Onneksi vanhuksillekin tehdään vielä pelejä.
Olen vanhoja Pelit-lehden vuosikertoja silmäillessäni havahtunut merkilliseen ilmiöön: en muista puoliakaan niistä peleistä, joita olen aikojen saatossa arvostellut. Muistikuvani ihan kivoista, mutta kaiken kaikkiaan yhdentekevistä 70 ja 80 pisteen peleistä ovat auttamattomasti haalistuneen unohduksen usvaan.
Lapsuuteni pelit ovat kokonaan toinen juttu. Hieman keskittymällä pystyisin varmaan luettelemaan lähes kaikki kuusneloseni kasettiasemassa pyörineet pelit. Legendaariset Epyxin urheilupelit, iki-ihanat Microprosen simulaattorit, Oceanin lisenssikuona a:sta mappi ö:hön. Ja kolikkopelikäännökset, voi luoja, kuinka rakastin kolikkopelikäännöksiä kuusnelosella! Se oli kovaa rakkautta, sillä hienostakin kolikkopelistä sai yllättävän huonon, kun se puserrettiin väkivalloin Commodoren 64 kilotavun bittiavaruuteen. Silti minun on tunnustettava, että pelasin onneni kukkuloilla jopa sietämättömästi nykivää kuusnelos-Afterburneria, joka oli kaiken järjen mukaan kenties kaikkien aikojen surkein arcade-porttaus.
Kolikkopelikäännöksillä oli silti hetkensä. Bionic Commandon voi huoletta laskea suorastaan tähtihetkeksi. Sen pomminkestävä peli-idea perustui tasoloikkaan, jossa sankari eteni hyppimisen sijaan teleskooppimaisesti venyvän bionisen kouran avulla. Bioninen koura ei pelkästään hilannut sankarin persettä ylös, vaan myös reippaasti letkautellen eteenpäin. Kattoon kiinnittynyttä kouraa saattoi käyttää kuin Tarzan liaania. Se oli erilaista ja hauskaa, vaikka kommando yleensä kuolikin jo ensimmäisessä kentässä.
Myöhäiset onnittelut Capcomin pelisuunnittelijoille ovat siis paikallaan: keksitte jotain, mitä ei voinut pilata, edes rupisella Commodore-grafiikalla.
Super-Joe on vangittu!
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin minulla on ilo pelata Capcomin retrotaivaasta tupsahtanutta Bionic Commando Rearmedia. Se ei ole tarkalleen ottaen sama peli, josta nautin Commodorellani, vaan kasibitti-Nintendolta tuttu, toimintaseikkailuksi jalostettu versio samasta aiheesta. Eikä siinä mitään, salahuoneita ja kiertoteitä pursuavana toimintaseikkailuna Bionic Commando on parhaimmillaan.
Rearmed pukee vanhan pelin uuteen kuosiin sisältöön ja juoneen koskematta. Erään toisen Capcom-pelin pyssysankari Super-Joe on jäänyt natsimaisten imperialistien vangiksi, joten bioniseksi kommandoksi koulutettu Nathan Spencer määrätään vapauttamaan asetoverinsa. Jos Spencer onnistuu samalla reissulla pysäyttämään imperialisteja johtavan Hitlerin näköisen ukkelin, niin aina vain parempi!
Toimintaseikkailuksi Bionic Commando muuttuu imperialistien maita esittävässä karttakuvassa, jossa Spencer lentää helikopterilla kentästä toiseen. Jos matkan varrelle osuu imperialistien kolonna, se tietää ylimääräistä räiskintätuokiota. Ylävinkkelistä kuvatut tuokiot muistuttavat tarkoituksellisesti legendaarista kasari-Commandoa aina taustamusiikkia myöten. Kun Spencer on ampunut kourallisen vihollisia ja räjäyttänyt pari kuljetusrekkaa, helikopterimatka voi taas jatkua.
Kartan ansiosta pelin kentät voi pelata haluamassaan järjestyksessä, vaikka moneen paikkaan vaaditaankin jokin erikoisvaruste tai muu vipstaakki, jotta homma etenisi alkua pidemmälle. Esimerkiksi asevarikkokentän pimeydessä ei näe nenäänsä pidemmälle ilman leiriltä numero 13 poimittuja soihtuja. Uusien varusteiden ja aseiden haaliminen tuo mukavasti seikkailun tuntua peliin, joka olisi muuten pelkkää bionisen kouran varassa killumista.
Bionic Commando Rearmedin kentät ovat melko lyhyitä, mutta sitäkin vaikeampia. Ne läpäisee periaatteessa alta kymmenen minuutin, mutta käytännössä nappisuoritusta saattaa edeltää tunnin verran kiroilua ja äkkikuolemia. Vaikka jatkoyrityksiä on loputtomasti, elämiä on vain kolme. Kun ne on kulutettu loppuun, kenttä on aloitettava alusta. Kukin kenttä huipentuu pomotaisteluun, jossa ei koskaan pärjää pelkästään sarjatulta losottamalla. Imperialistien tietokoneita hakkeroimalla saa vihiä pomon päihittämiseen vaadittavasta kikka kolmosesta.
Pää räjähtää!
Bionic Commando Rearmedin kasaripelattavuus hätkähdyttää kankeudellaan ja sen vaikeusaste suorastaan kutittelee ärsytyskynnystä. Silti se on peli, jolla on pilke silmäkulmassa ja sydän paikallaan. Etevä pelaaminen palkitaan aina, eikä pelaajaa koskaan kohdella epäreilusti. Pikkutarkkaa ajoitusta vaativat leiskautukset tasolta toiselle, kutkuttavasti modernisoitu retromusiikki ja juonta kuljettavat höperöt dialogiboksit palauttavat elävästi mieleen pelaamisen kadotetun aikakauden, jolloin pelin läpipelaaminen vielä merkitsi jotain.
Bionic Commando Rearmed viimeistelee retroherkkunsa co-op-kaksinpelillä, jossa ruutu jakautuu tarvittaessa kahtia. Kaksinpeli on aloittelijalle kova koulu, sillä elämänsä tuhlannut katselee kaverin pelaamista sivusta kentän loppuun asti. Vauhdikkaamman menon makuun päästään deathmatch-virityksessä, jossa neljä pelaajaa suljetaan pieneen kammioon selvittelemään välejään. Mainioita lisiä molemmat, vaikka eivät Xbox Livessä toimikaan.
Kymmenen euron hintaisena retrohalpiksena Rearmed on yksinkertaisesti ohittamaton tapaus. Näyttävästä grafiikasta huolimatta peli vaatii retrolasit silmille, sillä nykymittapuulla jähmeästä kasaripelattavuudesta ei voi kylmiltään nauttia. Se on opittu maku.
Mistäkö sitten K-18-leima? Tietenkin Hitlerin näköisen pääpahiksen pään räjäytyksestä pelin lopussa. Tarpeettoman väkivaltainen kohtaus on toisinto alkuperäisestä Bionic Commandosta.
91
