Ka-Pow! Thud! Aargh!

Lapsuuteni loppui, kun ryöstäjä ampui vanhempani.

Ei kun anteeksi, se olikin miljonääri Bruce Waynen lapsuus. Silloin hänestä tuli Batman, yön moniongelmainen musta ritari ja rikollisten kauhu. Batman: Arkham Asylum tekee niin vakuuttavaa työtä muuttaessaan minut Batmaniksi, että asiat menevät vähän sekaisin.

Odotin jotain ”ihan hauskaa” toimintaseikkailua, mutta sain kokemuksen, joka potkaisi minua batpotkulla peliluuhun. Yö Arkhamissa on tiukka paketti turpajuhlia, hiipimistä, tutkimista, vimpaimia, erilaisia haasteita ja esimerkillistä pelinrytmitystä moitteettomasti toteutettuna, viimeisen päälle Batmanin henkeen. Kyllä minä tiesin, että Batman on kova jätkä. Mutta että Lepis pystyy pätkimään itsensä Kapteeni Kökkörahastuspeliin, se on saavutus, johon on pystynyt vain yksi supersankari aikaisemmin. Ja hän oli tyttö.

Batman ethän auttaa voi

Batmanista on moneksi. Hän taipuu vanhojen sarjakuvien ja 60-luvun hassusta camp-Batmanista Frank Millerin luomaan synkkään, häiriintyneeseen ja väkivaltaiseen kostajaan. Arkhamin Batman on Yön ritari sieltä synkemmästä päästä.

Kun Jokeria viedään taas kerran Arkhamin vankimielisairaalaan, Batman haluaa henkilökohtaisesti valvoa arkkivihollisensa kuljetusta. Syystäkin, jopa yksinkertainen turvamies osaa ihmetellä, miksi Arkhamiin on jouduttu tilapäisesti varastoimaan ”satoja Jokerin apureita”. Edes Batmanin jämerillä kasvoilla ei välähdä yllätys, kun Jokeri kaappaa vallan Arkhamissa. Yhden miehen lepakkoarmeija aloittaa vastavallankaappauksen.

Mikään ei sovi Batmanin temmellyskentäksi yhtä hyvin kuin Arkham, valtava goottilaistyylinen synkkä kolossi, joka on eristetty omalle saarelleen. Kätevästi sen vaarallisiin hoidokkeihin kuuluu melkoinen määrä Batmanin pahimpia verivihollisia, jotka luonnollisesti heittävät keikkaa pelin erikoisvastustajina. Pellekonnien asemasta viholliskaarti on siitä uskottavammasta, synkemmästä päästä. Kissanaista en olisi pannut pahakseni, onneksi Myrkkymuratti hanskaa naiskauneuden, vaikka lihanhimo pitääkin vaihtaa kasviksiin.

Variksenpelätin kaivaa esiin Batmanin traumoja pelkomyrkyllään. Komealla tavalla käydään läpi vaikka vanhempien kuolema tai Batmiehen pelot roolinsa vangiksi jäämisestä. Arvuuttajaa ei onneksi nähdä, mutta loogisesti juuri hän on ripotellut paikat täyteen arvoituksia ja löydettäviä bonuksia.

Pelin tarinasta vastaa kehutun Batman-animaatiosarjan kirjoittaja Paul Dini. Sarjasta ovat mukana ainakin (ääninäyttelijät) Kevin ”Batman” Conroy sekä Mark ”Jokeri” Hamill. Kliseistä lopetusta lukuun ottamatta tarina on poikkeuksellisen toimiva ja ääninäyttely erinomaista. Pääpelin jälkeen voi testata bat-kykyjään koko maailmaa vastaan erilaisissa haastepeleissä.

Visuaalisesti Batman on hienoimpia aikoihin, nimenomaan tyylitajun ansiosta. Ympäristö on hienoa: Arkhamista tuli heti mielimielisairaalani. Gotham Cityn asukkaat ovat kuin Brian ”Tappava pila” Bollandin piirtämiä eikä animoinnissa pihdata. Ehkä Jokerin Pirkka Peruskonnia voisi olla muutama graafinen variaatio lisää. Grafiikka rullaa yllättävän ketterästi vaikkei pelirauta ole tuoreinta.

Lepakkona katossa

Paketin viimeistelee vaivattoman sulava pelattavuus, joka luo hienon illuusion oikean Batmanin voimasta ja kyvykkyydestä. Luontevasti kiipeillessäni vaijerin varassa tapahtuu hieno muutos. En ole enää pelaaja, joka istuu ergononisella pelituolillaan, olen huipputreenattu supersankari, joka istuu kivipirulla ja valitsee ensimmäistä uhriaan.

Vaikka tuon, joka on yksin. Tiputtaudun sen taakse ja blokkaan verenkierron aivoihin. Muut eivät huomaa mitään. Seuraavan vartijan hoidan nostamalla hänet kivipiruun roikkumaan. Loput vartijat kerääntyvät ryhmäksi, ja päätän ottaa riskin. Liidän ja potkaisen. Yksi tippuu, toista lyön, mutta lyijy lentää ja tekee kipeää. Vaijeripyssyllä singahdan takaisin pirujen päälle, ja vaihtelen gargoilia kunnes konnat hämääntyvät.

Batman ei tapa edes konnia, mutta se ei estä häntä vetämästä niitä pataan tavalla, joka tuntuu ruudun toisellakin puolella. Periaatteessa taistelussa käytetään kahta nappia, lyö ja torju (väistöt ja muutama erikoiskombo päälle). Mättö on hienon näköistä, sulavaa ja ruhjovan tehokasta, juuri sellaista kuin Batmanilta voi odottaa.

Hyvä ratkaisu, sillä jos ohjaisin Batmania suoraan, Lepakkomies kääntyilisi kankeasti väärään suuntaan ja iskisi yleensä ohi. Nyt minä päätän mitä Batman tekee, ja Batman tekee sen taidolla. Niin kauan kuin vastustajilla ei ole lyijyputkea kummempaa asetta, Batman pärjää suurtakin ylivoimaa vastaan, mutta jos vastassa on veistä, tuliasetta tai sähkösauvaa, vaaditaan ihan uusia kikkoja. Veitsimies hämätään viittatempulla ja sitten hakataan maahan, sähkömies on selvää kauraa kun sen taakse pääsee väistöliikkeellä. Pyssymiehiä vaanitaan varjoista, katosta tai vaikka lattian alta hyökkäämällä.

Ässä voittaa jokerin

Batman: Arkham Asylum on paljon enemmän kuin mätkintäpeli, se on toimintaseikkailu, jossa Yön ritari käyttää paljon muutakin kuin nyrkkejään.

Batman on Batman eikä näköispatsas. Jopa ässäetsivä Batmanin ylivertaiset tutkintakyvyt tuodaan peliin ”etsiväkatseella”, joka poimii huoneista esiin merkittävät yksityiskohdat, kuten kerättävät bonukset tai hyödynnettävät objektit tai vaikka Myrkkymuratin seurattavan feromonijäljen. Oikeaa aivonkäyttöä saa, kun ratkoo Arvuuttajan bonusarvoituksia.

Batmanin tavaramerkkivimpaimet tuodaan peliin pikku hiljaa. Monikäyttöisin on batarangi, joka soveltuu konnien kolkkaamisesta köyden katkaisuun. Batarangia saa jatkossa päivitettyä erilaisiin tarkoituksiin. Normikiipeily hoidetaan vaijeripyssyllä. Räjähtävällä bathyytelöllä hajotetaan seiniä, mieluiten konnien päälle. Batclaw’lla (bätkäpälä) revitään luukkuja, heikkoja seinä ja tietysti konnia, batköydellä ylitetään pitkiäkin kuiluja. Koodianalysaattorilla avataan turvaovia.

Lopullisesti vaikutuin panostuksesta turhiin yksityiskohtiin, esimerkiksi siitä, että loppua kohti batpuku rähjääntyy ja Lepakkomiehelle kasvaa reipas sänki.

Pyhä pomppiva Batman!

Suurimman osan ajasta Batman välttää hienosti juuttumisen saman tempun jatkuvaan toistoon. Se vaihtaa pelityylejä, muuttaa vanhojen sääntöjä ja kikkailee vihollisilla. Aina välillä hierotaan pomotaisteluita, joita jotkut, kuten minä, pitävät inhoina reliikkeinä 80-luvulta. Muutama pomotaistelu on ihan ok, mutta osassa saa motoriikka kylmää kyytiä.

Batmanin virheetön kombosuoritus iskee hudin vasta lopussa, kun peli lopullisesti luhistuu ylipitkiin pomotaisteluihin. Sujuvuuden nimissä jokaisesta olisi pitänyt lyhentää noin kaksi kolmannesta. Vaikka osaava pelaaja pääsee niistä kerralla parilla läpi, ne ovat kuolettavan tylsää jyystämistä. Itse ratkaisin ongelman huijausohjelmalla, kun kyllästymisraja tuli vastaan.

Pomotaistelut nostavat pinnalle yhden heikkouden. Konsolikäännösten padiohjaus taipuu yleensä huonosti PC:lle tyypilliseen hiiri–näppis-komboon. Aluksi näytti, että Batman saa puhtaat paperit, sillä ohjattavuudessa ei ole mitään ongelmia.

Pomotaistelussa Banea vastaan hyppyväistö paljastui kankeaksi. Se suoritetaan painamalla haluttu suuntanäppäin alas ja lyömällä kaksi kertaa välilyöntiä, mikä tiheissä pomomatseissa oli minun sormieni motoriikalle ja näppäimistölle liikaa. Onneksi apu on yhtä lähellä kuin hyvä Xbox 360:n johdollinen padi, joka toimii suoraan PC:llä. Väistely sujui heti metrin helpommin. Parempi onkin, sillä loppupeleissä vain pomppiva Batman pärjää. Näppis ja padi toimivat ongelmitta rinnakkain.

Nuiva loppuryvetys ei Batmania nujerra. Arkhamin portista astelee voittajana musta viitta hulmuten yksi vuoden parhaita pelejä, ihan millä tahansa mittarilla tai pelikoneella, ja vaikka ihan ilman lepakkorakkautta. Vaikka kaikki Batmania rakastavatkin.

Hyvää työtä, Lepakkomies. Ja hyvää yötä, pidä Gotham City puhtaana.