Dead Space 3 on selviytymiskauhua pitkän kaavan mukaan.
Hyvän selviytymiskauhupelin merkki on se, kun eteneminen muuttuu vastahakoiseksi varmisteluksi. Onhan minulla varmasti tarpeeksi panoksia ja lääkintätarpeita? Onhan pakoreittini varmasti selvä?
Harvassa pelissä varmistelin yhtä paljon kuin Dead Spaceissa yksi ja kaksi. Vainajista sikiävät hirviöt puistattivat minua niin paljon, että olin valmis peruuttelemaan vaikka kentän alkuun minimoidakseni riskit. Pimeys, klaustrofobia ja suorastaan irrationaalinen kuolemanpelko tekivät tehtävänsä.
Tiesin suunnilleen mitä odottaa, mutta mikään ei olisi voinut valmistella minua Dead Space 3:n shokkialkuun. Oli kuin pelintekijät olisivat tulleet hulluiksi. Dead Space, jonka muistin, oli epätoivoinen kujanjuoksu ihmismielen pimeimpään sopukkaan. Dead Space, jonka sain, oli co-opistaan joka käänteessä muistuttava suojautumisräiskintä.
Missä vaiheessa Dead Space muuttui köyhän miehen Gears of Wariksi, jossa ammutaan ihmisiä? Olin yhtä hukassa kuin päähenkilö Isaac Clarke. Minulta kesti tunteja päästä kiinni siihen, mistä kolmososassa oli kysymys. Ylipitkä johdanto slummimaisessa kuukaupungissa on pelin selkeästi heikointa antia. Vasta kun Clarke ja hänen uudet liittolaisensa pakenevat ulkoavaruuteen, väärät vaikutteet alkoivat karista ja Dead Space tuntua taas Dead Spacelta. Eikä yhtään liian aikaisin, sillä olin jo kuittaamassa koko pelin menetetyksi tapaukseksi.
Punainen vaara
Ensimmäinen Dead Space oli kertomus tunnetun avaruuden laidalla ajelehtivasta kaivosaluksesta. USG Ishimuran miehistö oli kaivanut liian kaukaa ja liian syvältä. He olivat löytäneet punaisen merkkikiven, muukalaismonoliitin, joka olisi saanut pysyä ikuisesti haudattuna.
Punainen merkkikivi on kuin majakka. Se lähettää signaalia, joka altistaa ensin pakkomielteille, sitten dementialle ja lopuksi kuolemalle. Signaali herättää vainajat henkiin, vaan ei ihmisinä. Pahaa-aavistamaton Isaac Clarke saapui Ishimuralle osana pelastusmiehistöä. Aluksella odottivat sellaiset näyt, että seuraavan osan alussa Clarke vastaili kysymyksiin pakkopaidassa.
Dead Space 3 korottaa panoksia. Clarken henkilökohtainen painajainen edustaa nyt uhkaa koko ihmiskunnan olemassaololle. Unitologinen valtauskonto näkee nekromorfit seuraavana askeleena ihmisen evoluutiossa. Usko on niin vahva, että punainen merkkikivi seisoo nyt ihmiskunnan takapihalla. Seuraukset voi arvata – kuu on tulossa hulluksi.
Punainen merkkikivi on ollut kahden pelin ajan selvittämätön mysteeri. Kolmososassa mysteeri viimein murretaan. Elämää suurempi salaisuus on kätketty Tau Volantiksen jääplaneetalle. Pelin viimeiset vaiheet ovat surrealismissaan kuin kuumehoureista unta.
Viiden–kuuden tunnin mittaan puserretuissa nykypeleissä kiirehditään aivan liikaa. Siihen nähden olin kerrassaan ilahtunut Dead Space 3:n viipyilevyydestä. Se on oikeastaan kuin kolme peliä yhdessä. Avausjakso kuussa on hyperkineettistä toimintaa, sitä seuraava avaruusjakso klassista Dead Spacea ja pelin päättävä Tau Volantis kokonaan uudenlaista Dead Spacea.
Viipyilevyys syntyy siitä, että siinä vaiheessa, kun Clarke viimein laskeutuu planeetalle, pelikello on tikittänyt jo melkein kymmenen tuntia. Vähäisempi peli olisi silloin jo lopuillaan, mutta Dead Space 3 ei edes puolivälissä. Enkä tässä vaiheessa enää ajatellut, että haaskaapa peli aikaani. Draaman kaari on kerrassaan vaikuttava. En sanoisi, että Isaac Clarke kasvaa ihmisenä, mutta hän ainakin hän oppii hyväksymään kohtalonsa.
Varusteilla onneen
Clarke ei ole enää mies yksin pimeässä. Siinä missä aiemmat seikkailut saivat vakavasti kyseenalaistamaan päähenkilön mielenterveyden, Dead Space 3:ssa Clarke saa seuraa muistakin kuin omista hallusinaatioistaan. Pienet inhimilliset hetket ovat hyvää vastapainoa leveällä pensselillä maalatulle tieteisstoorille.
Uusista kavereista keskeisin on sotilas nimeltä John Carver. Co-opissa kakkospelaaja ohjaa Carveria, yksinpelissä häneen törmätään muuten vain pitkin matkaa. Suoraan sanottuna en edes ymmärrä, mihin co-opia tarvitaan. Yhden pelaajan selviytymiskauhu on kaksistaan pelattuna pelkkää räiskintäpeliä.
Varsinaista co-op-sisältöä en löytänyt pelistä enempää kuin yhden sivutehtävän verran. Se olisi ilmeisesti valottanut kysymysmerkkejä Carverin taustatarinassa. Soolottaessa kyseinen ovi pysyy lukittuna, mikä on yksinpelin yli 20-tuntiseen kestoon nähden kaiketi hyväksyttävä menetys. Pääreitiltä haarautuvia sivutehtäviä on pelissä muutenkin ihan riittämiin.
Vaikka ne ovat kenttäsuunnittelultaan muuta peliä suoraviivaisempia, sivutehtäviä ei kannata jättää väliin. Niihin kannattaa suhtautua kuin Diablon luolastoihin. Kunhan jaksaa nekromorfeja kuhisevan kujanjuoksun loppuun, vaiva palkitaan varusteilla, jotka olisivat muuten jääneet löytymättä.
Varustautuminen on rukattu Dead Space 3:ssa kokonaan uuteen uskoon. Valmisratkaisujen sijaan aseet suunnitellaan nyt kokonaan itse. Valittavana on runko, ylempi kooli, alempi kooli, ylemmän ja alemman koolin suulake ja lisävarusteet. Kombinaatioita on siis tuhottoman paljon.
Kaikki lähtee liikkeelle aseen rungosta. Kompaktirunkoon rakennetaan nopeita aseita, raskaaseen runkoon tulivoimaisia. Plasmakooli kompaktirungossa synnyttää plasmaleikkurin, raskaassa rungossa energiatykin. Suulaketta vaihtamalla plasma leviää tai tiivistyy haluttuun muotoon. Ase viimeistellään suoritusarvoja parantavilla piirilevyillä (+1 vahinkoon, +2 tulinopeuteen ja sitä rataa) ja lisävarusteilla (kiikaritähtäimiä, syövyttäviä ammuksia ja sen semmoisia). Tähtäinten kanssa on oltava varovainen, sillä niistä on lähitaistelussa enemmän haittaa kuin hyötyä.
Tee-se-itse-systeemi on aivan huikea. Käytin aseiden kanssa nikkarointiin liioittelematta tunteja. Pelin lopussa luottoaseeni olivat raketinheittimellä varustettu konepistooli ja kahdella plasmakoolilla varustettu tuplaplasmaleikkuri. Pidin leikkuriani kerrassaan nerokkaana keksintönä, sillä sain samasta aseesta sekä nopean että leveän leikkaustuloksen. Myönnän, että aseeni olivat räikeän ylitehokkaita, mutta sain myös nähdä pirusti vaivaa niiden eteen.
Melkein roolipeli
Dead Space 3 on lajimääritystä kaihtava peli. Siinä on elementtejä niin selviytymiskauhusta, kolmannen persoonan räiskinnästä kuin toimintaroolipeleistä. Lopullista askelta roolipelin suuntaan se ei ota, mutta inventaario ja hahmonkehitykseen rinnastettava aseiden ja sotisovan parantelu vievät sen jo lähelle.
Pelialue on valtava, mutta jostain syystä sommiteltu niin, ettei pelaajalla ole mahdollisuutta kuin jatkaa eteenpäin tai palata sinne mistä lähti. Putki olisi liian raaka luonnehdinta, mutta eihän tämä aidosti avoin peliympäristökään ihan ole.
Dead Space 3 on viljelty täyteen pieniä puzzleja. Valitettavasti ratkaisut tarjoillaan lähes poikkeuksetta hopeatarjottimelta. Vain pari kertaa jäin selkeiden ohjeiden puuttuessa pähkäilemään, että mistäs tässä on oikein kyse. Lukittuja ovia avaavista minipeleistä on haasteeksi vain, jos ne pitää ratkaista keskellä nekromorfien hyökkäystä.
Taisteluissa pelaajaa ei säästetä sitten senkään vertaa. Kun nekromorfit kerran päättävät hyökätä voimalla, niitä sikiää sellainen määrä, että järki meinaa lähteä. Huomasin pelottavan usein lataavani viimeistä lipasta aseeseen.
Clarke on liikkeissään jähmeä, joten oikea asemointi ennen pahinta vihollishyökyä on selviytymisen kannalta kaikki kaikessa. Jos nekromorfi onnistuu kaikesta huolimatta uimaan liiveihin, seurauksena on ärsyttävä reaktiorämpytys, jossa menettää parhaassakin tapauksessa puolet terveydestään. Normaalit kontrollit riistävä nekromorfien kanssa painiminen on pelin ylivoimaisesti ärsyttävin piirre.
Kunhan nekromorfeihin pitää etäisyyttä, taistelu on äärimmäisen palkitsevaa. Dead Spacen viholliset hakevat reaktiivisuudessaan vertaistaan. Yksikään vihollinen ei vain marssi tulitusta päin, vaan reagoi jokaiseen osumaan. Ammu uloketta ja uloke katkeaa. Jalaton nekromorfi jatkaa hyökkäystään ryömimällä, päätön jatkaa huitomista sokeana. Luonnonvastainen sitkeys kavahduttaa. Huomasin monta kertaa jatkavani vielä ampumista, vaikka nekromorfi oli jo lopettanut liikkumisen.
Tähän on hyvä lopettaa
Dead Space 3 on hieno päätös hienolle pelitrilogialle. Voisin moittia päätösosaa siitä, ettei se vaivaudu keksimään uusia pelottelutaktiikoita. Se olisi kuitenkin teennäistä kritiikkiä, sillä huomasin säikkyväni selän takana lukittuvia ovia ja seinäpaneeleista esiin kaivautuvia hirviöitä ihan entiseen malliin. Jo pelkkä pelin äänien kuunteleminen nosti stressitasoani.
Kolmonen on aiempiin osiin verrattuna suorastaan massiivinen peli. Sen juonessa ei silti ole samanlaista draivia kuin kahdessa ensimmäisessä Dead Spacessa. Ykkösessä USG Ishimuralle hukattu vaimo lisäsi kummasti Clarken tehtävän pakottavuutta. Muutenkin minun on helpompi motivoida itseni pakenemaan helvetistä kuin tieten tahtoen hakeutumaan sinne, kuten Tau Volantikselle.
Kunnioitan silti sitä, että Clarke on kulkenut kolmen pelin aikana pitkän tien tavallisesta pelastusteknikosta ihmiskunnan vapahtajaksi. Dead Space 3 panee Clarken tarinan sen verran nätisti nippuun, etten jää kaipaamaan enempiä jatkoselvityksiä. Tiedä sitten, saanko niitä parin vuoden päästä silti.
Tuomas Honkala
91
