www.blurgame.com/home
Bizarre Creationsin Blur sekoittaa autokisat ja aseet yhteen, sillä hyvin toteutettu hurjastelu ja kaverin kiusaaminen ei poistu muodista koskaan.
Blurin julkinen moninpelibeta käynnistyi keväällä Livessä. Ajomalli ei ole realismia nähnytkään ja peliin pääsee todella nopeasti sisälle, mikä on arcadekaahailussa ainoastaan positiivista. Kovin aloittelijaystävälliseksi peliä ei voi sanoa: kun moottorit pärähtävät käyntiin, kilparata muuttuu sotatantereeksi, jossa jokainen on vapaata riistaa.
Kisat ovat parhaimmillaan täyttä kaaosta, kun rata pursuaa miinoja, ohjukset lentelevät sinne tänne ja autot tuuppivat toisiaan. Suojakilvet, korjaussarjat ja niiden oikea-aikainen käyttö nousevat ajolinjoja tärkeämpään rooliin. Porukan keskellä ajaminen ja muiden kiusaaminen on melkeinpä hauskempaa kuin yksin kärjessä porhaltaminen. Keulaa kasvattava jänis joutuu helposti takaa-ajajien maalitauluksi.
Vaikka ajotuntuma ja aseet ovat kaukana realistisesta, on autot ja radat mallinnettu tosielämästä. Maukkaan yksityiskohtaisilla Lotus Exigeilla ja Land Rovereilla kaasutellaan muun muassa Losin, Tokion ja Barcelonan näyttävissä maisemissa. Betan kuusi rataa ympäristöineen poikkeaa riittävästi toisistaan: toiset radat ovat pitkiä, toiset lyhyitä, osa on mutkikkaita katuratoja, osalla taas päästellään menemään hiekkateillä. Radoilta löytyy myös erilaisia reittivaihtoehtoja.
Kisamenestys ja näyttävät otteet tuovat mukanaan faneja, joiden kerääminen kerryttää tasoja. Tasot avaavat uusia autoja, tavaraa ja pelimuotoja. Betan pelimuodoista 10 ja 20 auton tavalliset kisat ovat mielekkäimpiä, sillä autojen tuhoamiseen keskittyvä Motor Mash ja superautoilla kaahaaminen jäivät ainakin minulle vielä toistaiseksi kuriositeeteiksi.
Blur on varsin lupaava. Kisaaminen on maittavaa, ja audiovisuaalinen anti on nannaa silmille ja korville. Moninpelikin vaikuttaa olevan jo hyvin hanskassa. Kunhan Bizarren tytöt ja pojat klaaraavat vielä yksinpelin, niin hyvä tulee. Blur menee henkilökohtaiselle odotuslistalleni, sillä olen kaivannut Xboxille juuri tämäntyyppistä vauhdikasta kaahailua.
Kirjoitus on luettavissa pelit.fi:ssä 2.6.2010.
Bungie haluaa kertoa vielä yhden tarinan Halo-universumistaan. Sitä ennen hakataan moninpeliä.
Halo: Reach on paluu scifisaagan alkuun. Kuten Halo-romaaninsa lukeneet tietävät, Reach on ihmiskunnan tärkein siirtokunta avaruudessa. Reach on paitsi UNSC:n sotateollisen kompleksin ydin, myös puolen miljardin asukkaan koti.
Vuonna 2552 eletään suuren avaruussodan viimeisiä vuosia. Säälimättömän vihollisen kanssa ei voi neuvotella. Missä Covenantin muukalaiset iskevät, sieltä ihmiskunta perääntyy. Nyt se tie on kuljettu loppuun, sillä Reach on viimeinen etappi ennen maapalloa. Jos Reach kaatuu, ihmiskunnalla ei ole enää toivoa.
Reach on kaikkien taisteluiden äiti, jossa ihmissuku panee kaiken likoon. Avaruuden synkästä sylistä saapuneiden muukalaispirujen olisi kannattanut kääntyä takaisin, sillä Reachissa he joutuvat kohtaamaan kokonaisen joukkueellisen spartalaisia supersotilaita. Kuvitelkaa Master Chief monikossa!
Hei, me lennetään
Reachin taisteluja on odotettava vielä syksyyn asti, sen sijaan moninpeliä voi pelata jo nyt. Neljästä kentästä ja kourallisesta pelimoodeja koostuva Halo: Reachin moninpelitesti käynnistyi 3. toukokuuta. Testi ei ole kaikille avoin, sillä pääsylipuksi tarvitaan Halo 3: ODST -peli.
Moninpelin näkyvin uudistus on lentäminen. Lyhyet ilmalennot mahdollistava rakettireppu on erikoiskyky, jonka pelaajat voivat valita taistelukentälle syntyessään. Rakettirepun vaihtoehtoja ovat hetkellinen kuolemattomuus, näkymättömyyskenttä ja erikoiskyvyistä tylsin eli juoksupyrähdys. Kuolemattomuus ei ole niin hienoa kuin voisi luulla, sillä se tarkoittaa paikoilleen jähmettymistä. Puhtaassa hauskuudessa mitattuna napista painamalla käynnistyvä näkymättömyys vie selvän voiton kuolemattomuudesta. Mikään ei kuitenkaan voita lentämistä. Ilmasta maahan hyökkäykset tuntuvat Reachissa niin kotoisilta, että lentävien spartalaisten voisi kuvitella kuuluneen alusta pitäen Halo-moninpelien repertuaariin.
Testiversion kentistä ainakin monikerroksinen Swordbase ja korkeiden vallien täplittämä ulkoilmakenttä Powerhouse suosivat lentokykyä ylitse muiden. Swordbasen keskuskuilussa lentotaidottomat jäivät auttamatta ilmataistelijoiden maalitauluiksi. Lipunryöstössä erikoiskyvyt auttavat vain puolimatkaan asti, sillä kykyjä ei voi käyttää lippua kantaessa. Se vasta olisi jotain, jos kantaja voisi tekeytyä kesken kaiken näkymättömäksi.
Lippujen hamstraamista
Lipunryöstöä eli CTF:ää pelataan Reachissa sangen erikoisina variaatioina. Yhden lipun CTF:ssä hyökätään ja puolustetaan vuorotellen, Stockpile-CTF:ssä kenttä on täynnä lippuja, joita rohmutaan kelloa vastaan oman joukkueen maalialueelle. Kaaosta lisää se, että lippuja voi varastaa vastapuolen maalista. Turpajuhlapuolella suosikkini on SWAT-pelimoodi, jossa aloitusase on tarkkaa kertatulta ampuva Designated Marksman Rifle ja ainoa sallittu erikoiskyky on sprintti. SWAT-matsit ovat hillitöntä kyttäystaistelua, mutta hyvällä tavalla, sillä aseistus on kaikille sama. Pelimoodien varsinainen bravuurinumero on suurimmilla kentillä pelattava Invasion, jossa spartalaisten on puolustettava asemiaan eliittien joukkuetta vastaan. Kentällä edetään sitä mukaa, kun eliitit onnistuvat tekemään tuhojaan.
Matsien päätteeksi Halo: Reach maksaa pelaajille krediittejä, joilla voi ostaa uusia osia omaan sotisopaan. Kylän suurinta kypärää kelpaa sitten esitellä taistelukentällä. Mitään pelillistä etua maksullisista varusteista ei saa.
Joskus pienet uudistukset voivat olla niitä parhaita. Halo: Reachin social settings -valikosta voi näppärästi määritellä haluamansa peliseuran: puheliaita vai hiljaisia pelaajia, voitosta vai ajankuluksi pelaavia, joukkuehenkisiä vai yksinäisiä susia ja kohteliaita vai pahasuisia. Sosiaalisen profiloinnin yhdistäminen matchmaking-pelihakuun on kova juttu.
Halo: Reachin moninpelistä kiinnostuneiden kannattaa kiirehtiä, sillä testijakso voi olla muutamassa viikossa ohitse.
