Nyt tehdään taivaankappaleista taivaankappaleen kappaleita!
Koska sota on ihan kauheaa, Planetary Annihilationissa se on sanitoitu kymmenien, satojen, ehkä joka tuhansien robottiyksiköiden yhteenotoksi, useista planeetoista koostuvissa aurinkokunnissa.
Tankkisektio ja pommikoneet soittavat teemaa, johon raskaan Holkins-kanuunan laukaukset lyövät bassokuvion, ja esityksen päättää pikku ydinohjusten kaunis valoshow. Iso orkesteri saa kyllä tuhon sinfonian soimaan hienosti.
Mutta jos konserttisalia vasta rakennetaan ja instrumenteista puuttuu osa, riittääkö että lavastaja keksii uusia ratkaisuja?
Hänessä virtaa Annihilationin veri
Uber Entertainmentilla ei ollut hankaluuksia Kickstarterissa. Planetary Annihilation on Total Annihilationin (Pelit 9/97, 91) pojanpojanpoika, joten jokaisen ysäripelaajan mastercard maukui välittömästi.
Geeneistä ei ole epäselvyyttä: Planetary Annihilation noudattaa täysin identtistä pelillistä peruskaavaa Total Annihilationin kanssa. Pelin sydän on Komentaja, jättirobotti, joka tuhoamisen vastapainoksi osaa myös rakentaa perustason tuotanto- ja puolustusyksiköitä. Komentaja on tämän shakin kuningas, jonka kuolema päättää pelin.
Sarjan pelien salainen ase on valtava määrä yksiköitä, jotka jakautuvat maa-, ilma- ja merivoimiin. Kiinteät puolustukset vaihtelevat kevyista lasereista järeisiin tykkeihin, jotka ampuvat kentän toiseen päähän asti, taktisiin ohjuksiin ja jopa ydinaseisiin.
Kun Komentaja rakentaa tason yksi bottitehtaan, se osaa tason 1 rakentajan, joka taas osaa rakentaa tason 2 bottitehtaan, joka osaa tuottaa tason 2 rakentajan, ja sen jälkeen pelissä onkin kehittyneemmät rakennelmat, kuten ydinohjussiilot tai valtava kanuuna. Rakentamisen lisäksi rakentajat korjaavat vioittuneita rakennuksia ja yksiköitä.
Raaka-aineita on vain kaksi, mutta niitä on loputtomiin. Metallia tiristetään esiintymistä ja energiaa voimalaitoksista. Kun kysyntä ylittää tarjonnan, rakentaminen hidastuu muttei pysähdy.
Kun rakentaminen tuli mainittua, pelin nimi johtaa vähän harhaan. Annihilaatio kertoo vain pelin päämäärästä, sillä peli itse on puhdasta tuotannon optimointia. Energian ja metallin on virrattava katkeamattomasti, jolloin taisteluvälinetehtaat suoltavat jatkuvasti yksiköitä rintaman metallimyllyyn. Kuten toinen maailmansota opetti, se jolla on paras tuotantokoneisto, lopulta voittaa. Siis Yhdysvallat.
Kohti äärimmäistä ja sen yli!
Ikivanha Total Annihilation kirkui jo modernia seuraajaa. Planetary Annihilationin ongelmaksi sellainen on jo: erinomainen Supreme Commander, vahvistettuna Forged Alliance -lisärillä. Siinä Annihilationit saavuttivat evolutionäärisen kattonsa. Pohja oli sama, mutta peruskeitokseen lisättiin vielä isompia vehkeitä ja tulivoimaa erinomaisella käyttöliittymällä. Supreme Commander on yksi parhaita toimintastrategioita koskaan. Moninpeliskene löytyy osoitteesta www.faforever.com
Sekin vallankumous söi lapsensa, sillä Supreme Commander 2:ssa haluttiin boksijengi messiin. Vaikka lopputulos oli ihan pelattava, se on Annihilation-perheen kevyt äpärälapsi, jota on enää vaikea erottaa norminaksuista.
Totalin ja Supremen kehittäjistä koostuvan Uber Entertainmentin Mission Impossible on pystyä parantamaan äärimmäistä.
Pikku Prinssin maailmankaikkeudessa
Jotain uutta piti keksiä. Uber nosti katseensa tähtiin ja keksi: avaruuteen mahtuu!
Konflikti laajenee aurinkokuntiin ja aseet nousevat kiertoradalle tuomitsemaan niin eläviä kuin kuolleita. Kuten ennenkin, Komentaja tömähtää planeetan pinnalle ja aloittaa rakentamisen. Mutta kentissä onkin pelin suurin jippo.
Näen sieluni silmin, kuinka eräänä päivänä Pikku Prinssi heräsi pikkuisella planeetallaan, kuuli meteliä, meni katsomaan että baobabitko siellä rymistävät, ja kuoli kolmenkymmenen robottitankin yhteislaukaukseen.
Kentät ovat nyt pieniä palloja, jota kieputellaan ja käännellään. Jotta planeetan tapahtumat pysyvät käsissä, ruudulle voi avata pikku ruutuja, näyttämään mitä paikassa Z tapahtuu kun itse puuhastelee muualla.
Koska planeetat on valmistettu Nakkilan Biljardipallo -tehtaalla, ne ovat enimmäkseen tasaisia. Joillain planeetoilla on pieniä vesistöjä tai laavastoja, mutta muuten reitinhakualgoritmit pääsevät vähällä, eikä maasto näyttele taktiikassa merkittävää osaa. Niin kuin se teki vuoden 1997 Total Annihilationissa.
Mitäpä sitä peittelemään, en pidä pallokentistä, en sitten yhtään. Ne ovat gimmick, joka ei anna peliin mitään, mutta lisäävät työläyttä, koska joka suunnasta voi hyökätä ja puolet pelikentästä on aina peitossa. Tämmöistä kieputtelua ja kääntelyä, jumankekka nyt on hermo tiukalla!
Aikaisversiosta aikaisjulkaisuun
Vaikka Planetary Annihilation on virallisesti julkaistu, kehitystyö jatkuu. Planetary vaatii jatkuvasti päällä olevan nettiyhteyden, sillä peli osittain pyörii Uberin omilla servereillä. Seurauksena käyttöliittymä selvästi tahmaa.
Graafisesti peli on alisuorittaja, pois lukien satunnaiset nätit auringonnousut. Toisaalta yksinkertaisen ja kulmikkaan näköinen grafiikka ei ole ihme, sillä pelin pitää pystyä pyörittämään vähintään satoja, todennäköisesti tuhansia yksiköitä. Jos Planetaryssa ehtii ihailla pelin grafiikkaa, on jo hävinnyt.
Sisällöllisesti taival lienee alussa. Teknologiaa on kahden kerroksen verran, mutta niissä ei ole tavaraa joka slotti täynnä. Ilmeisesti sitä tulossa myöhemmin lisää. Taisteluvälineissä ja rakennuksissa malleja on vähän, ja nekin ovat joka osapuolelle samat.
Bottien ja ajoneuvojen roolia on eriytetty: botit ovat kevyitä ja ajoneuvot raskaampia taistelulaitteita. Laivaston rooli pikku planeettojen lätäköissä jää täysin arvoitukseksi, mutta ilmavoimia rakastetaan sitten senkin edestä. Kiertorata-aseet ovat vain jälleen uusi elementti, viides rintama, joka taas tekee pelaamisesta vähän työläämpää. Toisaalta ne ovat edes jotain uutta.
Uutta aseteknologiaa edustavat kiertoradalle laukaistavat rojut. Sinne voi pykätä puolustuslavetteja tai hyökkäysaseita, jotka panevat paikkaa sileäksi, tutkan tai kuljetusaluksen joka vie yksikköjä toiselle planeetalle. Anteeksi, yksikön. Eikä prosessia saa automatisoitua.
Planeettojen välinen sota on niin huono keksintö, että pelatessani tietokonetta vastaan jätin pelin välittömästi kesken, jos vihollinen oli eri planeetalla. Näin edessäni vain pitkän ilottoman väännön.
Tai no. Planeettojen sota mahdollistaa esimerkiksi Kuolontähti-planeettoihin rakennettavan Annihilaattorin, aseen joka tekee samaa kuin elokuvan Kuolontähti. Jos sen onnistuu rakentamaan valmiiksi asti saa voiman kosauttaa planeettoja. Jos kentässä on (vielä) pienempiä taivaankappaleita, ja harvoin on, niihin voi rakentaa moottoreita ja kolaroida kilpailijan planeettaan.
Klikklikklikklikklik
Pidän toimintanaksuista, mutta yksinpelinä, rentouttavana pelailuna, jossa pelin saa seivattua kun elämä soittaa ovikelloa ja pyytää kahville. Planetary Annihilation oli ikävä yllätys.
Siinä ei ole leppoisaa juonellista kampanjaa, vaihtoehdot ovat moninpelin kuivaharjoittelu tietokonetta vastaan tai metapeli Galactic War, jossa lennetään systeemistä toiseen, kerätään teknologiaa ja valloitetaan galaksi.
Paitsi että Planetary Annihilation on suunnattu moninpelaajille, se on suunnattu niille suuruudenhulluille moninpelaajille, joista enemmän on aina parempi ja mittakaava alkaa megalomaanisesta. Kun tekijät itsekin suosittelevat modia (http://pamatches.com/mod/hotbuild2/), jolla tehtaita saa pykättyä suoraan näppäimistökltä, tajusin eksyneeni väärään peliiin.
Ihmisiä vastaan minulla ei ollut mitään jakoa. Vaikka aina joku peli löytyikin, johon liittyä, vastustajan APM (Actions per minute) on ihan eri luokkaa kuin minulla. Niinpä jonkin näköinen armeijani ja tukikohtani niistettiin muutamaa kertaa isommalla armeijalla, mutta se on ikuinen kohtaloni jokaisessa tosiaikanaksussa, enkä voisi vähempää välittää.
Puolustukseen ei kannata panostaa, tuotanto kuntoon, vauhdilla tehtaita pystyyn, ja kaikkiin yksikkötuotanto loputtomaan looppiin. Kun kivi-paperi-sakset -ajattelulla koottu armeijamassa on tarpeeksi suuri, se nakataan vastustajan päälle.
Peli onkin tarkoitettu massojen käsittelyyn, pienempinä määrinä ne hukkuvat rakennusten ja toistensa joukkoon. Jos haluan vaikka etsiä pommittajat tai ne raskaammat tankit, peli ei tarjoa siihen mitään työkaluja. Siinähän kieputan palloa ja mietin, minne mä ne käskin kasautumaan.
Myös tekoälyä vastaan ainoa toimiva pelityyli on aggressiivinen päällekäyminen heti kättelyssä, sillä ainoa jota tekoäly osaa hyvin on laajeneminen. Toisaalta olen nähnyt senkin, että tekoäly rakentaa yhden metallin- ja kaksi energiankerääjää, ja sitten jää paikalleen miettimään että mitäs nyt.
Annihilation Annihilation
Mitä enemmän pelasin, sen vähemmän pidin. Pelasin jopa Supreme Commander 2:sta ihan huvikseni, ja luulin että Annihilation-pelisarjaa on mahdoton tyriä. Pidän pelin seurantalistallani, mutta aika paljon Planetary saa kehittyä että se onnistuu houkuttelemaan minut takaisin sorvitehtaan ääreen.
Planetaryn onneksi pelaajia on moneen junaan. Planetary Annihilationin moninpelille on oma fanikuntansa, vieläpä tarpeeksi iso että pelejä löytää.
Minä löydän muita pelejä vaivatta, ja aina kun täydellinen tuho alkaa taas kutkuttaa, tiedän kenelle soitan.
“Wassup Sup?”
Planetary Annihilation
Uber Entertainment
Versio: Myynti
Minimi: Dual Core/4 Gt RAM, 3D-kortti DX9.0c SM 3.0
Suositus: Quad Core/ 8 Gt RAM, 3D-kortti DX9.0c SM 3.0
Testattu: Intel Quad Core 2600k (3.4GHz), 8 Gt RAM, NVIDIA GeForce GTX770 Ti 2 Gt
Moninpeli: 2-10
Muuta: pamatches.com opettaa pelin salat
Keskeneräisenä julkaistu erilainen eikä kovin toimiva uusnäkemys Total Annihilationista.
70
