Axiom Verge käynnistyy räjähdyksellä. Tiedemies Trace puuhailee vaikean kokeen parissa, ja näyttää jopa onnistuvan siinä. Yllättäen labran lasertykki posahtaa pitkin seiniä ja liuhuletti jää romahtavan rakennuksen alle. Hetkeä myöhemmin Trace löytää itsensä kirkkomaan sijaan todella vieraasta ympäristöstä, ja pään sisällä puhuva naisääni käskee hakemaan viereisestä kammiosta aseen.
Pyssylle on tarvetta. Harmaan kiven ja epäilyttävää punaista nestettä täynnä olevien putkien seassa vaeltaa läjäpäin vaarallisia otuksia. Alun koppakuoriaisten ja ötököitä sylkevien lihakönttien jälkeen vastaan tulee ensimmäinen pomo. Groteski lentohirviö kutsuu Tracea demoniksi, ennen kuin hyökkää tämän kimppuun. Minnehän sitä on oikein jouduttu?
Peli myy mysteerinsä tehokkaasti erityisesti alkupuolella. Loppua kohden pakka uhkaa levitä, ja epilogi vilahti pikavauhtia yli hilseen. En ole ihan varma, onko se pelin liiallista näppäryyttä vai omaa järjen hitauttani. Hiljakseen avautuva juonikuvio toimii silti enimmäkseen mainiosti, mikä ei varsinkaan tasoloikassa ole itsestään selvää.

Disruptor on sähkötyökalujen ykkönen.

Miksei Axiom osaa ryömiä?

Verge kutkuttelee mielenkiintoa muutenkin kivasti. Yksi metroidvanioiden peruskoukuista on härnätä pelaajaa paikoilla, joihin ei vielä pääse, ja vihollisilla, jotka ovat aluksi joko vaikeita tai voittamattomia. Happ käyttää molempia näppärästi alusta asti. Yhden palikan paksuiset seinät, Tracelle liian ahtaat käytävät ja läpitunkematon, maisemaa vääristävä värimössö tulevat nopeasti tutuksi.
Asepäivitys ja lisävaruste kerrallaan hahmo mukautuu esteisiin ja lopulta selättää ne vaivatta. Hirviöt muuttuvat tapettaviksi, pääsy ennennäkemättömille alueille mahdollistuu ja vanhoista mestoista paljastuu uusia salaisuuksia. Tässä ei ole mitään uutta, mutta Vergen asekaapissa on. Framille nousee kolme vempainta, jotka kaikki muuttavat seikkailun luonnetta. 
Kauko-ohjattava pikkurobotti on ovela tekele, jota voi käyttää vihujen pehmittämiseen ja paslejen ratkomiseen. Eniten ennakkohypeä puolestaan keräsi Address Disruptor, jolla ”glitchataan” örkkejä ja ympäristöä. Sädehoito muun muassa paljastaa näkymättömiä tasanteita ja muokkaa vihujen ominaisuuksia tekemällä ammuksista harmittomia tai muuttamalla jörrikän jalansijaksi. Viehättävästi Disruptor myös sotkee vihujen spritet bugiseksi puuroksi. Idea on hauska, ja pyssykälle on käyttöä koko seikkailun ajan, mutta valmiiksi purkitettujen vaikutuksien takia se ei ruoki luovuutta ihan luvatulla tavalla. 
Isoimman vaikutuksen tekikin lopulta  labratakin antama erikoisvoima, joka panee katselemaan koko pelimaailmaa uusin silmin. Mokoma vielä vain paranee parin päivityksen myötä. Temppu on sen verran hieno, että jätän tarkemman spoilaamisen väliin.
Liikkumista helpottavien vimpaimien lisäksi Vergen varustevalikoima tursuaa aseita. Räiskintää on paljon, ja piristävästi viholliset täytyy ottaa vakavasti. Peli ei ole varsinaisesti vaikea, mutta selviytyminen edellyttää ramboilun sijaan kohtalaisen harkittua lähestymistapaa ja asevalintaa. Kiitollisesti tallennuspisteiden kanssa ei pihtailla.
Tykeissä on mielikuvitusta, ja niistä monille on ainakin silloin tällöin tarvetta. Suosikkini oli Kilver, jonka  pieni mutta pippurinen sähkökupla läpäisee seinät. Juustoinen jyystäminen turvallisesta kolosta helpottaa monia kohtaamisia ratkaisevasti. Paljon frägejä keräsivät myös käytävän laserilla täyttävä Voranj sekä monikäyttöinen plasmajojo.
Aseista vain muutama löytyy juonen mukana, loput joutuu hakemaan itse. Tuhoutuvat seinät ja salakäytävät kätkevät myös juonta avaavia muistiinpanoja sekä parannuksia hiparimittariin ja aseiden eri ominaisuuksiin. Tavanomaisten palkintojen lisäksi etsivä saattaa löytää bonusmaailmoja, joiden sijainti arvotaan joka kierroksella. Vaarallisten ja vinksahtaneiden piiloalueiden tutkiminen on mukavan kuumottavaa.

Todellisuus rakoilee sen verran pahasti, että tästä ei vielä edetä. Reissu kannatti silti jo maisemien vuoksi.

Kovat piipussa

Axiomia on helppo kehua, mutta täysin puhtain paperein se ei selviä. Paikkojen tutkimista haittaa se, että paria poikkeusta vaille eri alueilla ei ole selkeästi omaa identiteettiään. Palikointi ja väriteemat vaihtelevat, mutta maailman osia on turhan vaikea erottaa toisistaan.
Heikohko kartta pahentaa ongelmaa. Esimerkiksi jo löydettyjä kamoja ei merkitä siihen mitenkään, mikä tekee kaikkien aarteiden hakemisesta työlästä. Kunnollisen zoomauksen ja panoroinnin puuttuessa myös kokonaiskuvan hahmottaminen on paikoitellen vaikeaa.
Nahkeinta on, että nähdyt, mutta avaamattomat ovet hukkuvat karttaan tosi herkästi. Kun pelaajan johdattelu ei aina ole riittävän eleganttia ja alueiden samankaltaisuus rasittaa muistia, saa oikeaa suuntaa tihrustella kartasta välillä tosissaan. Pikamatkustusta ei ole ja Trace saa vasta lopussa kunnolla vauhtia töppösiinsä, joten tietyissä kohdissa harhailu kävi rahtusen turhauttavaksi.
Yllä olevia ongelmia lukuun ottamatta visuaalinen puoli toimii loistavasti. Visvaiset, oudot ja karut maisemat luovat yhdessä vihollissuunnittelun kanssa hienosti uhkaavaa ja yksinäistä tunnelmaa. Etenkin irvokkaat pomomonsterit ja Tracea neuvovat jättiläiskoneet ovat komeita ilmestyksiä.
Äänimaailma ansaitsee vielä enemmän ylistystä. Menevä ja omalaatuinen elektrotamppaus lyö tarpeen mukaan kättä rauhallisempien tahtien kanssa. Bugeilla ja glitcheillä leikitellään myös äänipuolella. Esimerkiksi useiden vihollisten ja aseiden ääniä tehostetaan särkevällä rätinällä, joka kuulostaa hyvällä tavalla ikävältä. Suunnitellusti rosoinen paketti on yhtenäinen ja maukas.
Loppusilauksena Happ tuntee yleisönsä, sillä pelissä on erillinen speedrun-moodi. Se poistaa kaikki juoni- ja satunnaiselementit, jolloin pelikenttä on tasainen mahdollisimman nopeita läpipeluita varten. Huijaamisen estämiseksi kello jatkaa käyntiä vielä päävalikon puolellakin.
YouTuben nopeuskuninkaat kaahaavat seikkailun läpi alta tunnissa, minulla taas meni läpäisyyn normaalityylillä kymmenisen tuntia. Siinä ehti löytää leijonanosan tavaroista ja tutkia kartan karvaa vaille kokonaan. Osa ajasta tuhraantui myös tyhjänpäiväiseen harhailuun, kun oikeaa suuntaa ei meinannut löytyä millään. Ilmainen vinkki: Zistä ja Kurista ei pääse takaisin alkuun ilman kiipeilyvälinettä.
Axiom Verge tekee valtavan paljon oikein. Kokonaisuutena se on äärimmäisen perinteinen metroidvania, mutta yksityiskohdissa piilee paljon vahvaa näkemystä ja oivallusta. Verge ei nouse aivan genren suurklassikoiden joukkoon, mutta yhden miehen yritys on monelta osin ihailtavan hyvä.

Axiom Verge

Arvosteltu: PS4
Saatavilla: PC
Thomas Happ Games
Versio: Myynti
Moninpeli: Ei
Ikäraja: 12

 

 

88