The Last Tinker on 3D-tasoloikan lyhyt, mutta sitäkin komeampi paluu.
Kolmiulotteinen tasoloikka on lajityyppinä kärsinyt arvonalennuksen hallitsevan konsolisukupolven aikana. Uusia suuren luokan brändejä ei genressä ole nähty sitten PS2:n päivien, kehittäjät ovat tyytyneet lähinnä uudelleen lämmittelemään vanhoja Ratchet & Clankeja sun muita eilispäivän aterioita.
Samaan aikaan kolmiulotteisen loikinnan lakastumisen kanssa kaksiulotteiset tasoloikat ovat nousseet uuteen loistoon, kiitos indieskenen nousun. Trendin valossa on yllättävää, että indiestudio Mimimi Productions uskalsi tarttua haasteeseen ja luoda täysiverisen kolmiulotteisen tasoloikan The Last Tinker: City of Colors, vieläpä pc:lle. Ja kelpo loikinnan loivatkin.
Liru laru loru, moni turha Koru, ratkiriemuksi muuttuu
The Last Tinkerin sankari on apinaa muistuttava Koru, Värikylän viimeinen Valmistaja, jolla on voima komentaa kaikkia kolmea pääväriä ja muokata maailmaa. Tinkerworld-maailmassa askartelijan valta on suuri, sillä luomakunta on kokonaan rakennettu pahvista, paperimassasta ja maalista.
Tinkerworldin sydämenä sykkii Värikylä, jonka asukkaiden tehtävänä on tuottaa maaleja maailman rakennustarpeisiin. Kylää asuttavat päävärien mukaan jaetut kolme kansaa: karhumaiset siniset, punaiset sisiliskot ja vihreät kilpikonna-jänis-sekasikiöt.
Värikylä on toiminut niin kauan kuin sen kansat ovat puhaltaneet yhteen hiileen, mutta pelin alkaessa jokin on mennyt pieleen. Rohkeat ja voimakkaat punaiset ovat muuttuneet ilkeiksi kiusaajiksi, uteliaat kilpijänikset pelkureiksi ja viisaat karhut masennuksen alhoissa rypeviksi sääliöiksi. Kaiken huipuksi väriä syövä Ankeus hyökkää pelin alussa kylän kimppuun ja pakottaa Korun seikkailuun hajonneen kansan yhdistämiseksi.
Last Tinkerin tarina ei sisällöltään ole mitenkään ihmeellinen, mutta sen esitystapa ansaitsee kunniamaininnan. Mimimi Studios on kääntänyt rajallisen indiebudjetin edukseen ja välianimaatioiden sijaan upottanut tarinankerronnan luontevaksi osaksi pelaamista. Nauhoitetun dialogin puuttuminen auttaa sekin osaltaan pitämään turhat jaarittelut poissa kässäristä.
Apinamies pahvipuun katveessa
Tasoloikkana The Last Tinker ottaa vaikutteita yllättävästä lähteestä, nimittäin Ubisoftin Assassin’s Creedeistä. Erillisen hyppynappulan sijaan Koru hyppii automaattisesti haluttuun suuntaan tasanteelta toisella pitämällä nappulaa pohjassa. Loikinnan haaste ei tule tähtäämisestä, vaan ajoituksesta esimerkiksi liikkuvien alustojen kohdalla.
Puoliautomaattinen ohjaus vähentää pelaajan kontrollia, mutta omasta mielestäni ratkaisu sopi The Last Tinkerin letkeään tyyliin. Hyppely on sulavaa ja nopeaa Korun loikkiessa saumattomasti oksalta alustalle ja siitä suoraan sprinttiin. Suoraviivaisessa tasoloikassa ohjaus myös toimii paljon paremmin kuin avoimissa Assassin’s Creedeissä, joissa hyppy vie turhan usein harhaan tietokoneen arpoessa pelaajan määränpään.
Koru ei vain loiki, vaan myös hakkaa, nimittäin Ankeudesta sikiäviä hirviöitä, ja paljain käsin. Apuna ovat värivoimat, joita Koru kerryttää matkan aikana tutustumalla päävärejä hallinnoiviin henkiolentoihin. Punainen väri toimii tavallisena nyrkiniskuna, vihreä väri panee vihut juoksemaan karkuun sinisen hyydyttäessä örmyt eksistentialistiseen masennustilaan. Väriä voi myös heittää kuin surrealistista kranaattia.
Taistelusysteemi on pelin heikoin osa, sillä se toistaa itseään aivan liikaa. Vihollisten kirjo on suppea ja omien hyökkäysten valikoima pieni. Vaikeustasokin on epäjohdonmukainen: peli on vaikeimmillaan keskivaiheilla vihujen määrän kasvaessa ennen kuin pelaaja on saanut käyttöönsä kaikki hyökkäykset, kun taas loppua kohti kovatkin viholliset jäädyttävä masennushyökkäys tekee matseista liiankin helppoja.
Sienimies on Korun kaveri
Nyrkiniskujen lisäksi kullakin värivoimalla on oma loitsunsa, johon tarvittava energia kertyy pikku hiljaa taisteluista ja kenttiin sirotelluista toteemeista. Punainen loitsu tekee Korusta äkäisemmän tappelijan, vihreä voima hidastaa aikaa ja sininen suojelee Korua ympäristön Ankeudelta, joka muuten tappaa koskettaessa. Taistelu on enimmäkseen niin helppoa, ettei erikoisvoimia tule juuri käytettyä, mutta varsinkin vihreää voimaa käytetään onnistuneesti pelin puzzleissa.
Ongelmanratkonnassa Korun apuna häärää vähä-älyinen sienimies, joka tottelee Korun määräyksiä itsetuhoisella uskollisuudella. Sienimiehellä on kaksi olomuotoa, joista kummallakin on eri toimintoja, joita käytetään eri väreillä. Sienimiehen iso olomuoto on fyysistä voimaa uhkuva jantteri, jota voi käyttää esimerkiksi ratsuna säikäyttämällä hänet vihreällä värillä, jolloin kolossi juoksee vaikka seinästä läpi. Hodor!
Sienimiehen pieni olomuoto on räjähdysherkkä pommittaja, jota käytetään erilaisten kiviesteiden tieltä raivaamiseen. Pikku-ukko on näppärä myös taistelussa, mikäli sen tiimellyksessä onnistuu tähtäämään väriammuksen oikein. Pelin automaattitähtäys ei ole järin tarkka, joten vaativammat temput harvoin onnistuvat ensi yrityksellä.
Pelimekaniikan yksinkertaisuus aiheuttaa tarinan suhteen lievän ristiriidan, jota trenditietoiset pelijournalistit kutsuvat ludonarratiiviseksi dissonanssiksi. Pelin maailma jankuttaa jatkuvasti siitä, että Koru on Valmistaja, jolla on voima korjata ja muokata maailmaa, mutta tämä ei näy pelimekaniikassa mitenkään. Eri värien taikavoimat näkyvät lähinnä erilaisina nyrkiniskuina. Minkäänlaista valmistamista tai ympäristön muokkaamista ei pelissä ole, mikä oli pettymys johdannon asettamien odotusten jälkeen.
Lyhyestä virsi kaunis
Audiovisuaaliselta toteutukseltaan Last Tinker loistaa ylitse muiden. Tinkerworldin maailma häikäisee väriloistollaan ja vahvalla taiteellisella suunnittelullaan. Esteettinen tyyli tuo mieleen Xbox 360:lle ja pc:lle vuosina 2006–7 julkaistun persoonallisen Viva Piñatan, jonka grafiikka perustui The Last Tinkerin tapaan paperimassamaisen maailman luomiseen.
Loistokasta graafista ulkoasua tukee erinomainen ääniraita. Musiikki elää peliympäristöjen mukana ja vaihtelee kiitettävästi Värikylän eri osissa. Esimerkiksi aggressiivisten punaisten kylässä ääniraita raikaa energisiä sambarytmejä, kun taas depression alhossa voivottelevien sinisten huudeilla musiikkina on mollivoittoista bluesia.
Tietyissä kentissä musiikkia käytetään myös osana puzzleja ja loikintaa. Mieleen jäi erityisesti kenttä, jossa vesi nousee ja laskee musiikin rytmin mukaan. Tunnelmalliset musat, vahva visuaalinen suunnittelu ja upeat grafiikat tekevät Last Tinkeristä yhden 2000-luvun audiovisuaalisesti herkullisimmista pikkupeleistä.
The Last Tinkerin indiebudjetti näkyy paitsi ääninäyttelyn puuttumisessa, myös seikkailun lyhykäisyydessä. Pelin juoksee läpi alta kuudessa tunnissa, ja kaikki nurkat nuohoamalla sekä erilaiset tilpehöörit keräämällä kestoon saa lisättyä maksimissaan tunnin tai kaksi.
Yhtäältä seikkailun tiiviys on vahvuus, sillä pelimekaniikkojen yksinkertaisuus ja tarinan vähäeleisyys eivät olisi jaksaneet kantaa peliä kovin paljon pidemmälle, mutta toisaalta kaikkia mekaniikkoja ei ehditä seikkailun aikana käyttää kuin kerran tai pari.
Olisin pelannut The Last Tinkeriä mielelläni pari tuntia pidempäänkin, jos taistelusysteemiä olisi hieman monipuolistettu. Nykyisellään tunnoton nappulanhakkaaminen tuntui pakkopullalta, vaan eipä tuo lyhyessä seikkailussa ehtinyt kyllästyttää. Lyhyenlännästä tasoloikka kustantaa pari kymppiä, mutta esteettisenä teoksena Last Tinker on niin makea pakkaus, etten voi kuin suositella sen maistamista.
Niin, ja parisuhteessa Koru on aina varma valinta syntymä- tai vuosipäivälahjaksi!
Arvosteltu: PC
Saatavilla: Mac, Linux
Tulossa: PS4
Mimimi Productions
Minimi: Intel Dual-Core 2.6 GHz / AMD Dual-Core Athlon 3.0 GHz, 2 Gt RAM, 512 Mt näytönohjain
Testattu: Intel i5-4670K -prosessori, 8 Gt RAM, ASUS GTX 760 -näytönohjain
Ikäraja: 7
86
