Chivalry: Medieval Warfare (PC) – Miekkojen laulu

UDK 2012-11-04 02-55-11-63

Joka miekkaan tarttuu, se riemuun hukkuu.

Rrraaaaagh! Kuin teräksinen aalto me Agathan ritarit iskemme vihollisen heikkoon puolustukseen. Kuninkaallisen perheen on kuoltava!

Nuolet kaatavat pari veljistäni, sitten alkaa käsikähmä. Keihäät pistävät, nuijat murskaavat, miekat viiltävät, mutta minä selviän. Pelokkaan perheen ja minun välissä on enää kevyesti haarniskoitu asemies. Jos grafiikka siihen taipuisi, hän vapisisi ja seisoisi lätäkössä. Kas, kirottu moukka onkin vikkelä kuin orava, torjuu ja väistelee näppärästi. Potkaisen asemiestä ja hänen suojauksensa tippuessa amputoin yhdellä kirveeni laakahuitaisulla oravalta jalat. ”Väistelepä nyt!”, huutaa pääni. Tai yrittää huutaa, sillä se kierii lattialla ja näkee ennen lopullista pimeyttä sen juuri ajoissa paikalle ehtineen vihollis-vanguardin.

Voittamaton rautavuori, ritarit

Militääriräiskinnän tullessa ulos korvista keskiaikaiset soturit kuulevat velvollisuuden kutsun. Epämoderni sodankäynti kääntää pelikellon takaisin aikaan, jolloin tappaminen hoidettiin reilusti silmästä silmään. Ja Chivalry tunkee minuun niin paljon terästä, että kärki tulee ulos perästä.

Tuliaseet olivat suuri askel tasa-arvoiselle sodankäynnille, heikoinkin riisikeppi pystyi tappamaan mukavasti kaukaa ja kliinisesti. Toista se oli ennen. Nilkat ryvettyvät kun kohti tulee rautavuori, josta silmä tajuaa vain sen heiluttaman kammottavan viiltely- tai ruhjomisaseen. Mutta minä en saa pettää veljiäni, sillä silloin koko kilpimuuri pettää, ja tanskalaiset valtaavat Englannin!

Kyllä, olen taas lukenut Bernard Cornwellia. Tuore kirja, mainio Kuninkaiden kuolema sytytti minussa poltteen hakata ihmisiä miekalla, kirveellä, nuijalla tai jollain muulla viehättävällä keskiaikaisella aseella.

Tätä se kirjallisuus teettää.

UDK 2012-11-09 00-15-34-43

Olen horoskoopissa asemies

Ruhjovan tai viiltävän kuolintapahtuman siirtäminen moninpeliksi on todella vaikeaa. Ensimmäiseksi siinä onnistui Mount & Blade: Warband, sitten sitä puukotti selkään sitä raa’asti kopioiva War of Roses.

Puskista yllättää Chivalry: Medieval Warfare. Sekin on puhtaasti moninpeli, mutta siinä missä edeltäjät pyrkivät jonkinasteiseen realismiin, Chivalry kylmästi mainostaa itseään 1st person slasherina. Sillä tarkoitetaan vauhtia, irtojäseniä ja suoraviivaista mättöä, ja siinä menossa Chivalry talloo ainakin ruusut, eikä vain siksi että saan ihan itse valita ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä.

Maailmanhistoria vaati liian kovat lisenssimaksut, sillä Chivalryssa ylväät Agathan siniset ritarit kohtaavat salakähmäisen Muurareiden veljeskunnan, jotka haluavat vain olla vapaita ja palvoa suurlohikäärmettään, Dan Brownia.

Niin hyvät ritarit kuin hyvät veljet tarjoavat täsmälleen samat neljä soturiluokkaa. Vikkelä jousimies vastaa snipuja, noita tavoitteiden saavuttamisen kannalta tarpeettomia kaukaa-ampujia. Panssaroimaton jousimies kuolee kun sitä iskee kynsiviilalla.

Rintamaraatajista suojaukseltaan heikoin on väistäjistä vikkelin eli asemies. Tasapainoisella vanguardilla on hyvä haarniska, kunnon ase ja kyky rynnistää. Viimeisenä mönkii hidas tölkkisoturi, täyshaarniskoitu ritari, joka jakaa  ja kestää vahinkoa, kunhan vain pääsee paikalle.

Luokkakohtaisesta valikoimasta uljas nettisoturi valitsee itselleen pää- ja sivuaseen. Joka luokalla on heti valinnanvaraa aseissa,  ja lisää avautuu kun tasot kasvavat. Sen kummoisempaa avattavaa pelissä ei sitten ole. Oman suosikkiaseen valinnassa mietitään sellaisia muuttujia kuin ulottuvuus, nopeus ja teho. Raskas vasara toki tappaa kerralla, mutta jos sillä iskee ohi niin voi voi ja kypärä soi soi. Kolmanneksi valitaan lisävaruste, joka voi olla esimerkiksi kilpi tai pari heittokirvestä.

Vasara ja nuolia, koko rahalla

Komealla asevalikoimalla ei ole mitään väliä, jos taistelu tuntuu samanlaiselta aineettomalta huitomiselta kuin Skyrimissä. Lähitaisteluaseilla mättämisessä pitäisi olla massan tuntua, ja toistaiseksi ylittämättömänä haasteena terä ei saisi mennä vastustajasta vain läpi. Koko hommaan pitää saada fyysisyyttä.

Mount & Blade ja War of the Roses hoitavat mätkeen hiirennapilla ja liikkumissuuntien yhteistyöllä, realistisen hankalasti ettei aina lähde sellainen huivautus kun ajatteli. Torjunnassakin piti suunta arvata, missä olin sen sellainen käsi etten yleensä jaksanut edes vaivautua.

Chivalryssa hakkaaminen on suoraviivaista mutta toimivaa. Napista lähtee aseen perusisku, erikoisiskut hoidetaan hiiren rullalla. Rulla ylös on pisto, rulla alas on voimakas ylhäältä alas -mäjäytys. Torjunta hoituu sujuvasti oikealla hiirennapilla.

Systeemi on helppo muistaa, helppo oppia ja helppo käyttää. Ajoitus on nyt kuningas, napin bashaaminen ei toimi, sillä ruimiminen väsyttää. Mitä isompi ase, sen nopeammin keuhkot alkavat rahista ja pumppu jytistä. Hengästyminen ei ole ihan pieni ongelma, sillä puhaltelevan soturin saa tapettua helpommin.

Pää kiinni tai se irtoaa!

Taistelussa on hemmetin hyvä meininki. Siinä on fyysisyyttä, se vaatii sopivasti muttei liikaa taitoa, enkä koe sitäkään epämiellyttävänä, että aina välillä pää tipahtaa tai raajat lähtevät irti.  Chivalryssa saa ihan itse valita ensimmäisen ja kolmannen persoonan välillä.

Rytinä ja kilinän lisäksi Chivalryssa tuntuu karjumisnappulan spammaaminen olevan sosiaalinen normi. Tämä on peli, johon menen mukaan sellaisella immersiolla, että koko vartalo tulee mukaan. Isken ja torjun niin vimmalla, että kerran milliä vaille oikeasti kaaduin pelituolini kanssa.

Kun nipussa huidotaan parin metrin teräaseilla, kitinäkimmonkin kannattaa ottaa omien tappamaksi joutuminen huumorilla. Joissain kentissä pääsee leikkimään katapultilla, ja lohkareiden paiskominen kaukana vellovaan väkijoukkoon on aina arpapeliä.

Jousissakaan ei ole oikeastaan valittamista. Jostain luin katkeran valituksen siitä, että ne ovat hitaita eikä niillä osu kaukaa, yhyy byhyy, ja siihen sanon että luojan kiitos. Viimeinen mitä peli kaipaa on sniput, nykyäänkin tulee tarpeeksi nuolta kurkkuun.

aa_UDK 2012-11-03 02-58-55-89

Poltetaan pellot ensin

En ole Torn Bannerista aikaisemmin kuullut, mutta onpas vakuuttava debyytti! Chivalry on omaperäinen, kekseliäs pieni suuri peli, joka tekee yhden asian hyvin aina grafiikkaa myöten. Unreal-moottori pitää näkymät nätteinä ja konevaatimukset maltillisina.

Budjetti näkyy siinä, ettei Chivalryssa ole kuuden tunnin aistit räjäyttävää kummitusjunaosuutta yksinpelaajan iloksi. Chivalryn ainoa hovikumarrus yksinäiselle on interaktiivinen koulutusosuus, jossa taistelusysteemi opetetaan huolellisesti hitaammallekin aseenkantajalle. Kun kalpa pysyy kädessä, suunnataan kohti virtuaalisia Agincourteja. Pieniä sellaisia: vaikka listassa näkyy 64 pelaajan servereitä, virallinen pelaajamäärä on 32, joten Warband on vielä kovaa valuuttaa.

Mutta Chivalry ottaakin oppinsa ammuskelupeleiltä. Sitä tavallista peruspelaamista edustaa Free for All, jossa voittaja on se, joka kerää eniten tappoja aikarajassa. Last Man Standing on tiimipeliä jossa ei spawnata. Capture The Flagia ei jostain syystä pelata lainkaan, sen variaatiota eli kukkulanvaltausta sentään vähän.

Näillä eväillä olisin pian palannut takaisin Warbandin cRPG-modiin ja piiritystaisteluihin, mutta Chivalrylla on miekkojen ässä rautaisessa hihassaan: tavoitteelliset kentät. Hyökkääjällä on kaksi tai kolme tavoitetta, jotka pitää hoitaa aikarajan sisällä. Esimerkiksi yhdessä skenaariossa taistellaan ensin kylässä, sitten heivataan muurinmurtaja portille ja kun portti on rikki, käydään kuninkaan kimppuun. Puolustajalle homma toimii tietysti toisin päin. Tavoiteskenaarioita on vain neljä, mutta Chivalry myy niin hyvin, että onnellinen Torn Banner lupaa rutosti uutta (ja ilmaista) sisältöä.

Miksei myisi? Chivalryssa on kaikki muut hitin ainesosat paitsi konsoliversiot. Skyrim teki miekoista ja jousipyssyistä corepelaajallekin kelpaavia tappokaluja, ja Chivalry taivuttaa ne moninpelikäyttöön jopa uskomattoman hyvin. Tieteen nimissä löin tietämättömän koehenkilön täysin kylmiltään pelin ääreen, ja kun muutamaa tuntia myöhemmin käskin lopettamaan, kruununprinssini nousi avoimeen kapinaan herraansa ja valtiastaan kohtaan. ”Sir, minäkin haluan sotaan!”

Poikani, ritariutta ei saada, se ansaitaan.  Tässä on kahden käden harava, kukista pihan taistelukentällä lehtien hyökkäys!

Sir Nicholas Elk

 

85