Chaos on Deponia (PC) – Surkeiden sattumusten sarja

[caption id="attachment_18385" align="aligncenter" width="640"]Käsinpiirretyt taustat ovat todella yksityiskohtaisia. Käsinpiirretyt taustat ovat todella yksityiskohtaisia.[/caption]

Surkeiden sattumusten sarja

Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu?

On ilmeisesti helpompaa lennättää ihminen Kuuhun kuin kirjoittaa aidosti hauska seikkailupeli, sillä kuulennoissa on selkeästi enemmän onnistumisia.

Guybrush Threepwood on huumoriseikkailujen ehdoton ykkössankari. Haastajia nousee vaihtelevasti, varsinkin nyt kun seikkailupelit elävät edes jonkinnäköistä uutta kukoistusta. Etenkin Saksassa naksuretkiä tuotetaan suorastaan ennätystahtiin, ja Deponia-trilogia on yksi niistä.

Jätteisiin hukkuvalla Deponialla on kolkko kohtalo edessään. Kiertoradalla möllöttää paratiisiksi luultu Elysium, minne myös nuoren Rufuksen on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Jätösten keskelle syntynyt sankari haluaa nousta ryysyistä rikkauksiin. Elysiumista Deponialle pöllähtänyt Goal-neito näyttää olevan sänkipartaisen sankarimme lippu parempaan elämään.

Chaos on Deponian alussa Rufus on tyrinyt suuren suunnitelmansa. Deponiaa uhkaa tuho, kun robottipartoihin sonnustautuneet Organon-joukot ovat kylväneet laukaisuasemiaan pitkin planeetan pintaa. Goalin päähän ahdetulla kovalevyllä ovat Organonin kipeästi tarvitsemat nousukoodit. Rufus haluaa uusia suunnitelmansa, joten pöytä on katettu jälleen uudelle annokselle virheitä ja turhia toiveita.

Chaos on itse asiassa Deponia-trilogian toinen osa, mutta se ansaitsee pyörähdyksensä arvostelunäyttämöllä sellaisena varoittavana esimerkkinä.

[caption id="attachment_18388" align="aligncenter" width="640"]Rufus on eräs ärsyttävimmistä päähahmoista miesmuistiin. Rufus on eräs ärsyttävimmistä päähahmoista miesmuistiin.[/caption]

Marsch los, arschloch!

Maailman ohuin kirja on Saksalainen huumori kautta aikojen. Eikä syyttä.

Rufuksen toinen seikkailu mielestään yhdistelee Terry Pratchettia, Douglas Adamsia ja Simpsoneita, mutta lopputulos on erittäin vaivaannuttava.

Rufus on kuvottava egoisti, joka asettaa jatkuvasti oman etunsa muiden edelle.Eräässä pähkinässä kodittomalta puliukolta pitää hankkia sateenvarjo. Nälkäinen deeku vaihtaisi omaisuutensa ruokaan, joten Rufus antaa ukolle välipalaksi ikuisuuksia vanhan kengän, ottaa varjon puoliväkisin ja nauraa räkäisesti päälle.

Kun päähahmo on täysi kusipää, samaistuminen on erittäin vaikeaa. Vaikka Guybrush ei läheskään aina onnistunut tavoitteissaan, merirosvokokelas oli sentään käsikirjoitettu hyväntahtoiseksi uuveloksi. Mikä sekään ei tietysti ole paras ja samaistuttavin ratkaisu.

Yritän kovasti hillitä sisäistä kukkahattutätiäni, sillä en kovin herkästi puutu pelihahmojen sikailuun. Tässä pelissä mittani täyttyi, sillä oikeastaan koko pelin vitsitarjonta keskittyy muille nauramiseen ja narsistisen Rufuksen törttöilyyn. Jylhille kasvoilleni kipusi tasan kerran hymynkare, sekin irtonaisen pieruvitsin ansiosta. Onneksi Rufus ei sentään vingu ja valita jatkuvasti. Se tästä olisi vielä puuttunut.

Kun lopputekstit rullasivat ruutuun, en ollut vieläkään varma, kuka oli pelin pahis ja ketä vedettiin nenästä. Omaa napaansa tuijottava Rufus on oksettavimpia päähahmoja miesmuistiin.

[caption id="attachment_18389" align="aligncenter" width="640"]Pelin tavoitteena on tuhoon tuomitun planeetan pelastamisen sijaan päästä Goal-neitosen pöksyihin. Pelin tavoitteena on tuhoon tuomitun planeetan pelastamisen sijaan päästä Goal-neitosen pöksyihin.[/caption]

Epäloogista, herr Spockmann

Onnettomasti käsikirjoitettu sankari ei ole ainoa pelin ongelmista, sillä epätasainen pähkinäkattaus tekee naksuttelusta haastavaa. Ylipitkäksi venytetty ensimmäinen näytös koostuu Goalin muistin palauttamisesta, sitten yritetään pelastaa Deponia Organon-joukoilta.

Noin puolet pelin pulmista on selätettävissä normaalilla logiikalla, toinen puolikas vaatii onnen lisäksi istumalihaksia. Yhdessä pulmassa peli suorastaan haistattelee. Kun Rufus on rekrytoinut itsensä kelluvalla jätelautalla operoivaan vastarintaliikkeeseen, porukan salakämpän oveen on koputettava tietyllä tavalla, jotta tarina jatkuu.

Yritin ja yritin, mutta sitten turvauduin tietoverkkoon. Pelin asetuksista pitää kytkeä musiikki pois päältä, jotta Rufus ei sekoa koputuksissaan. Miten helvetissä tällainen pulma voi päätyä seikkailupeliin? Eihän kukaan voi tietää, että ratkaisu pitää kaivaa pelin asetuksista!

Tällainen kikkailu on onneksi vähemmistössä, mutta pelin muutkin pähkinät panevat hoksottimet koetukselle. Chaos on Deponia on heittämällä haastavin hetkeen pelaamani seikkailupeli. Vaikeustason suurin ongelma on, ettei loogisiakaan pulmia selitetä pelaajalle. Äärimmäisen kaunis peli olisi kipeästi tarvinnut pulmien logiikkaa edes jälkikäteen avaavaa superselitysmiestä.

Jätteisiin hautautuvaan maailmaan sijoittuva Chaos of Deponia on toisaalta osuva ympäristöpoliittinen kannanotto. Rapsakka vaikeustaso kertoo, ettei nykymaailman menossa kenelläkään ole helppoa ja muutamat epäloogiset pulmat voi halutessaan kuvitella vaikkapa valtion virastoiksi.

Kun päähenkilönäkin on omaa napaansa tuijotteleva, jatkuvissa epäonnistumisissa marinoitu Per Saukko, seikkailupeli on kuin manifestaatio omasta elämästäni.

 

Juho Kuorikoski

[caption id="attachment_18387" align="aligncenter" width="640"]Pissikakkahuumorilta ei voi välttyä. Pissikakkahuumorilta ei voi välttyä.[/caption]

71