En tiedä kumpi on kuolleempi: McRae vai MM-rallisarja. Codemasters ratkaisi molemmat ongelmat Colin McRae: Dirt 2 -kaahailussaan.
Helikopterionnettomuudessa kuollut Colin McRae oli aikansa Jari-Matti Latvala: molemmat rallikuskit ovat huippunopeita aina ensimmäiseen mutkaan asti. Tämä näkyy suoraan McRaen nimikkopelissä. Teillä paahdetaan talla pohjassa, kisa voi päättyä kilinkolinmaiseen kertarysäykseen ja ajovirheet korjataan kelaamalla aikaa taaksepäin.
MM-rallisarjassa ei Loebin lisäksi ole tähtiä, ja tehdastalleista voi puhua vain nippanappa monikossa, joten Codemasters joutui muuttamaan rallipelisarjansa autopeliksi. Dirtin myötä mukaan tulivat rallikrossi, hiekkakirppukisat ja X Games -rallit. Kohderyhmänä ovat amerikkalaiset, sillä aitoina kuskeina nähdään jenkkitähdet Dave Mirra ja Travis Pastrana.
Onni onnettomuudessa
Idean laajentuminen kaahauspeliksi kääntyy pelaajan eduksi, sillä pelivalikoimat ovat runsaat. Perinteisten kelloa vastaan ajettavien pikataivalrallien rinnalla ajetaan rallikrossia muita vastaan samalla radalla. Peruskaavaa varioidaan lisäsäännöillä, esimerkiksi pudottamalla jokaisella kierroksella viimeinen pois tai antamalla pisteitä sektoriaikojen mukaan. Mitä useammalla radanpätkällä ajaa nopeimman ajan, sitä enemmän kerää yhteispisteitä. Ensimmäisenä maaliin tullut ei välttämättä edes voita.
Yksi pirteimmistä ideoista on kyltin tuhoaminen, jossa radalle sijoitetut styroksiesteet murskataan. Jos esteeseen osuu, saa lisäaikaa. Mitä enemmän aikareserviä on jäljellä maalissa, sitä parempi. Pelimuoto käy oivasta terapiasta Project Gothamin vaikeista tötsäpujottelutehtävistä kärsineille.
Vaikeustaso on säädetty sunnuntaikuskeille, ja kädettömille sellaisille. Jos menee metsään, aikaa pystyy kelaamaan taaksepäin ja palaamaan hetkeen ennen ajovirhettä. Systeemi on oiva osoitus perhosefektistä, sillä vain hiuksenhieno muutos ajolinjassa vaikuttaa siihen, päättyykö kisa kiveen vai ei.
Kampanja perustuu pyramidirakenteeseen, jossa uutta ajettavaa avautuu kokemuspisteitä keräämällä. Systeemi on sikäli nerokas, että se ei pakota hinkkaamaan samoja kisoja uudelleen ja uudelleen. Menestyminen silloin tällöin riittää, jotta kokemusta kertyy riittävästi ja uutta tekemistä piisaa. Alussa ajetaan vain yksittäisiä kisoja, mutta uran edetessä ammattilaissarjoihin päästään ajamaan jo lyhyitä sarjoja.
Kilpakumppanit kehuvat ja kommentoivat pelaajan suorituksia, mutta osuus tuntuu teennäiseltä, sillä maailma on herttainen. Vaikka yrittäisin ottaa Mirran hengiltä, kaveri huutaa autonromustaan rotkonpohjalta: ”Ei haittaa, näitä sattuu!” Kisatapahtumista huolimatta kilpakumppanit ovat ylimpiä ystäviäni, sillä tekojen sijaan maine perustuu kokemuspisteisiin.
Jalat oikoisena
Dirt 2 edustaa pöristelypelaamista, jossa paahdetaan nasta laudassa pitkin suoraviivaisia ratoja. Meno on näyttävää ja asenne on rock musiikkia myöten. Meno on parhaimmillaan musiikkivideomaisissa uusinnoissa, joissa on komeiden grafiikoiden ansiosta outoa tenhoa. Iltakisoissa keinovalaistus värjää koko maiseman seepian epätodelliseen hehkuun ja aavikkokisoissa on aidosti pulassa, kun nyppylän päällä laskeva aurinko iskee silmille, eikä hetkeen näe mitään. Komeudella on hintansa, sillä ruudunpäivitys tuppaa tahmaamaan ahtailla kaupunkiradoilla. Vastaheitto voi mennä yli, jos peli pätkäisee juuri mutkaan tullessa.
Valitettavasti arcademainen ajomalli menee vauhdikkuudessaan yli. Minkäänlaista fiilistä nelipyöräisestä kulkupelistä ei synny, sillä ajaessa ei ole hajuakaan, onko auto mahdollisesti etu-, taka- vai nelivetoinen. Keulan saa aina tien suuntaan ja kaasulla auto palaa radalle kuin suihkumoottorin työntämänä. Leijuntafiilistä lisää autojen massattomuus. Perä irtoaa helposti, mutta kahva edellä kiidetään huoletta ilman yliohjautumisen vaaraa.
Omituisinta on, että autot alkavat tuntua autoilta vasta, kun niitä teloo. Jos mällää eturenkaansa vinoon, kulkupeli alkaa kammeta yhteen suuntaan. Jos radan kiertosuunta on juuri sinne vaikeammin käännyttävään suuntaan, kisa on likipitäen ohi. Vauriomallinnus on siinä mielessä armoton, että kaaransa pystyy hajottamaan yhdellä pahalla ulosajolla kisakelvottomaksi. Temppu tosin vaatii kirjaimellisesti päin seiniä ajamista.
Ajankelaus puhaltaa kisoista jännityksen, sillä johtoasemassa ei tarvitse alkaa varmistella ennen kuin viimeinenkin kelaus on käytetty. Onneksi vaikeustasoa voi säädellä pitkin peliä, joten alussa ratoja opetellessa voi pitää kelauksen päällä ja vaihtaa myöhemmin systeemiä armottomampaan.
Kaunis ei aina riitä
Moninpelaamaan pääsin vain demolla, mutta paperitietojen pohjalta netissä ajettavana on samat kisavaihtoehdot kuin yksinpelissä. Pelatessa kerätään kokemuspisteitä, mikä lisää touhuun pitkäjänteisen kilpailuelementin. Pikataivalrallissa ei juuri ole eroa, ajaako tekoälyn keksittyjä vai muiden oikeasti ajamia aikoja vastaan. Joukossa on aina pari grönholmia, joiden soravauhtia ei usko todeksi.
Dirtin vauriomallinnus on niin anteeksi antava, että rallikrossit menivät melkoiseksi sikahäkkistelyksi. Ensimmäiseen kurvaan kannatti joko jättäytyä suosiolla viimeiseksi tai vetää niin tiukkaa sisäkurvaa, että kukaan ei mahtunut kylkeen. Ulkokuvakulma on pakollinen, jotta näkee kumpaan oveen Hamilton-tyyliin ohittelevat seuraavaksi nojaavat.
Muu maailma taputtaa ilahtuneena Dirtille, enkä aivan hahmota miksi. Peli on äärimmäisen komea aina taustapeilissä roikkuvaa ilmanraikastinta myöten, mutta ajomalli on turhan heppoinen pysyäkseen viihdyttävänä. Alussa tehtävää on enemmän kuin loppupelissä, jossa tasojen myötä alkaa avautua enää vain yksi uusi kisa nipun sijasta. Koko kampanjan avaa viikossa.
Dirt 2 ei ole puhdasta kuraa, vaan vauhdikas pöristelypeli, jollaisia riittää. Tiedän, että Tuija tulee valittamaan: ”Pelistä pitäisi nostaa esiin jokin mielenkiintoinen juju, joka erottaa sen muista.” Koska sellaista ei ole, aion hiljaisena tuijottaa pomoani, kunnes hän palaa takaisin huoneeseensa (tuijotusta).
Dirt kakkosessa on sellainen juju, että sen nettisaitilla saa tehdä tatuointeja naisen rintamukseen!
78
