Juokse sinä humma, kun tuo Gotham on niin tumma ja taival on tankkeja täynnä.
Rocksteadyn tekemät, Batmanin seikkailuja seuraavat Arkham-pelit ovat laadukkaiden supersankaripelien mittapuu, joiden korkeaa rimaa ei kukaan muu ole tavoittanut. Rock-steadyn tasolle ei yltänyt edes Warner Brothersin Montrealin-studion pätevä, mutta hengetön spin off-peli Arkham Origins (Pelit 11/2013, 83 pistettä), joka jäi selvästi esikuviensa varjoon.
Nyt mestarit ovat palanneet kehään vielä viimeisen kerran saattaakseen Arkham-saagan päätökseensä. Arkham Knightissa Batmanin tarina päättyy viittasankarin kuolemaan, tai näin peli ainakin alkumetreillä kertoo. Oli sankarin kuolema todellinen tai ei, on hahmolle rakennettu mittakaavaltaan aikamoinen finaali, joka kattaa koko Gothamin kaupungin. Arkham Knight on suurempi, kauniimpi ja melodramaattisempi kuin yksikään edeltäjistään, mutta onko se yhtä hyvä?
Hyvä kysymys. Viimeinen Arkham tuo perinteisiin kuvioihin suuria muutoksia, jotka ovat jakaneet mielipiteitä. Näistä huomattavin on tietenkin yön ritarin ratsuna toimiva lepakkoauto, joka vie pelin entistä lähemmäs perinteisiä hiekkalaatikoita ja kauas alkuperäisen Arkham Asylumin (Pelit 8/2009, 92 pistettä) kompaktista rakenteesta.
Bättis, oo-oo, ota meidät kyytiin
Arkham Knight ei tehnyt minuun vaikutusta vielä ensimetreillä, sillä peli alkaa vaisummin kuin aiemmat Rocksteadyn Batmanit. Arkham Cityn (Pelit 11/2011, 92 pistettä) metsään menneen avovankilakokeilun jäljiltä eheytynyt Gotham on nauttinut pitkästä rauhan ajasta, joka Halloweenina katkeaa superkonna Variksenpelättimen terrori-iskuun kahvilassa.
Gothamilaisten luulisi jo tottuneen megalomaanisten konnien suunsoittoon, mutta Variksenpelättimen uhkaus lanata seuraavaksi koko kaupunki pelkomyrkyllään otetaan sen verran vakavasti, että Gotham evakuoidaan. Näin väkinäisellä käsikirjoittamisella kaupunki tyhjennetään siviileistä, jotta pelaaja voidaan päästää riehumaan suurkaupungin kaduille ilman sivullisuhrien riskiä.
Hieman hätiköidyn alun jälkeen peli tempaa mukaansa. Batman ryhtyy heti jahtaamaan Variksenpelätintä, joka on liittoutunut salaperäisen Arkhamin Ritarin kanssa. Tony Starkin autotallista pöllityn oloiseen robottihaarniskaan pukeutunut soturi tuo mukanansa raskaasti aseistetun palkka-armeijan, jolta Batman joutuu valloittamaan kaupunkiaan takaisin kortteli kerrallaan.
Sota tarvitsee raskaita aseita, onneksi uusi lepakkoauto muuntautuu taistelua varten myös raskaaksi tankiksi. Sille on käyttöä, sillä Arkhamin Ritarin armeijaan kuuluu solttujen lisäksi armada robottitankkeja ja -lennokkeja. Tankkitaistelut ja lepakkoautoralli ovat suurin uudistus Arkham-kaavaan, sillä niissä ei ole jäljellä mitään alkuperäisen Arkham Asylumin hienovaraisuudesta.
Räiskettä ja pauketta tursuavat tankkitaistot olivat omasta mielestäni hyvää vaihtelua tutuksi käyneeseen Arkham-kuvioon, mutta yksinkertaisuutensa vuoksi ne alkavat liian nopeasti toistaa itseään. Yliyksinkertaisen räimeen suuri määrä alkoi loppua kohden tuoda mieleen enemmän Ratchet & Clankin kuin Arkham-pelin. Olisin halunnut lepakkoautoa käytettävän säästeliäämmin, nyt uutuudenviehätyksen kromi karisee nopeasti.
Arkham Knightin peliajasta jopa kolmannes kuluu ratin takana, sillä useat sivutehtävätkin käyttävät kaaraa. Tankkitaistelujen lisäksi lepakkoautoa käytetään takaa-ajoissa ja ongelmanratkaisussa erityisesti Arvuuttajan luomilla haasteradoilla, joissa tarvitaan sekä rallitaitoja että pähkäilyä. Arvuuttajan luomukset ovat hauskoja, mutta nekin kärsivät liian suuresta määrästä ja siitä seuraavasta toistosta.
Biff, bäng ja poff
Lepakkoautoa lukuun ottamatta Arkham-pelien kova ydin on tallellaan. Batman taistelee Gothamin konnia vastaan joko nyrkkitappeluissa tai varjoista iskemällä, jos gangstereilla on reikäraudat. Tappelut ovat sitä laatua, jota Rocksteadyn Batmaneilta sopii odottaakin. Batman ohjautuu nyrkkitsembaloissa kuin rasvattu salama, joka kaataa konnat neljällä perusliikkellä.
Perusmosureita vastaan riittää pelkkä nappulanhakkaaminen, mutta pelin edetessä yleistyvät kikkailuviholliset vaativat ajattelua ja reaktiokykyä. Iskujen, torjuntojen, tainnutusten ja loikkien oikealla yhdistelyllä kaatuu jokainen erikoisvastustajakin, mutta lisähupia taistelumekaniikasta saa irti opettelemalla eri lepakkovempainten käyttötavat. Erityisen hyödyllinen on loppupelistä saatava sähköase, joka kaataa kertalaukauksella ärsyttävät sähkösauvoja heiluttelevat roistot.
Erityisesti loppua kohti Arkham Knightissa tulee vastaan joitakin pelisarjan vaikeimmista nyrkkitappeluista, sillä erilaisia taktiikoita vaativien vihollisten kirjo kasvaa suurissa tappeluissa hervottomaksi. Erityinen inhokkini uusista vihollistyypeistä oli lääkintämies, joka herättelee jo kerran kanveesiin lyötyjä vihollisia takaisin tolpilleen. Luonnollisesti nämä valkonuttuiset soltut pysyttelevät taisteluissa rintaman takana, joista heidän tavoittamisensa on vaikeaa kun tusina kovanaamoja huohottaa niskaan.
Tappeluita on uudistettu myös ympäristön hyödyntämisellä. Batman voi käyttää (tuliaseita lukuun ottamatta) kaikkia ympäristön aseita, kuten putkia ja heiteltäviä laatikoita. Lisäksi konnia voi taltuttaa honkkarimätkintä Sleeping Dogsin tyyliin kertalaakista ympäristöön liittyvillä erityishyökkäyksillä, kuten kattolampun pudottamisella. Tietyissä taisteluissa Batmanilla on myös partneri, kuten Kissanainen tai Robin, johon pelaaja voi tappelun aikana vaihtaa. Varsinaista co-opia ei harmillisesti ole tarjolla.
Omituisena suunnitteluratkaisuna perinteisiä pomotaisteluja ei Arkham Knightissa nähdä oikeastaan yhtäkään, vaan kaikki superkonnat taltutetaan hieman muunnelluissa normaaleissa tappeluissa tai tankkitaistoissa. Edellisten Arkhamien pomot eivät aina olleet loppuun asti ajateltuja, mutta kokonaisuutena Arkham Knight tuntuu köyhemmältä ilman niitä.
Uhanalainen metsästäjä
Hiippailuosioita ei ole muutettu sen enempää kuin nyrkkiotteluitakaan. Palkkasotilaiden lääkintämies aiheuttaa näissäkin tilanteissa päänvaivaa, minkä lisäksi sotilaiden käyttämä moderni teknologia vähentää varjoissa piilottelevan uhanalaisen lepakon elintilaa. Teknisesti taitava sankarimme voi kuitenkin kääntää sotilaiden teknologian näitä vastaan esimerkiksi hakkeroimalla taivaalta partioivat lennokit omiin nimiinsä.
Hiiviskelykentissä navigoimista vertikaalisuunnassa on helpotettu lisäämällä kenttiin ilmastointihormeja, joiden kautta viittasankari pääsee kertaheitolla katonrajasta lattian alaisiin käytäviin ja takaisin. Näiden avulla solttujen jallittaminen on melkein liian helppoa, mutta onneksi vihollisilla on omat keinonsa aiheuttaa päänvaivaa Batmanille.
Hankalimpia vastustajia ovat Batmanin seinät läpäisevän etsiväkatseen estävät häirintälaitteet ja jäljittäjät, jotka löytävät piileskelevän sankarin tämän käyttäessä etsivänäköään. Batmanin tutkanäköä sabotoivat myös loppupelissä esiintyvät häiveasulla varustetut sotilaat, jotka eivät näy seinien läpi.
Lepakkoautoa lukuun ottamatta Batmanilla ei juuri ole uusia leluja apunaan ongelmanratkaisussa tai hiiviskelyssä. Lepakkovyöstä löytyvät laitteet ovat enimmäkseen samoja, joita käytettiin myös aiemmissa Arkhameissa. Poikkeuksia on huvittava äänimodulaattori, jolla Batman voi houkutella vartijoita väijytyksiin jäljittelemällä näiden pomojen ääntä radiopuhelimessa.
Hieman oudompi uudistus hiippailuun on mahdollisuus lyödä tajuttomaksi useampi vihollinen kerrallaan, kun vihollisten pelkomittari on täynnä. Ominaisuus näyttää siistiltä, mutta tuntuu huijaamiselta.
Kortti hihassa
Rocksteadyn Arkhamit ovat olleet paitsi mekaanisesti erinomaisia pelejä, myös erittäin tyydyttäviä tarinoita, jotka ovat handlanneet Batmanin karnevalistisen melodraaman prikulleen oikein. Iso kiitos tästä kuuluu Mark ”Luke Skywalker” Hamillin mestarillisesti ääninäyttelemälle Jokerille, joka varasti shown’n Arkhameissa Asylum ja City. Erinäisten Cityn lopussa nähtyjen tapahtumien vuoksi Gothamin klovnikeisaria ei enää kuitenkaan Knightissa nähdä. Hamill itsekin on sanonut, että City jäi viimeiseksi kerraksi, kun hän hahmoa esitti. Jokereista ikonisin on mennyttä.
Vai onko sittenkään? Enempää spoilaamatta Arkham Knightin tarina herää todella henkiin vasta ensimmäisessä juonenkäänteessä muutaman tunnin pelaamisen jälkeen, kun Jokerin perintö alkaa aiheuttaa astetta vakavampia pulmia Gothamin sankarille. Käsikirjoituksellinen käänne antaa voimakkaan piristysruiskeen muuten hieman kaavamaiseen tarinaan ja nostaa Knightin kertomuksen edeltäjiensä tasolle.
Jokerin varjo liittyy myös Gothamia piinaavan Arkhamin Ritarin todelliseen henkilöllisyyteen, jota peli panttaa aivan viime metreille asti. Salaisuus on kuitenkin juonen suurin pettymys, sillä jokainen Batman-lorea edes pintapuolisesti tunteva arvaa sen jo alkumetreillä. Loputkin arvaavat paljastuksen hyvissä ajoin etukäteen, sillä peli alleviivaa sen pohjustuksen paksulla tussilla. Elättelin loppuun asti toiveita siitä, että Rocksteady olisi tahallaan johdatellut pelaajaa harhaan, mutta pettymyksenä kehittäjät päätyivät siihen itsestään selvään vaihtoehtoon.
Lepakon loppu
Kokonaisuutena Arkham Knightin juonenkuljetus toimii Arkham Cityä paremmin. City kärsi skitsofreenisesta lineaarisen juonen ja avoimen hiekkalaatikon välisestä konfliktista, jossa käsikirjoitus ajoi Geralt… Batmania eteenpäin, mutta pelimekaniikka kannusti turhan tilpehöörin tekemiseen siinä sivussa. Arkham Knightin käsikirjoitukseen on sijoitettu selkeitä suvantokohtia, jotka sopivat sivutehtävien suorittamiseen, ja hovimestari Alfred vielä huomauttaa näistä tilaisuuksista erikseen.
Ärsyttävänä ratkaisuna pelin varsinainen loppu on varattu vain sadan prosentin suorituksen tekijöille. Lopun nähdäkseen on siis kerättävä joka ainoa Arvuuttajan piilotettu pokaali, vaikka ylimääräisiä virtuaalitodellisuuden haasteita ei sentään tarvitse suorittaa. Ratkaisu voisi olla perusteltu, jos kyseessä olisi ylimääräisen epilogin avaaminen, mutta nyt koko juonen lopetus jää puuttumaan, jos loppuun asti suorittaminen ei nappaa. Youtuben aikakautena tällainen ratkaisu on ihmeellisen passiivis-aggressiivisesta pelisuunnittelua.
Kokonaisuutena Arkham Knight on selkeästi Rocksteadyn luomus ja jättää pliisun, ulkopuolisten tekemän Arkham Originsin varjoonsa. Mutta se myös kärsii tietyistä suunnitteluratkaisuista, joiden vuoksi se ei nouse aivan edeltäjiensä tasolle. Lepakkoauton maltillisemmalla käytöllä ja enemmällä vaihtelulla Arkham-sarja olisi saanut Knightista arvoisensa päätöksen, mutta nyt tuntuu että ehkä Rocksteadyn oli jo korkea aika jättää Batman taaksensa.
Samaan lepakkoaikaan, vaan ei lepakko-pc:llä
Arkham Knight jäi historiaan yhtenä kaikkien aikojen surkeimmista pc-julkaisuista. Julkaisukunnossa peli oli lukittu 30 fps:n ruudunpäivitysnopeuteen, eikä se tästä rampauttamisesta huolimatta pyörinyt sulavasti kuin markkinoiden kovimmissa tehomyllyissä, jos niissäkään. Suurella osalla pelaajista erityisesti lepakkoautolla ajaminen teki Arkham Knightista täysin pelikelvottoman, kun fps:t upposivat vauhdikkaissa kohtauksissa 10:n hujakoille. Bonuksena peli kärsi vakavasta kaatumataudista.
Nörttipyörre valtasi keskustelupalstat ja Steamissa pelin käyttäjäarvosana putosi nollan tuntumaan. Pc-bättiksen lanseeraus oli niin suuri katastrofi, että Warner Brothers teki historiallisen peliliikkeen: pelin pc-versio vedettiin kokonaan myynnistä Steamissa. Kirjoitushetkellä peliä ei voi vieläkään ostaa PC:lle.
Warner Brothersin päätökseen liittyi epäilemättä Steamin uusi mahdollisuus saada rahat takaisin peliostoksesta, jos tuote ei miellytä. Toivoa sopii, että Arkham Knight jää alan muistiin varoittavana esimerkkinä siitä miten käy, jos huippupelin pc-käännöksen antaa jollekin sekulipoppoolle.
87
