Toisen maailmansodan räiskinnät vaativat valiosotilaan suorituksia erottuakseen rivistä. Call of Dutyssä eliittisotilaita on peräti kolme.
Call of Duty: Roads to Victory on sarjan ensimmäinen julkaisu PSP:lle. Harmi vain, että muuta ennennäkemätöntä pelissä ei ole. Call of Duty: Roads to Victory ei ole paraatimarssi Uralille vaan perushyvä toisen maailmansodan räiskintä. Sota ei yhtä miestä kaipaa, vaan niitä tarvitaan ainakin kolme.
Omenapiirakkaa ja vesiolutta puolustaa amerikkalainen lentosotamies, kanadalainen jalkaväen sotilas taistelee vaahterasiirapin ja jääkiekon puolesta, ja munuaispiirakka ja real ale saavat liikkeelle brittien laskuvarjojoukon eliittisotilaan. Kanadalaista verta on mukava saada remmiin jo siksikin, että sitä harvemmin on tarjolla. Jokaisella kolmesta sotilaasta on oma kampanjansa.
Roads to Victory kertoo tarinansa vakuuttavasti, sillä taustalla vellovan sodan eteneminen näytetään vanhoissa uutisfilmeissä. Ne lisäävät pelin sotauskottavuutta huomattavasti.
Räiskiminen PSP:llä on yllättävän sujuvaa, ja pidin eniten oletusohjaustavasta. Siinä perinteisillä kontrollinapeilla (risti, ympyrä) ohjataan pelkästään kameraa, tatilla ukkoa ja hartioista paukkuvat pyssyt. Tähtäys lukittuu ruudun keskimmäiseen vastustajaan, jolloin voi jo ampua, mutta vasta rautatähtäimeen vaihtamalla osuma on tarkka.
Systeemi kuvaa hyvin lonkalta huiskaistujen ja tähdättyjen laukausten eron. Huoneeseen rynnätessä voi konepistoolisarjalla puolihuolimattomasti sahata kaksi natsia hengiltä, kun kellotapulissa kyttäävää tarkka-ampujaa joutuu jo hetken sihtailemaan polviasennosta.
Tapahtumat ovat yhtä tarkasti käsikirjoitettuja kuin Call of Dutyissä aina, ja touhu on kuin kasariaikojen elektroniikkapeleissä. Pelaajan räiskiessä puolustusasemissa saksalaiset ilmestyvät ruudulla aina samasta kohdasta, jäävät samaan paikkaan ja juoksevat samaa reittiä. Olo on kuin pudottelisi ihmisten sijasta maalitauluja ampumaradalla.
Av-puoli on hyvin hallussa. Varsinkin A kuten Call of Duty -sarjassa aina. PSP:n kaiuttimet eivät tee äänille oikeutta, mutta korvakuulokkeilla alkavat luodit viuhua ja tunnelma nousee 75 prosenttia. Kehut pätevät myös ääninäyttelyyn: jenkki, britti ja kanukki todella kuulostavat jenkiltä, britiltä ja kanukilta.
Roads to Victury innosti kuin maidon ostaminen ruokakaupasta. Peli toimii kuten pitää ja tekninen toteutus on jopa vakuuttava, mutta ongelma on yksinkertaisesti se, että se ei ole tarpeeksi hyvä puhkikalutussa maailmasota miljöössä. Haluan seuraavan räiskintäpelini sijoittuvan Pultavaan, 38. leveyspiirille, Bagdadiin, minne tahansa muualle kuin 40-luvulle.
50
