Mistä on mennyt konsolisukupolvi tehty? Elokuvamaisista kohtauksista, liiketunnistuksesta ja häivähdyksestä hardcorea.
Wikipedian tunnustaman laskentatavan mukaan Xbox 360, PlayStation 3 ja Nintendo Wii muodostivat pelikonsoleiden seitsemännen sukupolven. Sukupolvena se venähti poikkeuksellisen pitkäksi – Xbox 360 on tätä lukiessasi jo kahdeksan vuotta vanha!
Nyt kun soihtu on vähitellen siirtymässä uusille koneille, katsoimme aiheelliseksi kerrata kuluneen konsolisukupolven kohokohtia. Kokosimme tälle aukeamalle sukupolven tärkeimpiä pelejä ja seuraavalle joukon unohdettuja tapauksia. Unohdetuista osa on sitä ansaitusti, toiset ansiotta. Niillä on joka tapauksessa arvoa malliesimerkkeinä ajan hengestä.
Seitsemäs konsolisukupolvi oli liiketunnistusohjaimien ja massamarkkinoille tuotettujen pelien sukupolvi, jonka kuluessa hardcore-pelaajat ajettiin ahtaalle. Sopeudu tai kuole. Oliko kyse sitten täysin menetetystä sukupolvesta? Ei, saimmehan sentään Grand Theft Auto V:n!
Mass Effect -trilogia
Reaperit ovat Mass Effect -trilogian pysäyttämätön voima. Ne uinuvat vuosituhansia kerrallaan vain puhdistaakseen galaksimme kehittyneistä sivilisaatioista kerta toisensa jälkeen. Reaperien jäljille päässeellä komentaja Shepardilla on kolme peliä aikaa pysäyttää tämä tuhon kierre.
BioWaren avaruustrilogia kirjoitti roolipelien sääntökirjat uusiksi. Matemaattisen hahmonkehityksen sijaan Mass Effecteissa keskityttiin räiskintään, elokuvalliseen toteutukseen ja pelistä toiseen seuraaviin valintoihin. Keskimmäinen osa ei oikeastaan ollut roolipeli lainkaan, vaan valitse oma repliikkisi -tyyppinen monivalintatoimintaseikkailu.
Mass Effect 3 jäänee historiaan menneen konsolisukupolven kohutuimpana pelinä. Kohu nousi tavasta, jolla Reaper-tarina pantiin pakettiin. BioWare taipui nettiraivon edessä ja tuotti peliin vaihtoehtoisen lopetuksen. Kolikon kääntöpuolena BioWaren perustajat, tohtorismiehet X ja Y, saivat fanien epäkiitollisuudesta tarpeekseen ja jättivät pelialan.
Dragon Age: Origins
Jos Mass Effectit edustivat uudenlaista BioWarea, Dragon Age oli silkkaa faniserviisiä kanadalaisyhtiön alkuperäisille faneille, hardcore-roolipelaajille. Dragon Age ei turhaan kikkaillut: konseptiin kuului tulipallotaikuutta ja miekkafantasiaa höystettynä seksillä ja väkivallalla. Totisuus johti toisinaan tahattoman koomisiin tilanteisiin, joissa päähenkilö replikoi rakkauden sanoja edellisen taistelun veriroiskeet kasvoillaan. Mitä pienistä.
Tiiviin seikkailijaryhmän mutkikkaat ihmissuhdekuviot olivat lopulta se inhimillinen ulottuvuus, joka nosti Dragon Agen perusfantasian yläpuolelle. Dragon Agen jatko-osa ei valitettavasti osannut hyödyntää Originsin vahvuuksia.
Deus Ex: Human Revolution
Vuonna 2000 ilmestynyt Deus Ex on toimintaroolipelien merkkipaalu, jossa monenkirjavat valinnat, hiekkalaatikoiksi suunnitellut kentät ja salaliitoilla höystetty kyberpunk löivät vastustamattomalla tavalla kättä. Arvoistaan jatko-osaa Deus Ex joutui odottamaan peräti kaksitoista vuotta. Kenties matalat ennakko-odotukset vaikuttivat asiaan, mutta Human Revolution oli sukupolvensa suurimpia positiivisia yllätyksiä.
Human Revolution kuvaa ihmiskuntaa transhumanismin kynnyksellä. Kynnyksen ylittää päähenkilö Adam Jensen. Pelin alussa hän on kuolla vammoihinsa, vain syntyäkseen uudelleen kyberneettisesti augmentoituna yli-ihmisenä. Kerronta etenee jäntevästi, mutta ilman, että pelaaja tuntisi itseään pelkäksi kyytiläiseksi. Vapaamuotoisuuden ihannetta ei ole unohdettu.
Ainoat säröt Human Revolutionin muuten niin virheettömässä suorituksessa ovat logiikaltaan hämärät kuulustelukohtaukset ja tyystin muusta sisällöstä eroavat pomotaistelut. Kuin tilauksesta, säröihin puututaan tässä numerossa esitellyssä Director’s Cutissa.
The Last of Us
The Last of Usissa on karheaa realismia, joka erottaa sen muista menneen konsolisukupolven zombipeleistä. Realismi näkyy paitsi uskottavissa, romahduksen jälkeistä saastuttamaa Amerikkaa kuvaavissa ympäristöissä, myös päähenkilöiden välisessä kemiassa. Perheensä menettänyt Joel ei pyytänyt Ellien kasvatti-isän roolia, mutta olosuhteet pakottavat hänet siihen. Myös Elliellä on kasvun paikka, sillä Joel ei voi suojella häntä raadollisessa maailmassa ikuisesti.
Uskottavat viholliset ovat usein se tekijä, joka erottaa aidot selviytymiskauhupelit teeskentelijöistä. The Last of Us on suorastaan nerokas korvatessaan perinteiset zombit loisikkasienten turmelemilla epäsikiöillä. Kun ilma on sakeana seini-itiöistä ja matkan päästä kuuluu pahaenteistä naksutusta (sienimiehet ”näkevät” kaikuluotaamalla), tunnelmaa voisi leikata vaikka selviytymispuukolla. Raunioihin pesiytyneet ryöstelijät ovat niin ikään tehokkaita vihollisia, sillä jengien häikäilemättömyys panee vihaksi.
Tekniseltä toteutukseltaan The Last of Us jää kenties parhaaksi mihin PlayStation 3 pystyi.
The Elder Scrolls V: Skyrim
Aikana, jolloin melkein kaikki kynnelle kykenevät pelasivat massiivisen moninpelattavia roolipelejä verkossa, The Elder Scrolls V: Skyrim oli tarpeellinen todiste yksinpelattavien roolipelien voimasta. Viikinkisaagoja ja Elder Scrollsin omaa mytologiaa lainaavan Skyrimin ikiroutaiseen fantasiamaailmaan saattoi uppoutua vaikka viikoiksi. Skyrim etenee verkkaisesti ja miksipä ei, koska kaikkia luolia, lohikäärmeitä ja sivujuonia ei pysty mitenkään sulattamaan yhdellä kertaa. Se on runsaudensarvi joka vain antaa ja antaa.
Kaikkein hämmästyttävintä Skyrimissä oli tietenkin se, että näin massiivinen, avoimen maailman roolipeli oli ylipäätään mahdollista sulloa PlayStation 3:n ja Xbox 360:n vaatimattomaan 512 megatavun muistiavaruuteen. Jopa tekijätiimiltä itseltään oli loppua usko kesken, kun Bethesdalta viestitettiin, että PlayStation 3 jäisi lisäosista paitsioon. Suorituskykyongelmiin löytyi kuitenkin ratkaisu ja PS3 sai kuin saikin lisäosansa, vaikka sitten reilusti jälkijunassa.
Oliko Skyrim sitten sukupolvensa paras roolipeli? Se on oikeastaan makuasia, sillä vakuuttavia perusteluita voi esittää myös The Witcher 2:n, Demon’s Soulsin ja Dragon Age: Originsin puolesta.
Far Cry 3
Putkimainen kenttäarkkitehtuuri on ensimmäisen persoonan räiskintäpelien vitsaus numero yksi. Asiat voi tehdä myös toisin, kuten Far Cry 3 osoitti. Siinä nähtiin putkia ainoastaan yksittäisissä tehtävissä, muuten taisteluympäristö oli yhtä suurta trooppista saariryhmää.
Tarkalleen ottaen Far Cry 3:ssa oli avoin maailma, mutta lineaarinen juoni. Julma orjakauppias kaappaa joukon hölmöjä amerikkalaisturisteja, joista yksi onnistuu pakenemaan. Paosta käynnistyy huikea kasvukertomus, jonka kuluessa tissiposkisesta poikasesta kuoriutuu tribaalitatuoitu viidakkosissi.
Juoni kantaa peliä ihan mukavasti, mutta kaikkein hauskimmillaan Far Cry 3 on silloin, kun pelaaja keskittyy yhden miehen sotaansa saariryhmän hallinnasta. Orjakauppiaat menettävät otettaan tukikohta kerrallaan, eikä kerran tuhotun tukikohdan lähettyvillä tarvitse enää pelätä aseellisia partioita. Eksoottisten eläinten metsästäminen on oma hupinsa sekin. Nyljetyistä nahoista nikkaroidaan panosvöitä ja muuta hyödyllistä.
Dishonored
Dishonored edustaa harvinaislaatuista amerikkalais-ranskalaista pelituotantoa. Sen taiteelliset ja pelilliset arvot ovat niin korkeaa tasoa, että vastakohtien voidaan sanoa täydentäneen toisiaan. Dishonored on sukupolvensa omaperäisimpiä pelejä.
Dishonored esittelee meille anakronistisen version Britanniasta teollisen vallankumouksen kynnyksellä. Henkivartija Corvo Attano lavastetaan oman keisarinnansa salamurhaajaksi. Paettuaan kuritushuoneelta Corvo todella vaihtaa ammattikuntaa ja ryhtyy jäljittämään todellisia syyllisiä. Heitä riittää ihan salaliitoksi asti. He ovat kaikki läpimätiä miehiä ja naisia, mutta ansaitsevatko he kuolla Corvon käsissä? Sen päättää pelaaja.
Vaikka tarina etenee lineaarisesti tehtävä kerrallaan, tehtävissä itsessään ei ole mitään lineaarista. Salamurhia voi lähestyä kuin arvoituksia, hiljaa hiipien ja ovelasti manipuloiden, tai vetämällä miekan tupesta ja raivaamalla kaiken tieltään. Miekan tie johtaa sangen pimeään loppuratkaisuun.
Erityismaininnan Dishonored ansaitsee ainutlaatuisesta ulkoasustaan. Yhtäkään tekstuuria ei ole skannattu valokuvasta, eikä yhtäkään hahmomallia kaapattu todellisuudesta – kaikki on tehty käsityönä.
Portal
Kekseliäisyydessä Dishonoredin voi haastaa vain Portal, peli jonka suloja on melkein mahdoton vastustaa. Portal esittelee meille tukalaan pinteeseen joutuneen Chellin, joka yrittää sinnitellä koekaniinina hullun tekoälyn hallitsemassa laboratoriossa. Chellin on turha pyristellä vastaan, ainoa tie eteenpäin on selviytyä toinen toistaan haastavimmista koetilanteista.
Kaiken avain on teleportaatio. Chell kantaa mukanaan portaalipyssyä, jolla voi kaikkiin ampua seinäpintoihin kiinnittyviä portaaleja. Astumalla yhdestä portaalista sisään, astuu toisesta portaalista ulos. Painovoima heittää häränpyllyä, jos ensimmäinen portaali on lattialla ja toinen katonrajassa.
Pelinä Portal on yhden tempun poni, joten on vain sopivaa, ettei se venytä muutaman tunnin kestoaan yli tarpeen. Labrassa jöötä pitävä tekoäly GlaDOS (Genetic lifeform and Disk Operating System) jää pelihistoriaan yhtenä rakastettavimmista pahiksista.
Portalille tuotettiin suurella rahalla jatko-osa, joka on mammuttitautisuudestaan huolimatta ehdottomasti tutustumisen arvoinen.
Call of Duty: Modern Warfare
PS3/Xbox 360 -sukupolven vaikutusvaltaisin räiskintäpeli oli kiistatta Call of Duty. Sarjan osia julkaistaan joka vuosi, mutta ne eivät suinkaan ole vaikutusvallassaan samalla viivalla. Modern Warfare on malli, jota sarja on noudattanut viimeisimpään Call of Duty: Ghostsiin asti.
Modern Warfare ei ole vähempää kuin modernin räiskintäpelin arkkityyppi. Sen yksinpelikampanja ei ollut ensimmäinen, jossa sattui ja tapahtui, mutta se oli ensimmäinen, jossa tapahtumien vyöry oli käsikirjoitettu suunnilleen tauottomaksi. Intensiivisyyden hintana on kampanjan lyhyt kesto. Kun vielä vanhaan hyvään aikaan yli kymmenen tuntia kestävät räiskintäpelit olivat ihan normaaleja, Modern Warfaren jälkeen peruskesto on vakiintunut viiteen tuntiin.
Modern Warfaren suurimmat innovaatiot olivat kuitenkin moninpelin puolella. Avattaviin varusteisiin perustuva uramoodi osoittautui niin koukuttavaksi ideaksi, että se on sittemmin kopioitu melkein kaikkiin verkkoräiskintäpeleihin. Edes Battlefieldin tekijät eivät voineet vastustaa kiusausta.
Wii Sports
Vaikutusvaltaisuus voidaan katsoa myös Wii Sportsin suurimmaksi ansioksi. Liiketunnistuspelit löivät sen myötä niin vahvasti läpi, että villitys ei ota vieläkään kuollakseen. Kun Helsingin Sanomat kirjoitti Kinaporin palvelukeskuksen Wii Sportsilla jumppaavista mummoista (11.1.2009), se oli julkisuutta, jota rahalla ei voi saada. Aika hyvin viiden minipelin – tennis, baseball, keilailu, golf ja nyrkkeily – kokoelmalta.
Halo: Reach
Bungie säästi parhaan Halo-pelinsä viimeiseksi. Vaikka kyse on periaatteessa jatko-osasta, pöytä pyyhkäistiin puhtaaksi korvaamalla Master Chief tuntemattomien sotilaiden ryhmällä ja sijoittamalla tapahtumat hävittyyn taisteluun maapalloa muistuttavalla planeetta Reachilla. Vaikka synkkä lopputulos on alusta pitäen selvä, Halo: Reachissa ei jäädä tuleen makaamaan, vaan painetaan täyttä höyryä kohti uusia taisteluita. Kiitos dynaamisen tekoälyn, taisteluasetelmat ovat kutkuttavan arvaamattomia. Martin O’Donnellin upea musiikki viimeistelee Reachista täydellisen scifi-elämyksen.
Muistatko näitä?
Condemned: Criminal Origins
Pelitoimittajien vanhan viisauden mukaan kukaan ei jää muistelemaan konsoleiden lanseerauspelejä. Itse muistelen kuitenkin mielelläni, että Xbox 360:n paras lanseerauspeli oli Condemned: Criminal Origins. Se oli kuohuttava yhdistelmä sarjamurhamysteeriä ja urbaania selviytymiskamppailua eläimellisen raivon valtaan joutuneita laitapuolenkulkijoita vastaan.
Condemnedin miljööt ovat kenties ränsistyneimpiä slummeja, joita videopeleissä on nähty sitten Silent Hillin varjomaailman. FBI-agentti Ethan Thomas on kurjuuden keskellä kirjaimellisesti satimessa ja hän joutuu kirjaimellisesti murjomaan tiensä ulos. Aseeksi kelpaa lyijyputki, laudanpätkä, pesismaila, ihan mikä vain. Taistelu on brutaalia ensimmäisen persoonan käsikähmää, jossa veri roiskuu ja hampaat ropisevat lattialle. Epäreilua etua agenttimme saa taseristaan, joka hidastaa liiveihin uivien ryökäleiden menoa kummasti.
Lopussa Condemnedin juonenkäänteet muuttuvat sangen erikoisiksi, mutta se oikeastaan vain lisää pelin viehätysvoimaa. Meno muuttuu vielä hurjemmaksi Condemned 2: Bloodshotissa, joka ansaitsee niin ikään lämpimät suositteluni.
Manhunt 2
Rockstar Games on aina ymmärtänyt mediahuomion merkityksen, mutta Manhunt-peleissä firman harkintakyky petti pahemman kerran. Hiiviskelypeleinä niissä ei ollut mitään muuta ihmeellistä kuin tyrmistyttävän raaka väkivalta. Palkinto kärsivällisestä varjoissa kököttämisestä oli aseen ja tilanteen mukaan vaihtuva teloitusanimaatio. Siinä kaikki.
Teloituksilla mässäily vietiin Manhunt 2:ssa niin pitkälle, että peli oli kuin mittatilaustyötä videopelien turmiollisuudesta vakuuttuneelle valtamedialle. Voidaan toki argumentoida, että Condemned: Criminal Origins syyllistyi ihan samaan, mutta siinä tajuttiin sentään jättää edes jotain mielikuvituksen varaan.
Kohu Manhunt 2 ikäluokittelusta ja sisällöstä jatkui pienen ikuisuuden. Pelin väkivaltaisuuden noteerasivat niin amerikkalaissenaattori Hillary Clinton kuin väkivaltaviihdettä vastaan kampanjoinut asianajaja Jack Thompson. Britanniassa sikäläinen elokuvatarkastamo ei aluksi suostunut myöntämään Manhunt 2:lle ikärajaa lainkaan. K-18-luokitus heltisi brittiviranomaisilta vasta vuoden jatkuneen valituskierroksen jälkeen.
Geometry Wars: Retro Evolved 2
Suurempi kunnia kuuluisi oikeastaan retrobuumia popularisoineella alkuperäiselle Geometry Warsille, mutta minkäs teet, kun Retro Evolved 2 oli selvästi parempi peli. Vaikka sen ideat ovat kuin aikakoneella haettuja, näin värikästä, vauhdikasta ja pelimuodoiltaan monipuolista shoot’em upia on vaikea vastustaa. Pelin kontrollit ovat yksinkertaiset kuin mitkä – toinen tatti ohjaa alusta ja toinen kääntää ampumasuuntaa – ja vaikeustaso niin korkea, että kuolema on kaiken aikaa yhden virheliikkeen päässä.
Fallout: New Vegas
Bethesdan Fallout 3 oli toteutukseltaan komea, mutta sisällöltään epätasainen ensimmäisen persoonan roolipeli ydinsodan jälkeisessä maailmassa. Sisällöllinen epätasaisuus korjaantui vasta Fallout: New Vegasissa, jossa sankari juonittelee itsensä pelinappulasta kuninkaantekijäksi. Jos pelkät valintatilanteet ja vaihtoehtoiset loppuratkaisut määrittäisivät roolipelin, niin New Vegas olisi sukupolvensa paras. Sääli vain, ettei Fallout-sääntöjen Elder Scrolls -pelattavuuden naimakauppaa voi pitää kovin ihanteellisena.
Max Payne 3
Perheensä menettäneellä Max Paynella ei ole enää muuta iloa elämässään kuin viina ja kipulääkkeet. Max Payne 3:ssa ryvettynyt ex-poliisi tekee hidasta kuolemaa Sao Paulon miljoonakaupungissa, elättäen itsensä miljonäärisuvun penskojen henkivartijana. Se on helppo homma tasan siihen asti, kunnes paikallinen jengi päättää kidnapata väkivaltaisesti koko pesueen.
Räiskintäpelinä Max Payne 3 on aika ajoin turhauttavan vaikea, eivätkä bullet time -hidastukset auta muussa kuin ampumahaavojen estetisoinnissa. Peli on silti mahdottoman vetovoimainen, mistä on kiittäminen autenttisilta tuntuvia miljöitä ja epätoivoiseksi kujanjuoksuksi käsikirjoitetun juonta. Jengien hallitsemaan favela-slummiin astuva Max suorastaan kutsuu ikävyyksiä havaijipaitaisella olemuksellaan. Ikävyyksiä hän myös löytää.
Max Payne 3:n loppu on yksi sukupolvensa karuimmista.
Your Shape Fitness Evolved
Xboxin Kinect-liiketunnistukseen perustunut kuntopeli Your Shape: Fitness Evolved uhkasi tehdä kalliit kuntosalijäsenyydet turhiksi. Miksi juoksuttaa vaimoa joogatunneilla, kun Your Shapen virtuaaliohjaaja tarjoaa samat palvelut kätevästi omassa olohuoneessa?
Siinä missä samaan aikaan ilmestyneen Kinect Sportsin lajit vertautuivat lähinnä bilepelaamiseen, Your Shapessa kuntoiltiin tosissaan. Ei aurinkotervehdyksiä tekemällä välttämättä hengästymään päässyt, mutta kyllä ne lihaksissa tuntuivat.
Tavoitteelliselle kuntoilijalle Your Shapen rajat tulivat kuitenkin nopeasti vastaan. Kuntopeliksi siinä oli ihan liian vähän sisältöä päivittäiseen harjoitteluun. Vaikka idea oli hyvä ja Kinect-toteutus jokseenkin moitteetonta, kyllästyin Your Shapen antiin alle viikossa. Your Shapen henkinen edeltäjä, tasapainolaudalla varustettu Wii Fit kärsi täsmälleen samasta ongelmasta.
Guitar Hero III: Legends of Rock
Vuoden 2007 ylivoimaisesti kuumin peli oli musiikkigenren kaikki myyntiennätykset rikkonut Guitar Hero III: Legends of Rock. Jopa kaltaiseni musiikkipelivihaaja meni halpaan ja hassasi rahansa kalliiseen lelukitaralaatikkoon. Hyvin pelattu, Activision, hyvin pelattu!
Lelukitaroiden ja valerokkitähteyden oli määrä olla vasta alkua, sillä Activisionin leirissa haaveiltiin tuoteperheen laajentamista kaikkiin musiikkimakuihin. Valitettavasti suuret suunnitelmat olivat pahasti ristiriidassa todellisuuden kanssa, kun pelaava kansa ei suostunutkaan ostamaan samaa rokkiunelmaa uudelleen ja uudelleen. Äkillistä suosiota seurasi äkillinen romahdus, eikä laskutrendiä kääntänyt edes tanssikansaa kosiskellut DJ Hero.
Dead Space
Yhteys kaukaiseen kaivosalukseen on katkennut. Paikalle lähetetty pelastuspartio löytää aluksen, joka vaikuttaa hylätyltä. Sitä se ei kuitenkaan ole. Miehistö on vain saanut tartunnat, joka vääristää ihmiskehosta toinen toistaan irvokkaampia epäsikiöitä. Lyijystä nämä ”nekromorfit” eivät ole moksiskaan, sen sijaan avaruusteknikko Isaac Clarken plasmaleikkuri osoittautuu tehokkaaksi aseeksi. Nekromorfit ovat sitkeitä, mutta eivät niin sitkeitä, että ne jatkaisivat enää pieniksi siivuiksi leikattuina.
Synkeä ja ahdistava Dead Space on avaruuskauhua vailla vertaa. Jännite on vahva silloinkin, kun ruudulla ei tapahdu mitään erikoista, kiitos levottomasti seilaavan valaistuksen ja epämiellyttävillä ärsykkeillä ladatun äänimaailman.
Dead Spacen jatko-osat ovat erittäin onnistuneita, joskin syyllistyvät ykkösosan kauhuelementtien ryöstöviljelyyn. Kolmoseen mennessä mieli on jo turtunut Dead Spacen psykologisiin temppuihin.
Chromehounds
Puolen vuoden ikäiselle Xbox 360 -konsolille ilmestynyt Chromehounds lukeutuu sukupolvensa unohdettuihin kulttiklassikoihin. Japanilaisen From Softwaren kirjoittamassa vaihtoehtoisessa maailmanhistoriassa valtionrajat on piirretty uusiksi ja viimeinen suuri sota hupenevista luonnonvaroista käydään Mustanmeren etelärannikolla. Jos sitä seuraava sota käytäisiin kivin ja kepein, niin tässä käytetään vielä vapaasti kustomoitavia jättiläisrobotteja, kromikoiria.
Anteeksipyytelemättömän militaristisessa Chronehoundsissa oli yksinpeliä vain nimeksi, oikeastaan ainoa syy kampanjan pelaamiseen ovat tehtävissä avattavat komponentit. Verkossa Chromehounds oli vastaavasti aivan huikea kokemus. Mustanmeren rannikolla käydään persistenttiä kolmen osapuolen sotaa, jossa provinssit vaihtoivat yksittäisten taisteluiden perusteella omistajaa. Eikä kyse ollut mistään loputtomasta sodasta, vaan määrätietoisesta valloitusretkestä kohti vastapuolen pääkaupunkia. Pääkaupunkinsa menettänyt valtio oli ulkona pelistä ja siihen kuuluneet pelaajat vapaita loikkaamaan vihollisleiriin tai jatkamaan nimettömänä vastarintaliikkeenä.
Jos persistentti sota oli puolet Chronehoundsin huvista, niin toinen puoli huvista oli vastaavasti kromikoirien rakentelua. Kromikoirat olivat omistajansa päähänpistoista riippuen käveleviä, telaketjuilla kulkevia tai ilmatyynyjen varassa leijuvia aselavetteja lähitaisteluun, tykistökeskityksiin tai tiedusteluun. Pelissä tuskin törmäsi kahteen täysin identtiseen sotakoneeseen. Erikoisuuden tavoittelijat saattoivat varustaa kromikoiransa komentotehtäviin, jolloin se pystyi erottamaan tutkanäytöltään omat pelaajat vihollisista!
Mennyt aikamuoto on Chromehoundsin kohdalla valitettavasti oikea, sillä Sega sulki pelin serverit jo neljä vuotta sitten. Fanit ovat turhaan vaatineet niitä takaisin.
Medal of Honor
Call of Dutya matkivien räiskintäpelien tasaisessa virrassa Medal of Honor oli virkistävä poikkeus. Se yritti kunnianhimoisesti tavoitella jotain Hollywood-estetiikkaa suurempaa ja tasapainoilla viihteellisyyden ja dokumentaarisuuden hetteikössä. Parhaimpina hetkinään Medal of Honorissa todella tunsi olevansa Afganistanissa ja osana vuoden 2002 operaatio Anacondaa.
Intensiivisten, poikkeuksellisen aidolta tuntuneiden taistelukohtausten vastapainoksi Medal of Honor ei kertonut oikeastaan mistään. Aikansa sodittuaan (eikä nyt puhuta mistään pitkästä ajasta) peli päättyy kuin seinään. Kaiken huipuksi risupartaisia, hassuilla koodinimillä toisensa tuntevia päähenkilöitä hädin tuskin erotti toisistaan.
Medal of Honorille olisi mielellään suonut samanhenkistä jatkoa, mutta valitettavasti sen seuraaja Medal of Honor: Warfighter lankesi Call of Dutyn apinointiin. Läpeensä epäonnistunut Warfighter taisi tappaa koko Medal of Honor -brändin.
L.A. Noire
Vuoden 1947 Los Angeles on korruption, järjestäytyneen rikollisuuden ja sarjamurhaajien turmelema langennut kaupunki. L.A. Noiren alussa Cole Phelps on pelkkä passipoliisi, lopussa palkittu rikosetsivä, joka huuhteli saastan kaduilta. Ärsyttävän puhtoiselta vaikuttava Phelps ei ole suojelija, jonka kaupunki ansaitsee, vaan suojelija, jonka kaupunki tarvitsee.
Seitsemän vuoden kehitystyö ei mennyt L.A. Noiressa hukkaan. Tinkimätön ajankuva, huikealla tarkkuudella taltioidut näyttelijäsuoritukset ja klassisille L.A. -dekkareille kumartava juoni tekevät pelistä vastustamattoman vetovoimaisen. Vaikka rikospaikkojen tutkiminen on oikeastaan pelkkää kuva-arvoituksen lukemista, se tuntuu maagisesti oikealta poliisityöltä. Kuulusteluhuoneessa kysytään jopa psykologista silmää, kun pelaajan on eroteltava valheet totuudesta pelkästään kasvoja lukemalla.
Illuusio vakavasta poliisityöstä rikkoontuu L.A. Noiren lukemattomissa ylimitoitetuissa räiskintäkohtauksissa ja joka kerta kun päähenkilö erehtyy ratin taakse. Liikenteessä Phelpsistä kuoriutuu mielipuoli.
Kaikki paukkunsa L.A. Noireen tuhlannut australialainen peliyhtiö Team Bondi keikkuu tätä nykyä vararikon partaalla.
Sukupolven muita merkkiteoksia: The Legend of Zelda: Twilight Princess, Mirror’s Edge, Battlefield 3, Red Dead Redemption, Gran Turismo 6, Forza Motorsport 4, Elder Scrolls IV Oblivion, Grand Theft Auto IV & V, Metal Gear Solid 4, Noby Noby Boy, Bioshock, Bioshock: Infinite, XCOM: Enemy Within. Super Mario Galaxy 1 & 2, Rock Band, The Walking Dead, Uncharted-trilogia, God of War III, Assassin’s Creed –saaga, The Witcher 2, Batman Arkham Asylum,... Äh, näitähän on liian monta listattavaksi!
