Castlevania-mania – Draculajahdin lyhyt historia

Nahkavaatteet: päällä. Ruoska: kädessä. Hylätty linna: edessä. Dracula, peli alkaa!

Kultainen 80-luku oli murroksen aikaa videopeleille. Länsimaiset pelikonsolit kuolivat, kotitietokoneet nousivat ja pian pelikonsolitkin palasivat, mutta japanilaisina versioina. Suuria pelibrändejä ei vielä ollut, niitä alettiin vasta luoda. Yksi tulokkaista oli Konamin Castlevania, joka on kestänyt meidän päiviimme asti.

Castlevania-sarja kertoo Belmontin vampyyrinmetsästäjäsuvun taistelusta ikiaikaista vihollistaan Draculaa vastaan. Pelit lainasivat roppakaupalla inspiraatiota niin muinaisista myyteistä kuin kauhuelokuvaklassikoistakin. Siksi Draculan jättilinnan alati muuttuvilla käytävillä saattoi törmätä vaikkapa Meduusaan, minotaureihin, muumioihin tai itseensä Frankensteinin hirviöön.

Castlevanian menneisyys voidaan jakaa raa’asti kolmeen ajanjaksoon. Antiikin Castlevaniat olivat rehellisen toimintavetoisia tasoloikkia pirullisella vaikeusasteella ja menevällä musiikkiraidalla, renessanssin Castlevaniat taas seikkailullisia ympäristön tutkimiseen ja roolipelielementteihin nojaavia, meneviä toimintaspektaakkeleita. Ensimmäinen Lords of Shadow aloitti Castlevanian modernin  ajanjakson.

Antiikkia, antiikkia

Alkuperäinen Castlevania, japanilaiselta nimeltään Akumajou Dracula (Draculan demonilinna), ilmestyi vuonna 1986, alustana Nintendo Entertainment System. Yksinkertaisessa taustatarinassa Simon Belmont kolusi Draculan linnaa tarkoituksenaan kurkkupureskelijan palauttaminen maan multiin.

Ykkösaseenaan Simonilla oli Vampire Killer -ruoska, joka päivittyi kerättävillä tavaroilla ensin ketjuksi ja lopulta sai ketjun päähän vielä julman piikkipallon. Kynttilöitä hakkaamalla paljastui myös kakkosaseita kirveistä heittoveitsiin ja pyhästä vedestä ajan pysäyttävään kelloon. Kaikki kakkosaseet kuluttivat niin ikään kynttilöistä löytyviä sydämiä. Kasarilla videopelien logiikka oli oma taiteenlajinsa.

Simonin seikkailu oli perinteistä loiki ja hakkaa -tyylin kaksiulotteista peruskauraa, mutta se, mikä erotti Castlevanian kilpakumppaneistaan, oli pelin loppuun asti mietitty rytmitys. Koska Simon oli verrattain verkkainen tallustaja, joutui pelaaja hyödyntämään kaikkia kakkosaseita selvitäkseen haastavat kuusi kenttää Draculan hauta-arkulle. Castlevania oli pirun vaikea, mutta hyvällä tavalla, sillä jokaisella pelikerralla oppi vähän enemmän ja pärjäsi vähän paremmin.

Simonin taistelu Draculaa vastaan on sarjan eniten uudelleen tehty peli. Samaa tarinaa kertoi samana vuonna MSX-tietokoneelle ilmestynyt Vampire Killer, kolikkopeli Haunted Castle, Super Nintendon Super Castlevania IV sekä Sharp X68000:lle ja PlayStation ykköselle tehty Castlevania Chronicles.

Antiikin Castlevaniat seurasivat orjallisesti ensimmäisen pelin päällystämää tietä. Muutamassa oli pieniä uudistuksia, kuten NES:n Castlevania III: Dracula’s Cursen vaihtoehtoiset reitit ja useampi pelattava hahmo, mutta yleensä oltiin kovin lähellä alkuperäistä visiota.

Megadriven Castlevania: Bloodlines, joka sensuroitiin Eurooppaan jopa nimeään myöten Castlevania: The New Generationiksi, yhdisti Konamin verenimijän ja kirjailija Bram Stokerin alkuperäisen Draculan yhdeksi ja samaksi hahmoksi. Pelin toinen pelattava hahmo, John Morris, oli Bram Stokerin kirjasta tutun Quincy Morrisin poika, ja koko Morrisin suku linkitettiin Belmonteihin. Kätevää!

Ysärin loppupuoliskolla antiikin Castlevanian kaavasta oli tiristetty lähes kaikki mehut. Kahteentoista julkaistuun Castlevaniaan sisältyi erinomaisia pelejä, kuten Super Castlevania IV tai Rondo of Blood, mutta myös hävettäviä rimanalituksia, etunenässä kaksi alkuperäiselle Gameboylle julkaistua pelin kuvatusta.

Koska Castlevania halusi säilyä uudessa pelimaailmassa, sen oli uudistuttava ja sopeuduttava. Yhden ajan loppu oli toisen alku.

Renessanssimarkkinat

Antiikin Castlevanioissa oli yksi peli, joka oli syrjitty ja halveksittu, mutta vaikutti myöhempien Castlevanioiden suuntaan valtavasti. Euroopassa vuonna 1990 julkaistu Castlevania II: Simon’s Quest jatkoi alkuperäisen sankarin tarinaa, mutta muutti pelityyliä seikkailullisemmaksi. Koko maailma oli tutkittavissa ja yhtenäistä aluetta, hahmo kehittyi ja keräsi kokemuksen lisäksi uusia aseita, tällä kertaa pysyvästi.

Simon’s Quest on saanut osakseen hurjasti arvostelua ja ison osan ihan aiheesta. En usko, että kukaan on ikinä pelannut sitä läpi ilman ohjeita. Vioistaan huolimatta se oli jo niin lähellä renessanssin ajan Castlevanioita, että sen voi laskea antiikiksi vain julkaisuvuotensa vuoksi. Ilman Simon’s Questia, Symphony of the Night tuskin olisi ollut samanlainen.

Metroidvania on nykyään oma käsitteensä ja genrensä. Se tarkoittaa kaksiulotteisia toimintahyppelyitä, joissa on yhtenäinen maailma, joka avautuu vähitellen pelaajan tutkiessa ja kerätessä päivityksiä, joilla pääsee ennen ulottumattomissa olleille alueille. Vaikka alkuperäinen Metroid ja Simon’s Quest on helposti laskettavissa metroidvanioiksi, pidetään genren sen nykymuottiin jalostaneina kantaisinä Super Metroidia ja vuonna 1997 PlayStationille julkaistua Castlevania: Symphony of the Nightia.

Symphony of the Nightissa Draculan poika, nerokkaasti nimetty Alucard, tutkii Draculan linnaa ennätysvapaasti. Vain alussa Alucard pidetään lieassa, hetken päästä koko linna on  tutkittavana. Aiempaa monipuolisempi eteneminen yhdistettynä Alucardin monipuolisempaan kykyvalikoimaan iski loppuysärin linnavaanijoihin kuin vampyyrin hampaat majatalon piian kaulasuoneen.

Symphony of the Night ei ollut niin pirullisen haastava kuin Castlevanialta sopi odottaa, mutta se oli niin koukuttava ja hauska peli, etteivät Castlevaniat sen jälkeen katselleet menneisyyteen. Pitkälti samalla kaavalla ilmestyi tulevina vuosina Circle of the Moon, Harmony of Dissonance sekä Gameboy Advancelle peli Aria of Sorrow, joka siirtyi DS:lle jatko-osissa Dawn of Sorrow, Portrait of Ruin ja Order of Ecclesia.

Symphony of the Night on puhdasta laatua, ja jos ohittaa sen tahattoman koomisen dialogin, on se edelleen pirun pikanttia pelattavaa, mielestäni parempi kuin yksikään jälkeläisistään.

Mutta historia toistaa itseään, aivan kuten antiikin Castlevaniatkin. Vuoden 2009 Order of Ecclesiassa näkyi jo selviä väsymisen merkkejä. Laadukas peli, ei siinä mitään, mutta niin kovin nähty.

Muutoksen aika

Yhdeksänkymmentäluvun lopussa, kun Symphony of the Night näytti kaapin paikan kaikille 2D-toimintapeleille ja uuden suunnan koko sarjalle, yritti Castlevania ulottaa lonkeroitaan myös silloin ah niin seksikkääseen kolmanteen ulottuvuuteen. Valitettavasti Castlevanian askeleet syvyyssuuntaan olivat huteria ja päättyivät joka kerta noloon kaatumiseen.

Ensimmäiset huterat hoipertelut sarja suoritti Nintendo 64 -peleissä Castlevania 64 ja Castlevania: Legacy of Darkness. Ne kärsivät samoista ongelmista kuin niin moni muukin ysärin 3D-viritys: liikkuminen oli epätarkkaa, loikkiminen vielä epätarkempaa, kamera sysipaska ja taistelu sekavaa säheltämistä. Kummastakaan ei ole jälkipolville enempää kerrottavaa.

Toisen yrityksen teki PlayStation 2, ohjaksissa Symphony of the Nightista vastannut tiimi. Tuloksena olivat Lament of Innocence ja Curse of Darkness. Lamentissa oli jo vähän yritystä, mutta molemmat kaatuivat typerryttävän tylsään, itseään toistavaan kenttäsuunnitteluun sekä yksinkertaiseen napinhakkaustoimintaan. Samaan aikaan julkaistun God of Warin rinnalla Castlevanian 3D-pyristelyt näyttivät lähinnä säälittäviltä.

Kun ne kehutummat Castlevaniatkin alkoivat hiipua, oli Castlevanialla edessä muutos tai unohdus. Espanjalainen Mercury Steam pestattiin tekemään alkuperäistä Castlevaniaa uusiksi kolmiulotteisena, mutta heidän näkemyksensä poikkesi niin paljon sarjan aiemmista peleistä, että sitä oltiin hiljaa kuoppaamassa. Tarvittiin itsensä Hideo Kojiman väliintulo, että Mercury Steam sai vihreää valoa.

Uudesta Castlevaniasta ei tullut Simonin seikkailun sadatta uusversiota, vaan Mercury Steam sai luvan tehdä kokonaan oman tarinansa. Syksyllä 2010 julkaistu Castlevania: Lords of Shadow kelasi ajan takaisin alkuun, kertoi kuinka Gabriel Belmontista tuli Dracula ja aloitti aivan uuden aikajatkumon. Ihmekös tuo: alkuperäisessä Castlevanian taustatarinassa Dracula heräsi henkiin sadan vuoden välein, mutta parinkymmenen vuoden ja jatko-osan jälkeen aikajanassa ei ollut enää montaa aukkoa, joten uudet jatko-osat eivät yksinkertaisesti mahtuneet samaan aikajatkumoon!

Lords of Shadow jakoi mielipiteet. Minä pidin, mutta monelle vanhan liiton linnavaanijalle se on liian God of War ollakseen Castlevania. Väitteessä on osa totuutta, mutta samalla on huomattava, että Lords of Shadow on ylivoimaisesti eniten myynyt Castlevania-peli kautta aikojen. On vain ja ainoastaan Lords of Shadow’n suosion ansiota, että Castlevania vielä on merkittävä pelisarja nyt ja tänään.

Konamilla oli toinenkin vaihtoehto. He olisivat voineet olla ottamatta riskiä, olla muuttumatta. Vanhalle tasoloikkasarjalle se on tänä päivänä vain tie kadotukseen. Eikö niin, Mega Man?

Lisää aiheesta