Vuonna 1975 ilmestyi Yhdysvalloissa elokuva Death Race 2000, jossa muun muassa David Carradine ja tuntematon tulokas nimeltään Sylvester Stallone harrastivat väkivaltaisessa tulevaisuudessa kilpa-autoilua. Kaahailun pääidea oli ajaa viattomien sivullisten yli. Kuulostaa ihan hyvältä videopelin aiheelta, ja niin Death Race 2000 sai kunnian olla ensimmäinen elokuva, josta tehtiin elektroninen peli.
Sittemmin ilmiö on yleistynyt. Nykyään on lähes standardi, että suuren budjetin Hollywood-leffaan liittyy myös peli. Asiaa edes tietämättä voin olla varma siitä, että Disneyn seuraavasta valkokangasanimaatiosta Tarzanista tehdään myös peli.
Raha ratkaisee
Syy ilmiöön ei ole sen kummempi kuin raha. Peli myy elokuvaa ja elokuva myy peliä. Nuoret miehet ja teinipojat pelaavat paljon videopelejä ja katsovat runsaasti elokuvia. Näiden kahden asian yhdistäminen ei rakettitieteen insinööriä vaadi. Liiketalouden oppitunnilla puhuttaisiin synergiaedusta.
Video- ja tietokonepeleistä on tullut merkittävä osa viihdeteollisuuden markkinointikrääsää. Elokuvien tekeminen on kallista ja usein oheistuotteet ovat tärkeämpi rahanlähde kuin varsinainen elokuva. Elokuvia jopa tehdään siten, että niistä saa luontevasti sen miljoonaa sorttia oheiskrääsää. Ette kai luulleet, että Batman & Robin syntyi taiteellisen kunnianhimon siivittämänä.
Pelin ja elokuvan juonella ei tarvitse välttämättä olla mitään tekemistä keskenään. Ei edes pääidealla. Tärkeintä on tuttu nimi. Independence Day oli pelinä surkea 3D-ammuskelu, mutta tuon nimisenä se varmasti myi paremmin kuin huono shoot-em-up olisi muuten myynyt.
Batman Forever ei olisi päätynyt koepelaamisen jälkeen yhteenkään ostoskoriin, mutta aina löytyy Lepakkohemmon faneja, jotka ostavat kaiken viittakostajiin liittyvän.
Joskus suorastaan pistää vihaksi tapa, jolla leffapelien tekijät aliarvioivat meitä PlayStation-pelaajia. Esimerkiksi Casper, Space Jam, Spawn ja Top Gun ovat loukkaus pelaajia kohtaan ja laillistettua ryöväystä.
Surkeutta yleisempi ilmiö on kuitenkin äärimmäinen keskinkertaisuus, johon ryhmään kuuluu suurin osa Pleikkarin leffapeleista: City of Lost Children, Dark Forces, Fifth Element, Ghost in the Shell, Hercules, Judge Dredd, Men in Black, The Lost World.
Putkimiehet kankaalla
Elokuvasta tehtyjä pelejä mielenkiintoisampi ilmiö on peleistä tehdyt elokuvat. Tuttu peli markkinoi pelin kohderyhmälleen jo etukäteen. Idea sai kuitenkin pahan takaiskun vuonna 1993, kun suurella budjetilla ja hypellä tehty leffa Super Mario Bros. floppasi taloudellisesti pahan kerran.
Näyttääkin siltä, että elokuva markkinoi paremmin peliä kuin peli elokuvaa. Tarkemmin ajatellen se on loogista, sillä onhan suositulla elokuvalla ympäri maailmaa kymmeniä miljoonia katsojia, mutta ainoatakaan peliä ei vielä niin valtavia määriä ole myyty.
Super Mario Brosin jälkeen Hollywood otti varovaisemman linjan pelileffojen suhteen. Seuraavana vuonna Jean-Claude van Damme kävi potkimassa kovaa ja korkealle Street Fighterissa, mutta lopputulosta ei parhaalla tahdollakaan voi pitää sen paremmin elokuvan kuin lipputulojenkaan riemuvoittona. Voi sitä pikkupoikien pettymystä, kun Kylli-täti (Kylie Minogue) piti paidan päällään läpi koko leffan.
Ongelma on, että peliä ei voi suoraan valkokankaalle siirtää. Kukapa nyt olisi halunnut nähdä, kun Super Mario Bros. -elokuvassa italialainen putkimies hyppii tasolta toiselle ja kerää aarteita. Juonikin pitää olla. Sillä, ollaanpa aivan rehellisiä, kuinka moni meistä välittää tippaakaan siitä, minkä tekosyyn nimissä pelissä lahdataan örkkejä tai kerätään sydämiä? Kuka edes muistaa, mikä on Doomin taustatarina?
Ennenkin on tehty elokuvia, joissa rohkea ja väkivaltainen sankari hävittää hirviöitä erilaisia aseita käyttäen. Yksikään niistä elokuvista ei muutu sen paremmaksi tai huonommaksi, jos kuvittelemme sen nimen olevan Doom.
Pelielokuvien aikakausi oikeastaan alkoi vasta vuonna 1995 Mortal Kombatin myötä. Elokuva oli menestys. Mortal Kombat on yhä myös ainoa pelileffa, johon on tehty myös jatko-osa. Ensimmäinen Mortal Kombat oli harvinaisen uskollinen pelille pääideaa, hahmoja, fiilistä ja jopa musiikkia myöten. Jatko-osa oli sitä samaa huonommin toteutettuna.
Lara livenä
Näyttää siltä, että pelielokuvien lopullinen läpimurto on aikaisintaan vuosi 1999. Puhetta on ollut ainakin Tomb Raiderin, Duke Nukemin, Resident Evilin, Quaken ja Doomin siirtymisestä valkokankaalle.
Pitää kuitenkin muistaa, että elokuvabisneksessä ei mikään ole niin varmaa kuin epävarma. Hollywood varaa myös kirjojen filmausoikeuksia isot pinot ihan vain varmuuden vuoksi, eivätkä videopelit tässä mielessä romaaneista poikkea.
Ainoa varma ensi vuoden videopelielokuva on Wing Commander, koska se on jo kuvattu. Uuden Tähtien sodan ensi-ilta on Yhdysvalloissa 21.5. ja Wing Commander aikoo ehtiä valkokankaille ennen sitä. Wing Commander -peleissä esiintynyt Malcolm McDowell ei tv-kiireiltään leffaan ehtinyt, joten pääosaan valittiin suhteellisen tuntematon David Warner, jolla tosin oli jo pieni rooli suhteellisen tunnetussa elokuvassa nimeltään Titanic.
Wing Commanderin budjetti on noin 27 miljoonaa taalaa, mikä on noin 10 miljoonaa dollaria vähemmän kuin Hollywood-rainassa nykyään keskimäärin. Rahaa on kuitenkin säästynyt, kun elokuvaa on tehty pelitekniikkaa hyväksikäyttäen. Ovathan Wing Commanderit lähes elokuvia pelinäkin, ikävä kyllä.
Myös Resident Evil on jo pidemmällä kuin puheiden asteella. Zombie-trilogistaan parhaiten tunnettu ohjaaja George Romero on palkattu ohjaajaksi ja näyttelijöistä ovat mukana ainakin Samantha Mathis, Jason Patric ja Bruce Campbell. Tarkoitus olisi, että Resident Evilistä tulisi vanhan hyvän ajan zombie-leffa, jonka tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen Resident Evil -pelin kartanomaisemiin. Ensi-iltaa Yhdysvalloissa on lupailtu ensi kesäksi.
Sen sijaan puheet Tomb Raider -leffasta ovat tosiaankin toistaiseksi vain puhetta. Käsikirjoitusta ei ole, ohjaajaa ei ole, eikä Lara Croftin liveversiota ole kuin pelin markkinointikäytössä. Duke Nukemiksi on ehdolla Dolph Lundgren, mikä antaa koko projektille b-leffan auran. Doom ja Quake ovat vasta kaihoisa kimallus tappoleffojen ystävän silmäkulmassa.
Trek Wars
On kuitenkin kaksi ilmiötä, jotka ovat aivan omassa luokassaan sekä elokuvina että pelimaailmassa: Star Trek ja Star Wars, kaksi avaruussaagaa, jotka nykyään tunnetaan niin lukuisina leffoina, peleinä kuin tv:stäkin. Eikä loppua ole näkyvissä. Jokaisen viihdebisneksessä työskentelevän märkä uni on vastaavanlainen franchise.
Kukaan ei edes ajattele, että nyt Star Trek -tv-sarjasta on tehty peli, vaan on aivan luonnollista, että Tähtireki ja Tähtisota liikkuvat monissa eri medioissa.
Tämä onkin tulevaisuus, joka monilta osin on jo nykyisyyttä. Pelistä ei synny leffaa tai päinvastoin, vaan kumpikin kuuluu samaan kokonaisuuteen, johon lisäksi voi liittyä myös esimerkiksi tv-sarja, sarjakuva ja romaani. Ikävä kyllä tämä oheisröhnä on harvoin mistään kotoisin.
On siis aivan varmaa, että samoihin tuttuihin nimiin törmää tulevaisuuden elokuvateatterissa ja pelikaupassa yhä useammin. Se ei ole sen paremmin hyvä kuin huonokaan asia. Sekä peli- että leffafanilla on loppujen lopuksi kuitenkin vain yksi toivomus: se että lopputulos olisi mahdollisimman
hyvä, eivätkä rahat menisi hukkaan.
