Blade, tuo Buffyä karumpi, Marvelin sarjakuvista valkokankaalle ponkaissut vampyyrintappaja, on lyönyt iljettävät geenimanipuloidut vampyyrit, mutta toiset vampyyrit jatkavat kesken jääneitä tutkimuksia. Syvällä verenimijäin maailmassa on keittymässä taas kerran jotain kauheaa.

Vielä kauheampaa on se, kuinka geneeriseksi ja hajuttomaksi filmien vampyyrimiljöö on peliprosessissa muuttunut. Etäisesti Wesley Snipesia muistuttava Blade etenee laajoissa, mitäänsanomattomissa kentissä ja tyhjentää huoneen toisensa jälkeen vampyyreistä, jotka voisivat yhtä hyvin olla terror- tai kommunisteja. Sitten painetaan nappia, ja sama päämäärätön mättäminen jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, kunnes vihoviimeinen vampyyri lepää haudassa öisinkin.

Vapaaehtoiset lisätehtävät noudattavat yksinkertaista mappi-ö-kaavaa: tapa tai tuhoa z kappaletta sitä tai tätä.

Taistelu hoituu muka-innovatiivisilla kontrolleilla, joissa vasemmalla tatilla ohjataan ja oikealla lyödään mihin suuntaan tahansa. Kuulostaa suunnittelupöydällä varmaan hauskalta, mutta tatin käyttäminen hyökkäyksen suunnan ja tavan määrittelyyn tekee koko hommasta haasteetonta. Rytmisesti töpöttelemällä saa aikaan komboja tahallisesti ja tahattomasti.

Jostain syystä Blade säästelee tunnuksenomaista miekkaansa. Sen saa huotrasta vasta, kun on tappanut tarpeeksi yön lapsia nyrkein ja kaupasta ostettavin asein (pistooli, haulikko, bumerangivärme, UV-kranaatti) ja silloinkin vain hetkeksi. Miekan pihtaaminen on jättiläismäinen virhe, sillä loputon vampyyrintappaminen jaksaa herättää edes etäisen kiinnostuksenpoikasen vain teräasetta viuhuttaessa.

Armoa, ei enää samaa

Toisto ulottaa lonkeronsa kaikkialle. Vähän väliä näytetään hidastettuna, kuinka Blade antaa vampyyrille jonkun parista hassusta armoniskusta. Vaarna otsaan tai miekka sydämeen, yhdeksänä kertana kymmenestä. Armomurhaa sankarimme ryydittää elokuvasta tutuilla epähauskoilla one-linereilla, joita on kokonaista kaksi erilaista.

Musiikki on kahden kompin puuduttavaa jumputusta, ja äänet huonolaatuisia. Kuvallisesti versiot liikkuvat tavanomaisella tasolla, vain ylimääräinen ja pelin kannalta triviaali kromikerros erottaa Xboxin PS2:sta.

Loputtomasta toistosta, totaalisesta mielikuvituksettomuudesta ja kaikkea muuta kuin tyydyttävästä toteutuksesta muodostuu sellainen torttu, jota ei tee aivan heti mieli syödä tai edes oleskella samassa huoneessa. Oceania ja sen loputonta geneeristä lisenssisoopaa muistelee kerrankin hartaudenomaisella kunnioituksella.