Realtime Worldsilla ymmärretään, että pelaaminen on leikkimistä. Crackdown antaa pelaajalleen upean leikkikentän ja hienosti särkyvät lelut.
Nykyaikaisen pelisuunnittelun trendikkäin juttu on vapaus: pelaaja saa tehdä mitä huvittaa pelimaailman lakien rajoissa. Kaikkien tuntema (ja loppujen paheksuma) kikka on tehdä maailmasta leikkikenttä, jossa pelaaja on vähintään yhtä suuressa vastuussa huvista kuin pelintekijät. Grand Theft Auto -sarjasta tutun David Jonesin Realtime Worlds -tiimin Crackdown imee vetovoimansa juuri vapauden kolpakosta.
Crackdownissa on avoin kaupunki, autoilla rälläystä, kovaotteinen sankari ja tee mitä lystäät -rakenne ja -asenne. Näennäisestä samankaltaisuudesta huolimatta Crackdown ei ole GTA-klooni, vaan oma rehti itsensä. Tuntuvin pesäero esikuvaan syntyy jo ensimmäisellä loikalla.
Yksinkertaisesti agenttina tunnettu lihaskimppu on paitsi tarinan sankari myös geenimuunneltu superpoliisi, joka tuo mieleen Robocopin ja Terminaattorin pikkujouluhairahduksen hedelmän. Agentti on koneserkkujaan nopeampi, ketterämpi ja voimakkaampi, sillä rikollisjengien hallitseman Pacific Cityn viimeinen toivo hyppää pienten rakennusten yli yhdellä pompulla kuin 30-luvun Teräsmies. Supersankariteema lisää huvikerrointa roimasti, sillä mikä tahansa katto, parveke tai uloke on potentiaalinen tuliasema. Pilvenpiirtäjien huipulle kannattaa kavuta jo upean horisonttiin siintävän maiseman takia.
Riuska agentti putsaa katuja kuonasta sellaisella intensiteetillä, että GTA-konnat saisivat halvauksen. Rikollispomojen sijainnit paljastuvat tutkimusmatkailun sivutuotteena. Kun agentti saapuu epäilyttävään loukkoon, rauhanturvaajat lähettävät raportin naapurustoa hallitsevasta rikollispomosta. Jengien johtajilla on liuta kätyreitä, joiden listiminen heikentää koko organisaatiota. Värvääjän kaataminen vähentää rikollisten määrää, valmentajan niistäminen voimaa ja sitä rataa. Pomoja ei ole pakko tappaa tietyssä järjestyksessä, vaan pääjehun kimppuun saa rynnistää vaikka heti, jos pokka ja patti riittävät.
Shieldin varjossa
Hahmonkehityksen roolipelielementit huolehtivat siitä, että kaikki lennokas toiminta kiinnostaa tuoretta supersankaria. Agentilla on viisi neljän voimatason kykyä, jotka kehittyvät vain käyttämällä. Epäiltyjen ampuminen parantaa osumatarkkuutta, paljain käsin tai kättä pidemmällä murjominen kasvattaa hauista. Menestyksekäs (lue: tappava) räjäyttely laajentaa paineaallon vaikutusaluetta.
Varsinaista tavoitepalettia laajennetaan vapaaehtoisilla kaahaus- ja kiipeilykilpailuilla. Jos läpäiset merkityn etappikisan aikarajan alle, ajokokemus kasvaa. Rakennusten seiniä ja kattoja nuolevat kiipeilyskabat parantavat hyppykykyjä. Kilpailut noudattavat pelin henkeä, sillä on ihan sama, miten seuraava tarkistuspiste saavutetaan. Kolareiden takia auto vaihdetaan usein kesken matkan ja tarkistuspisteeseen saa hölkätä vaikka jalan, mutta aikarajan kannalta se ei ole optimaalinen vaihtoehto.
Vaikka autokilpailut ovat pelkkää aikaa vastaan rälläämistä, maittavat ajo-ominaisuudet ja siviililiikenne tekevät kaahailusta juhlavaa hupia. Pohjimmiltaan realistinen, mutta sopivasti liioitteleva fysiikka pitää huolen siitä, että hurjastelussa on asennetta. Mobiilien liikkeissä on mukavasti massaa ja inertiaa. Panssaripasi ja sporttiraaseri käyttäytyvät aivan eri tavoin. Kun ajokykyluokka nousee, agentin poliisirassit saavat raflaavia ulkonäkö- ja ominaisuuspäivityksiä.
Kilpailuja tärkeämpi ja rennompi tapa hyppyvoiman parantamiseen on bonuspallojen kerääminen. Kiipeilybonukset sijaitsevat huimaavan korkeilla tai muuten vain kinkkisillä paikoilla: talojen katoilla, nosturin nokassa ja siltojen kannatinpalkeilla. Bonusten keräily on jännittävää reaalimaailmaan sijoittuvaa tasoloikkaa, joka rytmittää ja höystää mukavasti jengien höykytystä. Ovela systeemi houkuttelee tutkimaan mielenkiintoista ja elävää ympäristöä, jonka ihailu uudesta näkökulmasta on jo palkinto sinänsä. Huimien urbaanikanjonien päällä yksinäisyyttäni pohtiessani tunsin pakottavaa tarvetta vetää kalsarit housujen päälle.
Tiimityö
Roistot teilataan pääasiassa hakkaamalla ja ammuskelemalla. Vasemmalla liipaisimella aktivoituvan automaattitähtäyksen lukitusnopeus riippuu agentin kyvyistä ja kohteen etäisyydestä. Koska maaleja on paljon ja ne ovat useimmiten kaukana, lukittuminen on paras ratkaisu, sillä sankarin rempseät liikkeet tekevät käsivaratähtäyksestä yhtä tuskaa. Onneksi sihdin kanssa ei ole niin nuukaa, sillä jengiläisten niskaan saa nakella kaikenlaista roinaa roskapöntöistä katumaastureihin. Mitä voimakkaampi agentti, sitä järeämpi romu kelpaa aseeksi.
Jengiläiset ampuvat paljon ja suojautuvat hetkeksi, jos suinkin mahdollista. Kaduilla mellastavat rikolliset saavat tyylikkäästi autoilla saapuvia täydennysjoukkoja. Pomojen tukikohdat puskevat rivimiehiä jatkuvasti pihalle taistelemaan, joten avainpaikat rauhoittuvat vasta pääjehun kuoleman jälkeen. Agentti joutuu varomaan tekemisiään kaupungin keskustassa, sillä herttaisesti panikoivien siviilien lanaaminen hidastaa kykyjen kehitystä.
Crackdownissa ei ole varsinaista moninpeliä, vaikka pelimoottori taipuisi hyvin jopa autokisoihin. Rällääminen ei tosin ole homman varsinainen pointti. Kunnon moninpeli jää hamaan tulevaisuuteen, sillä ison kaupungin ylläpitäminen monella koneella samanlaisena on nykyään vielä ongelmallista. Co-op-kaksinpeli kuitenkin onnistuu verkon läpi ja kelpaa sellaisenaan viihteestä, vaikka puuhastelun sisältö on samaa kuin yksinpelissä. Viehätys riippuu puhtaasti poliisiparista, sillä satunnaisen nettituttavuuden kanssa ei viihdy yhtä hyvin kuin kaverin kanssa mellastaessa. Laajassa kaupungissa toinen karkaa helposti omille teilleen, ellei yhteistyöstä saada sovittua.
Rakastan aamuista napalmin tuoksua -pelitapa on oikea tyyli nauttia Crackdownista. Jos Seppo Suorittaja syöksyy tikkana maaliin, tarina on ohi muutamassa illassa. Kohkaamista saa tosin jatkaa jengipomojen kuoleman jälkeen, joten hätähousut eivät teoriassa menetä mitään.
Crackdown on hieno vapaamuotoinen puuhamaa, jossa pelaajan pitää itse kehittää iso osa huvista. Sitä on aivan turha mollata juonen lyhyyden tai muun vastaavan takia, sillä tarina syntyy itse tapahtumista eikä dialogista. Saavutuslistan tavoitteiden metsästäminen tuo pakettiin taatusti roimasti lisää pituutta.
92
