Sota. Sota ei koskaan muutu. Tai korkeintaan sen jälkeen, kun se ei enää ole planeetan myydyin videopeli.
Kun Call of Dutyt hyppäsivät nykypäivään, jotain tapahtui. Modern Warfare -nimikkeellä niistä tuli pelien ylijumalia, ainakin myynnillä mitattuna. Oliko syynä villisti pomppiva juoni, josta perillä ei pysy kenkään? Vai pelihahmot, joihin rakastuu ja joiden kuolema itkettää?
Tiivistettynä pelisarjassa on kyse siitä, että Vladimir Makarov halusi aiheuttaa uuden maailmansodan ja onnistuikin siinä. Kun Yhdysvallat ja Venäjä sotivat, tanner tömisee ja suurkaupunkia kaatuu. Miestä kuolee siihen malliin, että sota loppuisi itsestään, jollei joukkoja ilmestyisi tyhjästä. Onneksi sota alkoi pienestä ja hyökkääjän strategia oli lähinnä outo: jättivaltion miehitys maapallon toiselta puolelta.
Ei ihme, että rauhaa tekisi mieli, mutta kun se Makarov heittää kapuloita rattaaseen.
Jumalien jalanjäljissä
Kun aikamme suurimpien pelisuunnittelujumalien pantheon, Infinity Ward, hylkäsi poikansa Modern Warfare 2:n jälkeen, pelättiin että B-tiimiläiset eivät veny vastaavaan yliluonnolliseen nerokkuuteen. Aitoa luovuutta ei pysty megabudjetillakaan korvaamaan. Mutta se auttaa, sillä jotenkin Treyarch, Sledgehammer plus tukitiimit venyvät mahdottomaan. Kolmonen ei häviä kakkoselle mitenkään, se tuntuu ja näyttää ihan samalta peliltä!
Eikä kansa kyllästy. Modern Warfare 3 on jo nyt vuoden jättipeli, joka yksin pelastanee pelimyyntitilastot. Jo ensimmäisen 24 tunnin aikana peliä myytiin hulppeat 6,5 miljoonaa kappaletta pelkästään jenkeissä ja briteissä.
Selitys suosioon on yksinkertainen. Armeijassa elämä oli ihanan helppoa ja yksinkertaista: omia aivoja ei tarvinnut käyttää yhtään, piti vain seurata sokeasti käskyjä, rynniä eteenpäin ja tarvittaessa ampua. Euforinen yksinkertaisuus on Modern Warfare 3:n perusta, mutta samat keinot ovat käytössä monissa arvostelijat kehusolmuun vetävissä supermestariteoksissa, kuten Unchartedissa ja Gears of Warissa. Muutamassa kohdassa voi kerran, pari joutua ottamaan kohtauksen uusiksi, mutta muuten ajaudutaan rennosti tapahtumien mukana.
Kun elämä on vaikeaa ja päätökset rasittavat, vastavoima haetaan peleistä.
Saippuan hinta
Kolmosen yksinpelikampanja vetää trilogian nippuun ja asiat päätökseen: loppu jää hienosti roikkumaan. Myös asiassa pysytään paljon paremmin. Vaikka tapahtumat jälleen kerran heittelehtivät ympäri maailmaa uusissa eksoottisissa matkakohteissa, turismi on perusteltua ja pelaaja pysyy kärryillä. Mukana menossa on (muun muassa) Delta Force suorittamassa sotatehtäviä plus Makarovin perässä parivaljakko kapteeni Price ja Soap of Finland. Jälkimmäisen panos peliin lipsuu jo tahattoman komiikan puolelle.
Kun Battlefield uskoi Andy McNabbin avulla tehtyyn puolirealismiin, Modern Warfaressa hanikat väännetään kohti extremeä ja sen ohi. Jos pelissä mentäisiin vessaan, sen pönttö räjähtäisi ja putkesta hyppäisi terroristi. Seuraa romahtavassa miestenhuoneessa käytävä pitkä tulitaistelu loputtomasti kopeista aineellistuvia vihuja vastaan. Lopulta miestenhuoneen oven ulkopuolella odottaa joko räjähdys, ääritiukka pelastus tai petos.
Modern Warfare 3:n tapa kertoa tarinaansa iskee jokaiseen, josta Die Hard 4.0 oli oikeasti sarjan paras ja jänskin osa.
Bay Bay Baby
Isiensä edessä Modern Warfare 3:n ei tarvitse hävetä, mutta kilpailija, Battlefield 3, nosti graafisen riman korkealle. Varsinkin pc:llä, jolla konsoleiden ehdoilla tehty Modern Warfare näyttää jo vähän retrolta. Yritys on kyllä erinomainen, pelissä on todella paljon selkeästi käsintehtyä animointia ja kiinnostavat tapahtumapaikat on nätisti toteutettu. Silti hetkeksikään ei unohdu, että ruudussa pyörii peli.
Battlefield 3 haaskasi graafisen etumatkansa pihtaamalla elämää suurempia kohtauksia, esimerkiksi sen kaksi ydinräjähdystä jäivät täysin taustalle. Ämwee kolmosen vanha pelimoottori sen sijaan tarjoaa hajoavia maamerkkejä ja muuta mieleenpainuvaa senkin edestä. Kuten Arnold Suuren murteellinen englanti, raskaat ylilyönnit ovat Modern Warfaren tavaramerkki, jossa loistaa camp-nuotion hehku.
Aidosti kekseliäs kohtaus on tulitaistelu putoavassa lentokoneessa, jossa painovoima aina välillä ottaa vapaata. Mutta pakollinen Järisyttävä Kohukohtaus on nyt aika laimea. Vastenmielisessä No Russiassa pelaaja oli aktiivinen toimija, joka oli muka hyvis mutta pystyi teurastamaan siviilejä. Kolmosen terroristi-iskussa kuolee lapsi, mutta turistiperheen kovassa kohtalossa pelaaja on passiivinen seuraaja, jonka päätöksellä ei ole väliä. Edes brittien lehdistö ei nostanut toivottua kohua.
Bäfässä syljettiin syntinä skriptattua putkiräiskintää loputtomin vihollisin. MW3:ssa tapetaan kymmenen kertaa enemmän kloonisotilaita, rytmityksessä kaikki suvannot tai turha yritys uskottavuuteen poistetaan, silti se kehutaan parhaana toimintana ikinä. Outoa, koska ironisesti tylsintä Modern Warfare 3:ssa on moderni sodankäynti. Ryhmäkohdissa käydään leikkisotaa hurjasti ampuvia loputtomia vihollisia vastaan, jotka nousevat suojasta kuin ampumaradan maalitaulut, tai muuten vain jäävät keskelle aukeaa revittämään. Äärimmäinen toiminta ei lopu koskaan, jollei miehekkäästi etene käsikirjoituksen edellyttämälle paikalle.
Mutta juoni ja sen jatkuvuus on selkäranka, jonka takia Modern Warfare 3 ostetaan yksinpelin takia, ainakin jos sarjan kaksi edellistä peliä on pelattu.
Epätodellisen Tuomion järinää
Moninpeli ei pelkää Battlefieldiä ei sitten yhtään, sillä kilpailijan filosofiaa ei ole huomioitu mitenkään. Plussaa siitä, kuinka hyvin MW3 panostaa co-op-peliin. Kaverin kanssa voi joko taistella yhä pahempia vihollisaaltoja vastaan tai vetää läpi tusinan tehtävää. Muuten Modern Warfare on ironisesti edelleen retroräiskintä, Quakeja ja Unrealeja muistuttava huippunopea deathmatch tosi tappavilla aseilla pienissä kentissä, kourallisella pelaajia: maksimi on 18, mutta 10–12 on normi. Vain sinkohypyt, terveyspakit ja kentältä kerättävät aseet puuttuvat. Ja pc-versio kohutusta Call of Duty: Elite -palvelusta.
Moninpelin kannustinjärjestelmissä paahdetaan kovaa ja korkealla, jopa uudet pelimuodot pitää tienata. Pääkannustimeksi tarkoitetut kokemustasot kilahtelevat paitsi pelaajan moninpelihahmolle, myös jokaiselle aseelle erikseen. Aseen kokemustaso on sidoksissa siihen kiinnitettäviin lisävarusteisiin ja koristeisiin.
Vastapuolta kurittavat killstreakit on hajautettu kolmeen eri pakettiin, joista support-paketti ei resetoidu kuolemalla, mikä meitä kehnoja pelaajia ilahduttaa. Kuolemalla on hiki: jopa minun harjaantumaton silmäni näkee, että kenttäsuunnittelussa on panostettu pelin pitämiseen liikkuvana eliminoimalla kämppiminen mahdollisimman tarkkaan. Niinpä omat ja vihollisen kuolemanpartiot juoksevat pysähtymättä ympäri kenttää, mieluummin jonkinlaisessa nipussa, jotta kärkimiehen kuollessa takanatulijat kostavat.
Vaikka Modern Warfare 3 tukee dedikoituja servereitä, niillä tulee vähemmän pelattua, koska pelihahmon ura ei niillä etene. Team Deathmatch tai Search & Destroy valmissapluunoilla ei kiinnostanut. Niinpä P2P-pelaamisen riemuihin piti taas tottua. Niissä lienee joku yritys estää pelinpyörittäjän etua, koska pelissä on välillä omituinen kelluva fiilis, ja hiiren herkkyyskin tuntuu vaihtelevan. Kill Camerasta on jälleen mielenkiintoista seurata, kuinka minut tappanut sekunnin murto-osan roiskaus olikin ampujan näkökulmasta pitkä sarja. Toimi se tosin toisinkin päin.
Jopa 18 pelaajan ground war päästi pelaamaan tosi huonosti, joten enimmäkseen hommani nimi oli kolmen avainalueen hallussapitoon keskittyvää dominationia, jopa team deathmatchia. Siitä on tehty hyvä variantti, kill confirmed, jossa tapetulta on noukittava tuntolevy, jotta taposta saa pisteitä. Jos omat pääsevät raadolle ensiksi, he poimivat levyn eikä pisteitä vihulle tipu. Muut tavoitteelliset moninpelimuodot eivät iskeneet, ne tuntuivat köyhän miehen Battlefieldeiltä tai ysäriräiskinnöiltä. Demolition, jossa toinen puoli yrittää räjäyttää kaksi kohdetta, oli parhaasta päästä.
Kannattaa myös muistaa, että sarja on maailman ehkäpä suosituin moninpeli, ja neljän lähes saman pelin jälkeen jotkut ovat aika hyviä siinä. Aloitin Modern Moninpelin aamulla ja olin pitkään tyytyväinen, sillä pärjäsin paljon paremmin kuin odotin. K/D oli toki miinuksella, muttei hirveästi. Noin viiden jälkeen linjoille pamahti Reality Check, Modern Warfaren oikeat pelaajat. Minulla ei ollut enää yhtään mitään jakoa. Refleksit loppuivat kesken, kun nurkan takaa hyppää codofiili tupla-aseet valmiiksi leiskuen. Yön koittaessa tilanne alkoi taas selvästi tasaantua, kun nuoriso meni nukkumaan. Mutta peli palkitsee siihen tahtiin, että meitsistäkin tuntuu, että saan jotain aikaiseksi.
Kumpi ja kampi
Moninpelivertailu Modern Warfare 3:n ja Battlefield 3:n välillä on vaikeaa. Ne voivat näyttää samanlaisilta ja käyttää samanlaisia tappotyökaluja, mutta peleinä ne ovat täysin erilaisia. Vaikka objektiivisesti kumpikin on parasta alallaan, subjektiivisesti rankkaus on helpompaa: minulle Call of Warfaren moninpeli on ollut viihdyttävää jonotusmusiikkia odotellessani seuraavaa Battlefieldiä tai sen lisuria. Kun vielä entistäkin parempi Bäfä ilmestyi nyt aikaisemmin, sinänsä hyvä mutta neljään kertaan nähty retrohenkinen, pienimuotoinen ADHD-räiskintä jää kakkoseksi.
Modern Warfare 3 ei ole äärimmäinen toimintapakkaus eikä avustettu pelaaminen muutenkaan ole minun siivuni peliparatiisia. Mutta sinä päivänä, kun en enää pysty viehättymään näin tarkan laskelmoidusta viihderäiskeestä, soitan kapteeni Pricelle ja pyydän apua narun kanssa.
88
