Japanilainen juonikudelma tekee miekanheiluttelusta tuoretta. Mangamaakari Tezuka Osamun sarjakuvaan perustuva Blood Will Tell yhdistää samurailegendat ja Mooseksen tarinan ilman pienintäkään ongelmaa.

Sankari Hyakkimaru on tuleva, jos ei ihan vapahtaja niin ainakin valontuoja synkkään ja pimeään maailmaan. Hyakkimarun isä teki diilin pirun kanssa ja vastasyntyneen Hyakkimarun 48 elintä joutuivat demonien haltuun. Hyväntahtoinen keksijä koppasi kapalon parempaan talteen ja rakensi puuttuvat elimet maagisessa pajassaan. Hyakkimarusta varttui oivallinen taistelija, vaikka korvat, silmät, kädet ja liuta sisäelimiä on korvattu proteesipajan tuotteilla.

Pelaaja on sankarisamurai, jonka tehtävä on oikaista menneet vääryydet käymällä taistoon pahojen voimia vastaan. Vastaan tulevista 48 isosta pirulaisesta kukin kantaa mukanaan jotakin Hyakkimarun elintä, ja viimeisen, tappavan miekansivalluksen jälkeen elimet materialisoituvat kuin taikaiskusta takaisin oikeille paikoilleen.

Kaksi ensimmäistä varaosaa ovat silmät ja äänihuulet. Silmien myötä mustavalkoisena alkava peli muuttuu värilliseksi ja äänihuulet avaavat sanaisen arkun. Kun Dororo-niminen varas ja pikkupoika lyöttäytyvät seuraan, pääsee seikkailu toden teolla vauhtiin. Alkuperäinen sarjakuva on nimetty juuri Dororon mukaan.

Loppupahikset vaviskoot

Pelimoottorilla rullaavat videot ja kertojan jorinat kuljettavat juonta eteenpäin. Muu aika taistellaan pieniä sittiäisiä ja isoja loppupahiksia vastaan. Taisteluja käydään taajaan ja luvassa on melkoinen loppuhirviöiden armada, ja usein samaa körilästä joutuu kurittamaan kerran jos toisenkin ennen kuin mahalaukku tai maksa on pelastettu. Osa pirulaisista on ihmisen kokoisia, osa taas kerrostalon korkuisia.

Vaikka Dororo tappelee esimerkiksi kiviä heittämällä, Dororon omat episodit ovat hitusen puzzlehenkisempiä. Dororon tehtävänä voi olla esimerkiksi tutkia salavihkaa pirulaisen pimeä luola tai seurata epäilyttävää henkilöä hajuraon päästä. Valitettavasti Dororon seikkailut ovat hidastempoisia ja tylsiä. Vaihtelusta ne toki käyvät, mutta eivät muuten innosta. Hyakkimaru sentään antaa miekkansa laulaa suurella mielihalulla, aina ja iankaikkisesti.

Blood Will Tell alkaa lupaavasti, imua on sopivasti ja elinten hankkiminen takaisin kroppaan on ideana samalla häkellyttävä ja hauska. Hahmosuunnittelu on onnistunutta, animaatio näyttävää ja loppuhirviöt sopivalla tavalla yliampuvia ja mauttomia.

Kehnon keskinkertaisiin taustoihin kiinnittää huomiota vasta, kun peli alkaa kierrättää samoja näkymiä toiseen ja joskus kolmanteenkin kertaan. Kerran jopa luulin pelin menneen sekaisin, kun löysin itseni yhtäkkiä samasta kylästä, josta peli alkoi. Pelintekijät ovat olleet joko oudon laiskoja tai noudattavat sarjakuvan juonta orjallisesti. Se mikä toimii sarjakuvassa, ei välttämättä toimi videopelissä.

Pokasaha soi

Pelkkää miekanheilutusta ei Hyakkimarun elo ole. Oikeassa yläraajassa majailee pyssy ja oikeassa jalassa kanuuna. Ammukset ovat kallisarvoista herkkua, joten ne kannattaa säästää loppupahisten varalle. Onpa mukana hienoinen magian hehkukin, sillä spirit-mittarin ollessa täynnä Hyakkimaru heittää nappia painamalla sellaiset piruetit, joilla karsisi nätisti kolme kuutiota pöllejä kymmenessä sekunnissa. Näppärä apu, jos ympärillä häärii kymmenen pientä vihulaista.

Blood Will Tell on hauskoista hetkistään huolimatta oudon keskinkertainen ja viimeistelemätön, jopa halvalla tehdyn oloinen kokonaisuus. Taistelun melske on pitkälti pelkkää parin napin oikea-aikaista naputtamista. Loppuhirviöiden kanssa tanssahtelee onneksi mielellään, vaikka suurin osa niistäkin noudattaa samaa juokse ympäri ja kutita hetkinen takaapäin -logiikkaa. Rasittava tallennussysteemi pakottaa talsimaan tylsänpulleita polkuja pahimmillaan kymmeneen kertaan ennen loppuhirviön luokse pääsyä.

Parasta Blood Will Tellissä on sen japanilaisuus. Juoni, teemat ja roolipelimäiset valikot miellyttävät. Olisin myös mielelläni kuunnellut japanilaista dialogia (kuvateksteillä) häiritsevän jenkkiaksentin sijasta.

Blood Will Tell onnistuu myös siinä missä länsimaiset pelit yleensä eivät: tappelemiselle ja tappamiselle on selvä tarkoitus ja merkitys, ja jopa elämää suurempi sellainen. Hyakkimarun ja Dororon kanssa matkaisi mielellään tarinan loppuun, jos peli olisi edes hieman nautittavampi.

* * * * *

Tezuka Osamu - Grand Old Man of Manga

www.tezuka.co.jp

Tezuka Osamu (1928-1989) on yksi kaikkien aikojen kuuluisimpia ja merkittävimpiä manga-artisteja: hän ehti piirtää urallaan yhteensä 170 000 sivua mangaa! Osamun kuuluisin luomus on Astro Boy, joka alkoi ilmestyä sarjakuvana 1950-luvulla ja josta tuli yksi Tezukan ensimmäisistä suurmenestyksistä. Myöhemmin hän alkoi käsikirjoittaa piirrettyjä, ja Astro Boy sai kunnian olla ensimmäinen japanilainen tv-animaatio vuonna 1963.

Osamun lapsuus ennakoi tulevaa. Perheellä oli tapana katsoa piirrettyjä isän hankkimalla kotiprojektorilla, ja Mikki Hiiren ja Kippari-Kallen seikkailut olivat Tezukan lapsuuden suosikkeja. Tezukan isä oli piirtänyt nuoruudessaan sarjakuvia ja oli edelleen innokas sarjakuvien harrastaja ja kantoi niitä kotiinsa selkä vääränä. Eräänä päivänä Tezuka ryhtyi piirtämään sarjakuvia pikkusiskonsa kanssa. Jotkut siskon luomista hahmoista päätyivät myöhemmin veljen sarjakuviin, kuten Japanissa hyvin suosittu Hyotantsugin hahmo.

Yllättäen Osamu ei aikonut ryhtyä isona sarjakuvapiirtäjäksi. Hän opiskeli ensin lääkäriksi ja ehti väitellä tohtoriksikin ennen kuin sarjakuvat veivät miehen mennessään. Opiskellessaankin hän piirsi mangaa ja legendan mukaan luentosalin takarivillä kävi melkoinen kynänsuihke. Ensimmäisen toden teolla menestyneen mangansa, New Treasure Islandin, Osamu julkaisi pari vuotta opiskeltuaan. Sitä myytiin kohtuulliset 400 000 nidettä.

Lääkärin töihin Osamun ei tarvinnut koskaan vaivautua, sillä jo pari vuotta valmistumisen jälkeen hän oli Japanin suurituloisin "piirtäjä" yli kahden miljoonan jenin (nykyrahassa noin 14 500 euroa) vuosiansioillaan. Lääketiedettä Osamu ei kokonaan unohtanut. Doraron (Blood Will Tell) sisäelinarmada on kuin suoraan lääkärikirjasta, ja myöhemmin hän ehti luoda lakia rennosti tulkitsevan lääkärihahmon Black Jackin, josta tuli yksi Osamun pidetyimmistä hahmoista ja jonka seikkailuja on ilmestynyt englanniksikin. Musta Jaska on Osamun näkemys täydellisestä lääkäristä.

Tezuka Osamun englanniksi ilmestyneistä mangoista tutustumisen arvoinen on myöhäisuran klassikko Adolf: A Tale Of The Twentieth Century. Se kertoo kolmen Adolfin yhteen nivoutuvan tarinan toisen maailmansodan pyörteissä, ja Adolfeista kuuluisin on se kaikille tuttu viiksivallu. Adolf on yksi kaikkien aikojen vaikuttavimmista sarjakuvista, jossa syvälliset, ihmisyyden pahuuteen ja hyvyyteen liittyvät teemat kietoutuvat moniulotteiseksi, viihdyttäväksi, mukaansatempaavaksi tarinaksi. Osamun yhdeksi pääteokseksi, jopa elämäntyöksi, mainittu Phoenix ilmestyy sekin parhaillaan englanninkielisenä painoksena.

Osamu Tezuka menehtyi vuonna 1989 mahasyöpään, ja kirjoitti kuulemma mangaa vielä kuolinvuoteellaan. Totta kai.

JTurunen