Company of Heroes 2 (PC) – Kylmää kyytiä

RelicCoH2 2013-07-04 00-46-29-90

Kylmää kyytiä

Armeijaaaa! Pikamarssia Moskovan kautta kiertäen takaisin Berliiniin, saa suorittaa!

Company of Heroes 2 suuntaa kirjaimellisen kylmästi itärintamalle, paikkaan, jossa itsestään liikaa luulevilla diktaattoreilla on tapana lyödä päätään Äiti Venäjän kylmään rintaan. Se, että Napoleon jo 1812 hukkasi rodinan hankiin yhden ison armeijan, ei estänyt Hitlerin-idioottia tekemästä täsmälleen samaa virhettä melkein puolitoista vuosisataa myöhemmin.

Vuonna 2006 julkaistu Company of Heroes oli Relicin ehkäpä paras toimintanaksu ja Company kakkosessa firma palaa juurilleen. Company edustaa uusklassista koulukuntaa, jossa tukikohta rakentaa armeijaa hitaasti kertyvillä resursseilla, joita ei kerätä vaan vallataan.

Kauas ei kranaatti putkesta putoa: toinen komppania on ykkösen aseveli, johon on vain pultattu uusia ominaisuuksia ja paremmat grafiikat. Se on niin samanlainen, että ensimmäisen Companyn arvostelusta olisi hyvin kevyellä muokkauksella saanut tämänkin arvostelun. Edelleen peli taistelee tosissaan venäläistä sotapelikoneistoa vastaan, nyt arkkivihollisena on Men of War ja sen jälkikasvut. Company of Heroes 2 on Sodan miesten kevytversio, lähempänä perinteistä klassista toimintanaksua, mutta ihan samalla lailla taisteluissa mittakaava vaihtelee muutaman hahmon ja isomman rähinän välillä.

Yksin- ja moninpeli ovat nyt sen verran eri asia, että jätän jälkimmäisen suosiolla asiantuntijalle ja keskityn yksinpeliin.

 

Sota on puolikas

Itärintaman ongelma on sen kisaajat. Vaikka natsi-Saksa on tietysti äärimmäinen paha, Stalinin Neuvostoliitto oli melkein yhtä paha. Relic valitsee kahdesta pahasta sen marginaalisesti pienemmän. Se jättää yksinpelikampanjasta Saksan kylmästi kokonaan pois, ja nyt minusta tuntuu kuin saisin pelistä vain puolikkaan, mutta tupla-annoksella hirveää feikkiaksenttia.

Vuonna 1941 alkaneessa hyökkäyksessä saksalaiset melkein tunkeutuivat Moskovaan, syyllistyivät törkeisiin sotarikoksiin siviiliväestöä kohtaan ja olivat selkeästi vanhan Neuvostoliiton arkkivihollisia. Silti venäläiset pelintekijät löytävät anteeksiannon ja armon ihmeen sydämestään, antaen peleissään saksalaisille ikioman kampanjan, usein ilman mitään propagandaa.

Viidentoista tehtävän yksinpelikampanjan päähenkilö on ex-luutnantti Lev Abramovits Isakovits, jonka nimen voi halutessaan tulkita heikkona kritiikkinä Stalinin omien juutalaisvainojen suuntaan. Tarina kerrotaan gulagilla viruvan Levin flashbackien kautta, kun häntä kuulustelee maailman kestävintä mahorkkasätkää imutteleva GRU-upseeri.

RelicCoH2 2013-06-30 00-36-33-83

Sota on julmaa

On liikuttavaa, kun keskiraskaassa toimintanaksussa pyritään käsittelemään Isoja Asioita, kuten itärintaman kauheuksia. Itärintaman sotaan liittyi muitakin erikoispiirteitä kuin tappavat pakkaset, esimerkiksi Neuvostoliiton näkemys taistelusta lihamyllynä, johon tungetaan säälittä musikanlihaa, kunnes se menee tukkoon.

Puna-armeijan moraalia ylläpitivät poliittiset upseerit. Jos moukat murtuivat ja pötkivät arhinmäkeen, muutama napsakka kenttäteloitus palautti taistelutahdon. Pelissä tämä tarkoittaa päämajaan ilmestyvää komissaaria, joka teloittaa joukot, joille olen antanut peräytymiskäskyn. Komissaari poksahtaa hetkeksi paikalle, kun ostaa täydennykseksi rangaistusyksiköitä tai nostoväkeä, eikä minulle ihan avautunut, mitä tässä on haettu ajankuvan lisäksi. Ainakin se olisi kaivannut paremmin mallinnettua moraalia. Sodan kauheuksista tilittävät myös haavoittuneet. Ei niitä ruotuun enää saa, mutta siinä ne hetken kiemurtelevat muistuttamassa elämän lyhyydestä.

Izvinite vaan pojat, mutta mitä itärintaman kauhujen esittämiseen tulee, jossain Stalingradissa multa lentää sotilashaudoilla. Tarinankerronta on puhuvia päitä, ja Lev on whinettävä hahmo, jonka replikointi rajoittuu ”byhyy, eikö kukaan muista miehiä ja heidän urheuttaan” -angstiin. Sitä tasataan kuulustelijan ideologisella kliseekimaralla.

Kampanjan lisäksi yksinpelaamista tarjoaa sotateatteri, jossa on soolo- ja coop-tehtäviä sekä moninpeliä vastaavia tehtäviä tekoälyä vastaan, kummallekin osapuolelle. Vuoteen 1941 rajoitetut tehtävät tulevat saamaan DLC-jatkoa.

RelicCoH2 2013-06-25 00-50-58-93

Sota on peliä

Itärintaman sankari oli kenraali Talvi, ja hänet Company of Heroes 2 esittää aika oudosti, yksinpelissä onneksi vain yhdessä tehtävässä. Pakkasessa alkaa miestä kirjaimellisesti kylmetä, jollei aina välillä pääse nuotion viereen tai rakennukseen lämmittelemään. Ainoassa tehtävässä, jossa tätä kikkapussia avataan, se on lähinnä peliä hidastava rasite.

Pakkanen tuli ruudusta läpi, sillä Company of Heroes 2 jätti minut vähän kylmäksi.  Ehkä eniten minua jurppi kamera, joka ei jaksa nousta tarpeeksi korkealle varmaan siksi, että hieno grafiikka näkyisi. Kyllä Twitchin kyttääjiäkin harmittaisi kun ei saa tapahtumista selvää.

Seuraavaksi minua alkoi ärsyttää se, että ammuksista 90 prosenttia on paukkupatruunoita, sillä jopa kuningas konekiväärin tappovoima on ennätysolematon. Kuuden miehen ryhmä kahlaa läpi tulimyrskyn nakkaamaan kuolettavan käsikranaatin välillä ilman ensimmäistäkään kaatunutta. Kranaateista puhuen, niitä ei anneta kuin harvalle ja silloinkin yksi kerrallaan. Ehkäpä siksi kukaan ei tiedä, mitä tehdä, kun sellainen viereen tippuu.

Vertailumielessä pelasin Men of Waria ja katsellessani sen pikkumiesten toimivaa itseoperointia ymmärsin, mikä on suurin ongelmani: Company of Heroes 2 näyttää aikuiselta, mutta pelaa kuin Command & Conquer. Sen yksiköillä ei tunnu olevaan minkäänlaista omaa aloitekykyä tai elossapysymisvaistoa. Pelaaja kääntää tykit, suuntaa kookoot, heittää kasapanokset, käskee väistämään kranuja ja niistää vielä nenätkin. Joskus viholliset juoksevat omien viereen, kaikki ampuvat hurjasti ja sitten viholliset jatkavat matkaansa johonkin suuntaan. Tankkikuskien masentavan täydellistä ammattitaidottomuutta en edes yritä ymmärtää.

RelicCoH2 2013-06-25 00-54-09-44

Sota oli ja meni

Grafiikka on kaunista ja käyttöliittymä toimii, mutta avuttoman armeijan komentelu kerronnaltaan hajanaisesti tiivistetyssä itärintamasaagassa oli kyllä viihdyttävä, muttei muistettava kokemus. Stalingradia en olisi tunnistanut, jollei sitä olisi nimeltä mainittu. Kivaa oli, mutta siinä missä vieläkin muistan muutaman tiukan Men of War -väännön, nyt muistan hämärästi, että puna-armeijani valtasi Berliinin ja sota oli ohi.

Ei Comppis kakkosesta huonoa saa tekemälläkään, ja kun peli on melkein sama, ykkösen fanit tuskin pettyvät. Minulle yksinpelikokemus on sitä pelättyä ihan hyvä -tasoa. Pelissä on enemmän pakkonakin kuin rakkaussalamin intoon vivahtavaa makua, tai sitten THQ:n kuolinkiemuroihin liittyen loppuhionta on jäänyt kevyeksi ja peli on pantu vauhdilla pakettiin.

Näin se vain on, itärintamalla pärjäävät parhaiten venäläiset.

 

Nnirvi

 

 

Company of Heroes 2

Moninpeli

 

Jalat jäässä järki päässä

Moninpelitaistelut naksurintamalla laajenevat itään.

Moninpelinä Komppania jäätyneitä sankareita on nopeasti elävää, toisen maailmansodan taistelushakkia, joka ottaa kivi–paperi–sakset-leikkinsä Starcraft kakkosta totisemmin.

Enimmäkseen Company of Heroes 2 jatkaa vanhalla kaavalla, mutta uuttakin löytyy. Jumalan kaikkinäkevä silmä on korvattu kunnollisella field of view-systeemillä, joka näyttää vain sen, minkä omat ja liittolaisten joukot oikeasti näkevät. Kiinteät esteet ja savu blokkaavat näkyvyyden realistisemmin kuin ekassa Companyssa.

Osalla kartoista on myös talviversio, jossa jäätyneet järvet murtuvat tykistökeskityksessä hyiseksi surmanloukuksi tankkien vajotessa jäihin. Miehet kahlaavat syvässä lumessa hitaammin ja paleltuvat hengiltä, jos eivät pääse välillä lämmittelemään nuotiolle tai rakennuksen suojiin. Ajoittain pahentuva talvimyrsky palelluttaa varpaat vielä nopeammin.

Vidioottimainen nykyaika näkyy suorana tukena muiden pelaamista ja eSportsia näyttävälle Twitch-tv-palvelulle.

 

Kasarmimme eessä teleportti on

Perusidea on vanha tuttu: rakennetaan tukikohtaa ja kasvatetaan armeijaa. Armeija valtaa sektoreita, ja yksiköiden rakentamiseen vaadittavat miehet, ammukset ja polttoaine kertyvät sitä nopeammin, mitä enemmän sektoreita valtaa. Voiton saavuttaa joko jyräämällä vihollisen tai valtaamalla vähintään kaksi kolmesta pääsektorista, jolloin vastapuolen pisteet hiipuvat hitaasti pois.

Pelaamaan oppii helposti, pärjäämisen kanssa voi olla vaikeampaa. Aluksi matalalle pultattu kamera ahdistaa, mutta lopulta siihenkin tottuu. Monet asiat onnistuvat pikanäppäimillä ja valikoiden kautta ilman, että kameraa edes pitää lennättää ympäri karttaa. Shiftillä komentoja saa näppärästi ketjutettua.

Harmittavasti kunnon ladder-systeemi tilastoineen on korvattu simppelillä levelöinnillä. Kunniamerkkejä ja arvonimiä ropisee vaikka jatkuvasti tunaroisi taistelukentällä. Seuranhaku heittelee noppia, välillä vastassa on tiiminä toimiva kokenut taistelupari, jota vastaan yritän käytännössä yksin pärjätä sillä aikaa, kun oma taistelutoveri opettelee kontrolleja, ennen kuin luovuttaa komennon tekoälylle.

 

Ei Neuvostoliitto niin iso olekaan

Karttoja on PvP-peleihin vaivaiset kahdeksan, niistä kuudesta talviversiot. Kartat ovat eri kokoisia, pienillä mennään mies miestä vastaan, isoilla jopa neljä vastaan neljä. Tekoälykin voi joukkoja komentaa. Se tarjoaa hyvän haasteen matsien alkupuolella joukkoja vyöryttämällä, mutta ei pysy ihmispelaajan perässä sektorien valtaamisessa ja tapattaa joukkojaan ansoihin.

Yhtä kahdeksan pelaajan teollisuusaluekarttaa lukuunottamatta kentät ovat puskaista maaseutua, piristeenä kyliä, puroja tai muita vesistöjä. Perussektorien lisäksi osassa kartoista on erikoispisteitä näköalatorneista lääkintäpisteisiin. Ikävä kyllä kunnollisia ykkösosan tyyppisiä kaupunkikarttoja ei ole, niitä sitten varmaan ostellaan pala kerrallaan DLC-muodossa. Kartat ovat sinänsä hyviä ja balanssissa, mutta niitä saisi olla selvästi enemmän ja editori olisi kiva yllätys. Karttojen vähäisyys on moninpelin selkeästi suurin heikkous.

Pelissä on neljä co-op-tehtävää, joihin kutsutaan kaveri pelaamaan tekoälyä vastaan, mutta niihin ei sitten olekaan automatch-toimintoa satunnaisen pelikumppanin etsintään. Co-op-kartat ovat epäsymmetrisiä ja PvP-karttoja yksityiskohtaisempia. Yksi on tehtävävetoinen skenaario, toisessa puolustetaan karttaa ja sen sektoreita hyökkäysaaltoja vastaan. Kello käy, ja aina vuorokauden vaihtuessa saa isompia täydennyksiä, muuten pitää pärjätä tukikohdasta ja kenraaleilta tilattavilla joukoilla. Loput kaksi tehtävää muistuttavat PvP-pelaamista epäsymmetrisellä kartalla ja itse valitulla vaikeusasteella.

 

Pantteri syö sotkia

Saksalla ja Neuvostoliitolla on omat erikoisuutensa ja vahvuutensa, joita korostetaan pian matsin alun jälkeen valittavalla komentajalla, joka avaa erikoisjoukkoja ja ominaisuuksia. Eri taktiikoita tukevia vaihtoehtoja on kolme. Komentaja saa kentälle esimerkiksi puolitelavaunuja kranaatinheittimellä, tiedustelulentoja, ilmaiskuja, tykistökeskityksiä, erikoisjalkaväkijoukkoja, lisäominaisuuksia joukoille sekä raskaimmat taisteluvaunut, kuten kuuluisan Tiikerin tai IS-2:n. Pelibalanssiin sopivasti ilmaiskut näkyvät ensin varoitussavuina,  joihin tilannetietoiset pelaajat ehtivät reagoida. Stuka-iskuja ei kannata kohdistaa joukkoihin, joita vastapuoli juuri ohjailee, vaan tiedustelun avulla napsia pois paikallaan seisovia arvokkaita kohteita. Aina parempi, jos vastapuoli on unohtanut turvavälit.

Aitojen esikuvien mukaan nimetyt joukot ja kalusto koostuvat pioneereista, useasta eri jalkaväkiluokasta, konekivääri- ja kranaatinheitintiimeistä, panssarintorjuntatykeistä, kevyistä ajoneuvoista, keskiraskaista ja raskaista taisteluvaunuista, rynnäkkötykeistä, ilmatorjuntavaunuista, tykistöstä ja raketinheittimistä.

Kivi–sakset–paperi on vahvasti läsnä, esimerkiksi konekiväärittömällä SU-85-rynnäkkötykillä ei pst-tykin miehistöä hiljennetä, ei vaikka pääsisi kiertämään taakse tykittämään. Omat joukot pitääkin koostaa tarkkaan ja vastapuolta seuraten. Kummankin puolen vastaavat joukot ovat vahvuudeltaan erilaisia. Alkupelissä venäläisten jalkaväkeä on enemmän, ja sitä tasoittamaan saksalaisilla on nopeammin käyttöön tuleva, parempi ja vahvempi konekivääri sekä jalkaväelle ammusresursseilla lisäaseeksi ostettava kevyt-kk MG-42. Jalkaväen yksiköille saa lisäominaisuuksia sotahuudosta räjähteisiin, sinkoihin, liekinheittimiin, kiväärikranaatteihin ja vaikka savukranaattehin.

Jalkaväkivaraslähdön ansiosta neukut saavat pienen etumatkan sektorien valtaamiseen, mihin saksalaiset vastavaat pienen viiveen jälkeen kovemmalla voimalla. Silloin puna-armeijalla kestää hetki saada vastaavaa taistelukentälle. Saksalaiset osaavat myös rakentaa erilaisia käteviä bunkkereita. Saadakseen parempaa kalustoa ja aseistusta saksalaisten on rakennusten lisäksi päivitettävä päämajaansa, mitä neukuilta ei vaadita.

Kannattaa muistaa, että piikkilanka-aita on ilmaista ja miinakenttiä voi pystyttää ammusresurssilla. Nimittäin pääsektorien valtaamista tärkeämpää on viivyttää vastustajaa saamasta bensasektoria, sillä matsin ratkaisee usein se, kumpi saa panssaroituja ajoneuvoja nopeammin kentälle. Jos jää kakkoseksi, pioneerit kannattaa käskeä rakentamaan perussektoreille bensakeskuksia.

Saksalaisten Stug III -rynnäkkötykit ovat usein ensimmäisenä mukana menossa, täyttäen nopeasti liikkuvan pst-tykin roolin. Tankkipuolella Panzer IV on neukkujen varhaista T34/76-mallia parempi ja lisäksi siihen saa tehokkaan konekiväärin. T34:lla voi kolaroida vastustajan kanssa, mutta puskemisen varsinainen arvo jäi kyllä arvoitukseksi.

Kevyemmässä luokassa NL omistaa, sen kevyt tankki T70 näyttää närhen munat Saksan SdKfz 222 -miehistökuljetusvaunulle. Keskivertopelaajien matseissa ratkaisu riippuu usein siitä, pääseekö T70-lauma mellastamaan vai saako Saksa Panzer nelkut kentälle ennen kuin bensasektorit on menetetty.

Loppupelissä rakennettavista tehtaista saa raskaampia taisteluvaunuja, parempia rynnäkkötykkejä sekä Stalinin urut eli BM-13 Katjuša -rekan raketinheittimillä, ja jalkaväestä tulee eliittijoukkoa.

Valinnanvara joukoissa ja taustatuessa räjähtää käsiin ja lopulta osaavin pelaaja voittaa. Yleensä ottaen tasapaino tuntuu olevan hyvä, kummallakin maalla pärjää, kunhan osaa sovittaa pelityyliään maansa mukaan.

 

Taattua laatua kuin Kruppin teräs

 

Company of Heroes 2 on joistain pikku ärsyttävyyksistään huolimatta huippupeli moninpelaajalle. Se on myös niitä pelejä, joissa alokkaalle tulee herkästi itku.  Pelimekaniikka on erinomaista ja harvinaisen monipuolista, joten matsit pysyvät mielenkiintoisina loppuun asti. Erilaisille pelityyleille on runsaasti tilaa, eivätkä virheet kostaudu niin nopeasti ja samalla armottomuudella kuin Starcrafteissa. Kun vähän katsoo, mitä vastapuoli puuhaa, voi huonosti menevän matsin vielä kääntää edukseen, paitsi jos vastapuoli on jo moukaroimassa tukikohtaa.

Company of Heroes 2 on perinteistä ahtaamman mittakaavan toimintanaksua parhaimmillaan. Ajankohtaisena vihjeenä isompaa mittakaavaa, hitaampaa tempoa ja lisärealismia kaipaavien kannattaa kohdistaa katseensa loistokkaaseen Wargame: AirLand Battleen.

Tai hankkia molemmat.

 

Santeri Oksanen

 

90 + pelit suosittelee

82