Onko historia umpitylsää diibadaabaa? Eivätkö Uuden Testamentin tapahtumat nappaa? Harmin paikka, sitten itket ja opit, tai Da Vincin koodi jää ratkaisematta.

Dan Brownin Da Vinci koodi on viime vuosien suurimpia kirjamyyntimenestyksiä. Kirjan tarina myllää kristinuskon ja etenkin katolisen kirkon perustuksia. Salaliittoteorioiden fanit kehuvat kirjaa, kirjallisuuden ystävät ja katoliset papit haukkuvat sitä. Brownin kirjasta puhuttiin paljon ja puhutaan edelleen, joten markkinamiehet käyttivät tilaisuuden hyväkseen elokuvan ilmestyessä. Leffa ehti jo flopata, mutta miten käy elokuvalisenssipelin?

The Da Vinci Code näyttää alkumetreillä kolmetoista tusinassa -toimintaseikkailulta, jossa tarvitaan korkeintaan kolmea aivosolua. Parin tunnin tahkoamisen jälkeen paljastuu pelin suurin salaisuus: Da Vinci Code on klassinen ongelmia painottava seikkailupeli. Mukana on toki jonkin verran tappelua ja nykymuodin mukaista hiiviskelyä, mutta loogiset pulmat, esineongelmat ja tavaroiden näpertely nousevat pääosaan.

Pulmat ovat hauskoja, enkä törmännyt suoranaisiin pelinpysäyttäjiin, sillä jokaista pähkinää pohjustetaan yhdellä tai useammalla vihjeellä. Vinkki on joko avoin tai jollain vanhalla jipolla koodattu. Todellinen merkitys peitetään muun muassa oudoilla kirjainsymboleilla tai anagrammeilla. Koodit ratkeavat pelin historiallisilla viitteillä, kuten Fibonachin numerosarjoilla tai Chappen merkkiaakkosilla. Aivoja kutitetaan kevyesti joka käänteessä, sillä avattu koodi saattaa olla jokin loru. Huomasin taas kerran, että pää ei kerta kaikkiaan pelaa väsyneenä. Yöllä tuskaista kitinää aiheuttanut sanapulma ratkesi aamulla viidessä minuutissa.

Kirpputori taskussa

Roinaa etsitään ja käsitellään nokkelalla systeemillä. Turha nurkkien nuohoaminen eliminoidaan väläyttämällä tutki-näppäintä kiinnostavissa paikoissa. Tutkiminen ei tuota automaattista tulosta, vaan avaa zoomatun ensimmäisen persoonan kuvakulman pöytään tai johonkin muuhun kohteeseen. Pöydän päällä lojuvista romuista setvitään esiin olennaisia tavaroita. Ääriviivojen korostus helpottaa tärkeiden esineiden haalimista.

Talteen hamstrattua kamaa voi ja pitää yhdistellä. Muun muassa vanhan lyhdyn kaipaama lamppuöljy pitää kaataa oikeaan suppiloon. Pulmat ovat pääosin loogisia ja itse asiaan liittyviä. Vastaan tuli vain muutama Resident Evil -tyyppinen kulmikas hilavitkutin pakoputken välilaakeriin -pulma, mutta selvisin abstrakteista kummajaisista perinteisellä kokeile kaikkea kaikkeen -periaatteella.

Ongelmiin liittyy kahmalokaupalla kiinnostavia historiallisia faktoja, triviaa ja puolitotuuksia. The Da Vinci Code käy pelaamisen ohella historian kertauksesta. Seikkailun käänteissä tentataan tarkasti muun muassa roomalaiset jumalat, Jeesuksen viimeiset vaiheet ja kuningas Arthur -legendat. Kaikki paljastuneet tiedot ja vinkit tallentuvat paperia säästävään tietokantaan, jossa on melkein joka merkinnästä kuva ja ruutukaupalla tekstiä. Kattavan tietokannan pällistely ja pulmien ratkominen edellyttää rautaista englannin kielen taitoa.

Tappelun ongelma

Toimivaa perusasetelmaa rikotaan muutamalla surkuhupaisalla pelielementillä. Puolivillaiset muotilisukkeet – tappelu ja hiiviskely – eivät toimi edes tyydyttävästi. Neiti Tönkön ja herra Tankeron rautakangen herkkyydellä etenevä hipsiminen päättyy melkein aina tappeluun. Tehtävä ei sentään tyssää siihen paikkaan.

Kahakat hoidetaan tanssipelimäisellä rytmivenkoilulla. Jos osut ajoissa näppäimiin, sankari tekee kivuliaan iskuyhdistelmän. Jos et osu, poliisi, vartija tai soturimunkki saa iskuvuoron. Puolustus hoidetaan samaan tapaan. Nujakointi kuulostaa periaatteessa siedettävältä, mutta iskut irtoavat vasta symboliputken jälkeen ja liian pieni näppäinmittari sijaitsee väärässä paikassa. Matsit ovat pelkkää pikkumittarin tihrustamista. Mikäli vastassa on kaksi ukkoa kerrallaan, tappio on lähes varma.

Onneksi tappelun vaikeus (lue: ärsytys) -tasoa voi laskea. Suosittelen taisteluiden vaikeustason minimointia lämpimästi. Kun matsaaminen ei enää potuta, The Da Vinci Coden imu nousee uusiin sfääreihin. Tarinan ja pulmien parissa palaa taatusti tarpeeksi aikaa ilman kököissä toimintajaksoissa jumittamista.

Viimeistään lajityyppiin sopimaton tallennustapa pakottaa helpottamaan nujakoita. Tilanne tallentuu tarkistuspisteissä, joita on vain muutama per kenttä. Tappelumoskaan on oikein elähdyttävää kuolla, jos on ensin ratkonut pulmia puolitoista tuntia. Ja ei kun sama uudestaan, vaikka kertauksessa samat ongelmat ratkeavat toki rivakammin. Vaikean pulman edessä tallennus riepoo eniten. Jos pähkinä ei ratkea, jumituspaikkaan pääseminen edellyttää seuraavassa sessiossa turhaa tuttujen juttujen junnausta.

Tarina etenee tyylikkäissä maisemissa. Ensimmäinen kohde, Louvren taidemuseo on vähän tylsä (kuten taidemuseot aina), mutta myöhemmin hommaan tulee lisää eloa ja fiilistä. Sankarit tutkivat upeita ja aidonnäköisiä, vuosisatoja vanhoja kirkkoja ja kartanoita. Joka loukko on kunnolla kalustettu, joten uskottavuus ei kärsi puolityhjistä asuinhuoneista. Päähenkilöt eivät tosin muistuta lainkaan leffaesikuviaan. Ehkäpä Audrey Tautou ja kumppanit eivät halunneet kurata mainettaan enää sen enempää?

The Da Vinci Code on kiinnostava ja positiivisella tavalla vanhahtava seikkailupeli. Tai tuskainen kärsimysnäytelmä, jos unohdat nollata taisteluiden merkityksen. Peli myös vilisee kirjan tavoin historiallisia teemoja ja salaliittoteorioita villitseviä puolitotuuksia, sillä pelin lähteet saavat jutut tuntumaan uskottavilta.