www.battlefield.com
Bad Companyssa huumori väritti tuttua Battlefield-räiskintää. Jatko-osa vakavoituu modernin sodankäynnin äärellä.
Tukholmalaisen Dice-studion Bad Company oli ensimmäinen Battlefield-peli, jossa oli kunnollinen tarina pelkän moninpelin lisäksi. Neljän rääväsuisen sankarin pikkuryhmä ravasi kullan perässä Kolme kuningasta -leffan tyylisissä naljailutunnelmissa. Kakkosessa miehet ovat palanneet takaisin ruotuun ja heidät lähetetään torjumaan uutta uhkaa, venäläisten kuviteltua superasetta.
Idea kuulostaa Modern Warfare 2:sta lainatulta, mutta toteutuksessa on yritetty panostaa muuhunkin kuin jatkuvaan toimintaan. Yksinpelissä vuorotellaan rauhallisempaa hiiviskelyä pienemmissä kentissä ja nopeampaa ajoneuvopohjaista taistelua laajoilla alueilla. Muutaman kentän pituisessa demoversiossa räiskittiin ensin viidakossa ja siirryttiin sitten Andeille lumen keskelle jahtaamaan pudonnutta satelliittia. Molemmissa piirtoetäisyys oli komea ja erilaisia etenemisreittejä oli välillä useampi pelkän samassa putkessa juoksemisen sijasta.
Yleistunnelmaltaan kakkososa on edeltäjäänsä vakavampi, eivätkä sankarit enää heitä läppää jatkuvalla syötöllä. Hyvät hahmot toimivat silti ja mukana on enemmän hiljaista huumoria, kuten eleitä ja sopivia mulkaisuja. Pelillisesti suurin muutos on ykkösen parannuspiikin poistuminen ja toisen aseen kantomahdollisuus. Nyt mukana voi olla samaan aikaan vaikkapa haulikko ja tarkkuuskivääri, mikä on erittäin kätevää.
Hyvin etenevästä sooloilusta huolimatta moninpeli on se juttu, jonka takia Bad Company 2 toimii. Erilaiset pelityypit keskittyvät viihdyttävästi eri asioihin. Isoilla kartoilla pelattavassa conquestissa kaahaillaan kulkuvälineillä, kun pienemmissä rush-kentissä taas taistellaan tiimeissä jalkaisin. Molemmille löytyy faninsa, itse pidin enemmän pienemmän mittakaavan pelaamisesta.
Toiminta on parin uudistuksen ansiosta aikaisempaa vauhdikkaampaa. Tärkein ero vanhaan on aseiden parempi teho, eikä vastustajaan enää tarvitse upottaa lipaskaupalla lyijyä. Kiikarikiväärillä kertalaaki päähän riittää tappamaan, ruumisosumia vaaditaan useampi. Toinen meininkiä parantava muutos on parannuspiikin poistuminen. Vaikka se oli ykkösessä idealtaan hyvä, niin lopputuloksena sen käyttäminen hidasti taistelun tahtia.
Bad Company 2:lla on kova pala purtavanaan, jos se aikoo lyödä lovea Modern Warfaren nettiylivaltaan. Ainakin Dice yrittää oikeilla aseilla, joten toivossa on hyvä elää.
Bad Companyssa huumori väritti tuttua Battlefield-räiskintää. Jatko-osa vakavoituu modernin sodankäynnin äärellä.
Kirjoitus on luettavissa pelit.fi:ssä 3.3.2010.
David ”Elite” Brabenin Frontier Developments -tiimin LostWinds-tasoloikka oli WiiWare-palvelun ensitahtien ehdoton hitti, joten Winter of the Melodias -jatko-osa ei tule yllätyksenä. Melodioitten talvessa tuulenjumala Enrilin siivittämä pikkupoika Toku ratkoo ikuisen talven arvoitusta.
Nerokas kontrollisysteemi toimii loistavasti: Tokua ohjataan Nuntsalla ja Motejen osoittimet esittävät Enriliä. Toku itse ei osaa hyppiä, mutta Enrilillä huiskiminen heittää sankaria ylemmäs ja kauemmas. Voimakas tuuli vaikuttaa Tokun ohella esineisiin, vihollisiin, tuleen ja veteen. Mote-eleitä käytetään nokkelasti ja liioittelematta hyväksi erikoisliikkeissä. Ohjainta pystyssä kieputtamalla luotu trombi viskaa Tokun entistä korkeammalle ja osoittimella piirretty pyörre muokkaa lumisateesta suuren lumipallon.
Winter of the Melodiasin pääkikkana on kesän ja talven kierto, mikä vaikuttaa suoraan pulmien ratkaisuihin. Talvella sukeltaminen ei onnistu, eikä kesällä voi käyttää lumipalloja kytkinpainoina. LostWindsin maailma on siinä mielessä avoin, että joka paikkaan saa yrittää mennä, mutta alkutaipaleella rajallisilla kyvyillä ei pääse kaikkialle. Tokun arsenaaliin lisätty kartta auttaa suunnistuksessa, joten ykkösosan totaaliset harharetket ovat taakse jäänyttä elämää.
Kun omaperäiseen tasoloikkamekaniikkaan yhdistetään tekninen ja taiteellinen kunnianhimo ja sadunomainen tunnelma, pakko päästä loppuun -addiktio nousee huimiin sfääreihin. Kehitystiimi osoittaa rautaisen ammattitaitonsa loppujen lopuksi pienillä asioilla: pakkaslumi narskuu jalkojen alla ja Enrilin tuuli huiskii hienosti puita ja ruohonkorsia. LostWinds: Winter of the Melodias on WiiWaren ehdotonta huippua ja yksi Wii-vuoden parhaista peleistä.
