Vapise Nosgoth, valtiaasi herää! Virratkoon veri kuin hanasta, eikä se ole kanasta. Nukuttuaan kaksisataa vuotta herrasi Kain on nälkäinen.
Kain lienee hahmona tutumpi pahan pojan roolistaan Legacy of Kain -universumin toisessa ilmentymässä, Soul Reaverissa kuin vuonna 1996 PlayStationille ilmestyneestä Blood Omenista. Blood Omen -toimintaseikkailuissa entinen ylimys ja nykyinen valloittajavampyyri Kain on pääroolissa.
Blood Omen 2:ssa on kulunut 400 vuotta Kainin kiroamisesta vampirismilla, 200 vuotta edellisen osan tapahtumista ja ensimmäisen Soul Reaverin ajankohtaa saadaan odottaa vielä tuhannen verran lisää. Kainin paria vuosisataa aiemmin voitosta voittoon johtama vampyyriarmeija on kohdannut Nosgothin pääkaupungin porteilla voittajansa, ja vampyyriruhtinas on uinunut horroksessa siitä asti.
Kainin ikiunen aikana vampyyriarmeijan Stalingradin arkkitehdit sarafanit ovat hallinneet Nosgothia ja tuhonneet vampyyrit pyhässä sodassa lähes sukupuuttoon. Vain pieni vastarintaliike seisoo sarafanien ja lopullisen verenimijäin kansanmurhan välissä. Vampyyrinvihaajien pomomies on vielä varastanut Kainin sieluja syövän miekan, joten herätessään Kain on tavallistakin iltaäreämpi vampyyri, joka vannoo kostoa koko maailmalle.
Nos on goth
Kainin vendetta johdattaa häntä ympäri Meridiania, jossa vaikutteet ovat enimmäkseen goottilaisia. Jykeviä muotoja, taivaisiin kurkottavia torneja, ja ennen kaikkea synkkyyttä ja pimeyttä sen verran, ettei aurinkoisena kevätpäivänä pelaamisesta tule yhtään mitään ilman olohuoneen järeää nosgothistamista.
Vuosisatainen pakkolepo on verottanut Kainin voimia pahemman kerran eikä hänestä ole heti haastamaan sarafanilordia, joten Kain treenaa itsensä huippukuntoon veritankkauksella. Jokainen kuiviin ryystetty ruho lisää pikku hiljaa voimia. Suhtautumista vastaantulijoihin ei tarvitse miettiä: Siviili tai sarafani, drinkeiksi ne on kaikki tarkoitettu.
Vaikka Blood Omenissa on mukana kelpo satsi tasoloikkaa ja kiperiä puzzleja akselilla "etsi vipu ja vedä siitä, tai työnnä laatikkoa", pääpointti on taistelussa. Perusajatukseltaan mätkintä on hyvin yksinkertaista: Kain lukittuu haluttuun vastustajaan ja torjuu yhdestä napista, lyö toisesta ja tarttuu kurkusta kolmannesta. Samat kontrollit toimivat kynsillä tai lukuisilla eri aseilla, joita viholliset kuoltuaan pudottavat. Ei kovin vaikeaa eikä pitemmän päälle kovin palkitsevaa.
Onneksi vampyyreillä on erikoiskykyjä, jotka piristävät tappotyötä. Jos esimerkiksi maassa on sumua, Kain voi sulautua siihen muuttuen lähes näkymättömäksi. Eliittisarafanit aistivat pimeyden lapsen läsnäolon eikä heidän taakseen voi useinkaan hiipiä, mutta muut viholliset voi tappaa takaapäin yhdellä stealth-iskulla. Ja mikä parasta, jokaiselle aseelle on pari todella tyylikästä (ja veristä) vaihtoehtoa.
Kurkusta roikottaminen on toinen tapa, ja sillä Kain saa tyhjennettyä vihollisensa puoliksi jo ennen kuolemaa. Jokaisella aseella on jälleen oma kivuliaan kaunis tapansa tehdä vahinkoa ja purskutella punaista nektaria, joten 11 vuoden ikäsuositus tuntuu hurmeessa jokseenkin alimitoitetulta.
Vampyyrikykyjä voisi käyttää toisaalta vähän luovemminkin, sallia vaikka samaan tilanteeseen vaihtoehtoisia ratkaisumalleja. Nyt kykyjä on useimmiten varsinkin alkukenttien jälkeen pakko käyttää juuri sillä tavalla, miten tekijät ovat ajatelleet. Jos jossain on iso sumualue, siellä on aina niin paljon vihollisia, ettei niitä voi ilman piiloutumista voittaa.
Nosgoth on raskas
Meridianin synkeys on taustoista rakennuksiin ja kaupungin katuja kansoittaviin ihmisiin mallinnettu äärettömän tyylikkäästi. Ainoa häiritsevä seikka on rakennusten spartalainen kalustus ja ennen kaikkea huonekalujen vääristyneet mittasuhteet.
Äänistä huokuu samanlainen viimeistely. Musiikit eivät herätä suuria intohimoja, mutta kaupungin äänet luovat onnistuneesti tunnelmaa. Siviilit keskustelevat keskenään ihan hauskoja juttuja, mikäli viitsii ennen hiukopalaa hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan. Vampyyrien ääninäyttely on todella hyvää, puheenparsi on sopivan vanhanaikaista ja varsinkin Kainin arrogantti aksentti sopii hahmolle kuin nenä päähän. Huulisynkronisointi toimii erinomaisesti välipätkissä.
Audiovisuaalisella ihanuudella on valitettavasti hintansa. Pelialueet latautuvat taustalla, mutta eivät todellakaan lennossa. Kun tullaan suurelle ulkoalueelle, levyaseman jurnutus on kerrassaan käsittämätöntä. Kun levyä luetaan kuin viimeistä päivää, alkaa myös tökkiminen ruudulla. Se ei onnistu häiritsemään pelaamista kuin harvoin, mutta harmittamaan jatkuvasti.
Siitä ei pääse mihinkään, että Blood Omen 2:n pisteissä on pieni vampyyrilisä, sillä Kain ja A-peli eivät ihan kuulu samaan lauseeseen. Ilman mielenkiintoista taustatarinaa ja Kainin hauskoja erikoiskykyjä peli olisi vain perinteistäkin perinteisempi toimintaseikkailu, joka alun jälkeen auttamatta toistaa itseään. Nyt se on sitä samaa, mutta terävillä kulmahampailla - vielä yksi litra verta minulle.
80
