Atlantin pohjalla makaava Rapturen kapitalistiutopia vajosi vapaan geenimuuntelun myötä anarkiaan. Kymmenen vuotta ensimmäisen pelin tapahtumien jälkeen on taas aika antaa mutanteille isän kädestä.
Bioshock on yksi 2000-luvun tunnelmallisimpia pelejä. Meren alle rakennettu Rapturen kaupunki on ihastuttavan art deco -henkinen paikka, jollaisia näkee aivan liian harvoin. Ympäristössä yhdistyvät samalla 30-lukulainen romantiikka ja avaruusasemamainen eristyneisyyden tuntu.
Hitti toimi tautisen hyvin, joten jatko-osan julkistus ei ollut yllätys. Se sen sijaan yllätti, että kakkosessa pelataan Big Daddya, ykkösosassa vain vastustajana tutuksi tullutta järkälemäistä, sukelluspukuun sinetöityä hirviötä. Isukin elämäntehtävä on suojella heiveröistä pikkusiskoa, joka kerää ympäristöstä koko geenitekniikan perusainetta, adamia. Miten tällaisesta voi saada kunnollisen pelin?
Esi-isän tarina
Syvemmät mietteet isyyden todellisesta luonteesta jäävät nopeasti taka-alalle, sillä syrjäisen varaston nurkasta heräävä sankari on ensimmäinen onnistunut prototyyppi-isukki. Hänellä on vielä jäljellä ihmismäisiä luonteenpiirteitä sekä vapaa tahto, vaikka elämä onkin kahlittu panssaripuvun sisään. Matkassa on kuitenkin yksi paha mutka: oma Eleanor-pikkusisko on nokosten aikana hävinnyt.
Vuosikymmenessä entisestään rappeutunut Rapture on iso paikka tutkittavaksi. Onneksi apua löytyy tutulta taholta, kun jo kymmenen vuotta sitten pikkusiskoja pelastanut tohtori Tenembaum ottaa yhteyttä Deltaksi kutsumaansa isukkiin. Rapturen uusi johtaja Sofia Lamb on herättänyt pikkusisko-ohjelman uudelleen henkiin, ja Tenembaum on palannut meren alle estämään sen. Sankarilla ja tohtorilla on siis yhteinen päämäärä. Siinä sivussa löytyy ehkä myös se tärkein, Eleanor.
Köykäisen tuntuisesta alkuasetelmasta huolimatta Bioshock 2:n tarina toimii. Juonta kuljetetaan ja hahmoja syvennetään onnistuneesti pääasiassa maastosta kerättävien nauhoitteiden kautta. Tekniikka on tuttu ykkösosasta, mutta tällä kertaa hahmoista ja heidän motiiveistaan onnistutaan luomaan järkevämpi kokonaiskuva.
Sama logiikka pätee myös Rapturen asukkaisiin. Muuten mainiossa ykkösosassa minua häiritsi ehkä eniten juuri vastustajien täydellinen sekopäisyys. Ei tuntunut realistiselta, että entinen suurkaupunki olisi täynnä vain kaiken kimppuun mutka ojossa käyviä mutantteja. Bioshock 2:ssa psykoosiruuvia on höllennetty sen verran, että ihmisten voi uskoa edelleen asuvan paikalla. Viholliset keskustelevat keskenään ja muutenkin ympärillä tuntuu olevan yhteisö pelkkien yksittäisten hirviöiden sijasta.
Isillä on putki päällä
Rapturen komea art deco -dekadenssi on ykkösosan tavoin Bioshock 2:n ylittämätön vahvuus. Tunnelma on tiukka ja maisemat komeita, vaikkakin tutun tuntuisia. Suurin osa pelialueista on uusia, mutta valtaosa grafiikan peruselementeistä on kopioitu suoraan edeltäjästä. Ykkösen visuaalisesti heikointa lenkkiä eli hahmografiikkaa on sentään paranneltu, mikä sopii yhteen uskottavammilta tuntuvien vihollisten kanssa.
Rakenteeltaan tarina on erittäin putkimainen, jopa ykkösosaa enemmän. Paluu edellisille alueille ei yleensä onnistu, joten paikat kannattaa tutkia kunnolla heti ensimmäisellä kerralla. Onneksi isoissa kentissä riittää juonipäämäärien ulkopuolista samoiltavaa, minkä ansiosta Bioshock 2 on räiskintäpeliksi pitkä, jos joka paikassa tekee kaiken mahdollisen. Kymmenien tuntien Rapture-tutkimusmatka lyhentyy huomattavasti, mikäli juoksee vain suoritusmielessä päämäärien perässä. Moinen on täysin väärä lähestymistapa Bioshock 2:n pelaamiseen.
Putkimaisuus ei haittaa senkään takia, että tapahtumia rytmitetään hyvin. Rauhallisen samoilun ja nopean toiminnan keskelle heitetään myös tyylikkäitä sukellusosuuksia. Niissä ei yleensä voi varsinaisesti tehdä muuta kuin liikkua, mutta veden valtaamat Rapture-osuudet tuovat hyvällä tavalla mieleen esimerkiksi Dead Spacen tyhjiöhyppelyt.
Isän kädestä
Maailma toimii siis entistä loogisemmin, mutta miten isukkina pelaaminen sitten eroaa ykkösosan ihmissankarina taistelemisesta? Eipä oikein mitenkään.
Periaatteessa edessä on täysin sama peli kuin Bioshock 1. Se ei ole varsinaisesti paha asia, sillä toimivaa pyörää on tunnetusti turha keksiä uudestaan ja räiskintä on edelleen sujuvaa. Myös kenttiin uudelleen syntyvät viholliset ovat yhä mukana, mikä varmasti ihastuttaa ja vihastuttaa. Itseäni ne eivät samoilun yhteydessä pahemmin häirinneet, pikemminkin Rapture tuntuu näin elävämmältä paikalta.
Bioshock 2 sekoittelee edeltäjänsä tavoin taikamaisia plasmideja ja tuliaseita. Isipappa pystyy käyttämään molempia samaan aikaan, sillä hauis riittää Rambo-tyyliin yhdellä kädellä ampumiseen. Plasmidit ovat samat kuin ykkösessä sillä pienellä erotuksella, että isommat päivitysversiot ovat saaneet munakkaita lisäominaisuuksia. Salama esimerkiksi osuu nyt useampaan kohteeseen ja tulesta voi luoda koko huoneen kärventävän tulipallon.
Isoin muutos on tullut telekinesiaan, joka ykkösessä oli aivan ylivoimaisen tehokas voima. Ruumiiden viskominen vastustajiin ei enää tapa uhreja kertalaakista ennen voiman kunnollista päivittämistä. Taikaplasmidien lisäksi erilaisia passiivisia bonuksia antavia geenimiksejä on nyt vain yhtä sorttia, mikä helpottaa niiden käyttöä.
Viihdyttävät aseet ovat kokonaan uusia. Saumauspyssy on tietenkin mukana, mutta hauskin peli on vihollisia seiniin naulitseva harppuunakivääri. Lähimättöä varten kädessä pyörii pora, joka alkupuolella tuntuu vielä turhalta työkalulta. Sitten sankari oppii ykkösosan Big Daddyilta tutun porahyökkäyksen, jossa hahmo säntää terä pyörien kohti vihollista hurjalla voimalla. Syöksy on hiukan liiankin tehokas, sillä sen oppimisen jälkeen muita aseita ei välttämättä enää tarvitse. Rivivihut lentävät kaaressa seinään kertalaakista ja isommatkin putoavat useammalla kolautuksella. Kaikkia aseita voi parannella kentistä löytyvissä virityspisteissä.
Vihollista tutkitaan kameralla, ja onnistuneesta kuvasta saa esimerkiksi vahinkobonuksia kyseistä vihutyyppiä vastaan. Tutkimustyökalu on päivitetty videokameraksi ja onnistuminen katsotaan vasta sen jälkeen, kun kohde on kaatunut koristen maahan.
Myös kameroiden, ovien ja ostoautomaattien hakkerointia on muutettu hiukan. Entisen putkien yhdistelyn sijasta ruudulla heiluva viisari pitää pysäyttää oikeaan kohtaan. Vihreä on tavallinen onnistuminen, siniseen väriin osuminen antaa kohteesta riippuen erilaisen bonuksen. Kassakaapeista saa esimerkiksi lisää rahaa ja ensiapuautomaatit pudottavat ilmaisen parannuspaketin. Hakkerointi onnistuu lisäksi haluttaessa etäältä erillisen hakkerointipyssyn avulla. Uusi alipeli testaa periaatteessa vain pelkkää reaktionopeutta, mutta se toimii silti ykkösosan putkien kanssa säätämistä paremmin.
Meidän isä on parempi kuin teidän isä
Uusien voimien ostamiseen tarvitaan adamia, jota saa tuttuun tapaan vain pikkusiskoilta. Isukki kun on, niin edellisen huoltajan vaientamisen jälkeen sankari voi adoptoida maassa nyyhkyttävän tyttösen omaksi suojatikseen. Jokainen pikkusisko jaksaa kerätä adamia kahdesta ruumiista, ennen kuin mönkii seinäkoloonsa nokosille.
Kohteen löydyttyä isukin kannattaa valmistautua hetki, ennen kuin hän laskee siskon maahan töitään tekemään. Kaikki paikkakunnan pikkunilkit nimittäin ryntäävät heti paikalle adamin houkuttelemina ja isin täytyy pitää huolta päivänsäteestään. Apuna kannattaa käyttää Rapturen turvajärjestelmiä ja erilaisia ansoja, kuten käteviä minitykkitorneja. Suojelu ei onneksi ole turhauttavan hankalaa, sillä pikkusisko ei itse kerää osumaa lainkaan. Viereen juokseva paha setä vain keskeyttää adamin keräämisen, kunnes isukki ajaa mörön pois.
Niin hauskaa kuin pikkusiskojen suojelu onkin, sillä on lopulta merkitystä vain alkupuolella peliä. Keräyksen jälkeen päädytään nimittäin samaan valintaan kuin ykkösessä, eli sisko pitää joko parantaa tai tappaa lisäadamin toivossa. En vieläkään ymmärrä, kuka oikeasti haluaisi tai voisi murhata viattomat tylleröt vain sen takia, että saisi hiukan lisää adamia, jota on alun jälkeen muutenkin enemmän kuin tarpeeksi. Keräily on loppupelissä aika turhaa hommaa, sillä adamilla ei enää oikein tee mitään.
Bioshock 2:n moraalinen mustavalkoisuus ei jää valintaan lasten murhaamisen tai pelastamisen välillä. Samaa linjaa jatketaan niin voimakkaasti, että typerryttävä bipolaarisuus aiheuttaa lähinnä noloa hihitystä. Vai miltä kuulostaa esimerkiksi seuraava vaihtoehto: Poiminko pöydältä avaimen ja kävelen pois vai teloitanko lisäksi sivussa seisovan aseettoman mummon? Valinta Jeesuksen ja itsensä saatanan inkarnaation välillä ei sinänsä huononna peliä, mutta ei harmaista sävyistä olisi haittaakaan ollut.
Muutamista pikkuvioistaan huolimatta Bioshock on kuin chili: se on hyvää uudelleen lämmitettynäkin. Jos pidit ykkösestä, pidät varmasti myös kakkosesta, vaikka mitään ei oikeastaan ole muuttunut. Tai no, onhan mukana tällä kertaa 1959 uuden vuoden mellakoihin sijoittuva moninpeli, jota voi mättää yksin tai tiimissä. Sitä ei pystynyt arvosteluversiolla kokeilemaan, mutta Bioshock 2:n pääviehätys on joka tapauksessa yksinpelin huikean vahva tunnelma ja Rapturen art deco -maailma. Vastaavaa ei usein pääse kokemaan.
90
